Kun äitini joskus kuolee, minä saan häneltä sähköpostia haudan takaa

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä.

Kun äitini leipoo koko perheelle keksejä jouluksi, hänen ei enää tarvitse vilkuilla reseptiä. Seisomme kylki kyljessä keittiössä ja seuraan hänen lihasmuistiaan, kun hän pyörittelee venäläisiä teekakkuja tomusokerissa ja painaa haarukalla taikinapallot litteiksi suklaakekseiksi. Äiti onkin malliesimerkki A-tyypin persoonallisuudesta: hän on skannannut leivonnaisten tarkat valmistusohjeet tiedostoihin ja säilyttää niitä järjestyksessä Google Drive -tilillään, varmuuden vuoksi. Hän on jo varmistanut, että kun hän kuolee – milloin tuo kamala päivä sitten koittaakaan – kansio täynnä reseptejä lähetetään suoraan minulle.

Teknisesti ottaen keksireseptit ovat osa suurempaa kuolemanjälkeistä digitaalista lähetystä, joka saapuu sähköpostiini Googlen epäaktiivisen tilin hallintatyökalun ansiosta. Saan tuon lähetyksen kolme kuukautta äidin poismenon jälkeen; hän itse valitsi kyseisen ajanjakson käydessään aiemmin tänä vuonna läpi tietosuoja-asetuksiaan, kuten hän tekee säännöllisesti (kuten sanoin, A-tyypin persoonallisuus). Keksireseptien mukana tulee myös loput hänen Google Drivessaan olevista tiedoista, kuten luettelo eri tilien salasanoista ja kaikki hänen sähköpostinsa. Tämä merkitsee sitä, että vielä koittaa sellainenkin joulukuinen päivä, kun en seisokaan keittiössä äidin vaan hänen digitaalisen haamunsa kanssa. Silloin olen ehtinyt jo surra hänen fyysistä poismenoaan, mutta pystyn yhä loihtimaan esiin osan hänestä puhelimen avulla. Jauhopussiin nojaavan laitteen näytöllä voi olla yksi monista tahriintuneista ja huomautuksin varustetuista skannatuista resepteistä.

Sinä päivänä tunnen luultavasti jälleen surua. Kuten kirjailija Marisa Renee Lee totesi The Atlantic -lehdessä viime vuonna, ”suru on toistuvia elämään oppimisen kokemuksia menetyksen jälkeen”. Nykypäivän yhä laajenevien digitaalisten ja teknologisten ulottuvuuksien myötä jäljelle jääneet omaiset joutuvat kohtaamaan enemmän muistutuksia menetyksestään kuin koskaan aiemmin. Muistot säilyvät sähköpostitileillä, joille kertyy yhä mainospostia. Ne säilyvät aikaan jähmettyneissä Facebook-väittelyissä sekä iPadilla, joka turhaan yhä vain ilmoittaa myöhässä olevasta kirjastonkirjasta. Jos näille digitaalisille aineistoille ei tehdä mitään, ne jäävät kellumaan päämäärättömästi internetin eetteriin. Niistä päättävä perillinen kohtaa kuitenkin haastavan henkilökohtaisen pulman: Voinko käyttää hyväksi sitä erikoista lohtua, jota nämä digitaaliset jäännökset voivat tarjota, ja vajota välitilaan, jossa kuollut ihminen tuntuu yhä olevan elossa, ainakin pienillä, pikselöidyillä tavoilla? Vai suljenko kaiken ja hyväksyn ihmisen kuoleman jo toistamiseen?

Perintöjuristit ovat jo kauan neuvoneet asiakkaitaan pitämään kirjaa digitaalisesta omaisuudestaan, mutta kukaan ei ole vielä laatinut ohjetta, jonka avulla omainen selviytyisi tällaisen omaisuuden perimisen aiheuttamasta emotionaalisesta taakasta. Jotkut logistiset seikat käyvät ilmi liian myöhään, jolloin Ashley Reesen kaltaiset lesket joutuvat marssimaan surunsa kanssa Applen liikkeeseen.

”Koin oudon romahduksen”, Reese kertoo. Hänen miehensä Robert Stengel kuoli joulukuussa 34-vuotiaana peritoneaaliseen mesotelioomaan, eli vatsakalvon syöpään. Mies jätti jälkeensä seikkaperäisen luettelon tileistä ja salasanoista, ja Reese peri muun muassa hänen AirPods-kuulokkeensa. Kesti seitsemän kuukautta ennen kuin Reese tunsi olevansa valmis herättämään miehensä Apple Watch -älykellon henkiin, jolloin hän vei sen Applen liikkeeseen korjattavaksi. Liikkeen työntekijä huomautti, että hän piti sitä väärin ranteessaan. ”En pystynyt siihen”, Reese muistelee. ”Sanoin vain, että anteeksi, mutta tämä ei ole minun vaan edesmenneen aviomieheni.”

Nykyään on yhä yleisempää, että ihminen jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen erilaisten digitaalisten varjojen muodossa. Miehensä AirPodsien ja Apple Watchin lisäksi Reese säilyttää yhä pariskunnan iMessage-keskustelua viestisovelluksen yläreunaan kiinnitettynä. Kerran hän lähetti vahingossa viestin miehelleen ja yritti perua viestin sen huomattuaan. Kun hän haluaa katsoa jotain Hulu-videopalvelussa, hän voi edelleen valita miehen profiilin. Kun hän avaa YouTuben, algoritmi suosittelee edelleen Succession-jaksojen koosteita tai koottuja taistelukohtauksia, eli sisältöä, jota Stengel katsoisi, jos hän olisi elossa. Kun ikävä iskee, Reese avaa miehen kuvagallerian ja katsoo yhtä viimeisistä tämän ottamista kuvista: kuvassa on Reese miehen sairaalahuoneessa, tietämättömänä siitä, että hänestä otetaan kuvaa. ”Tällaiset asiat aiheuttavat vain lisää henkisiä vaurioita päivittäin”, hän myöntää.

Läheisen kuolemanjälkeisessä digitaalisessa läsnäolossa viipyily voi olla sekä tuskallista että lohdullista. Se voi myös paljastaa odottamattomia yllätyksiä. ”Ei kannata lukea liikaa”, neuvoo Marie, jonka äiti kuoli munasarjasyöpään viime syksynä. (Marie pyysi, että hänestä käytettäisiin vain etunimeä, koska hän puhuu perheensä asioista.) Hänen äitinsä suunnitteli elämänsä loppuvaiheita aktiivisesti ja meni jopa niin pitkälle, että tilasi itselleen hautakiven ennen kuolemaansa. Äiti jätti Marielle puhelimensa ja listan salasanoista kaikille tileilleen. Tutkiessaan laitetta äidin kuoleman jälkeisinä päivinä Marie löysi viestiketjun, jossa äiti valitti ystävälleen riidasta, joka heillä oli ollut. Marie löysi myös Twitter-tilin, jota äiti oli ilmeisesti käyttänyt väitelläkseen äärioikeistolaisten kanssa verkossa; Marie oli aina luullut äitinsä olevan yhtä konservatiivinen kuin tämän kiistakumppanit. Myös äidin Spotify paljasti uutta tietoa: ”Hän kuunteli tosi paljon Taylor Swiftiä, enkä minä edes tiennyt, että hän piti Taylor Swiftistä.”

Surevat ystävät ja sukulaiset lähettelevät yhä viestejä Marien äidin puhelimeen. He kertovat kaipaavansa häntä ja toivovat, että heidän ajatuksensa jotenkin tavoittavat hänet suuressa tuonpuoleisessa. Marie lukee viestit. ”Ne ovat mukava muistutus siitä, että hän oli monelle ihmiselle tärkeä”, hän sanoo. Marie saa lohtua siitä, että hänen äitinsä elää yhä ihmisten ajatuksissa ja muistoissa, ja tuo lohtu on nyt käden ulottuvilla suoraan puhelimen näytöllä. Nykyajan teknologia, joka voi tallentaa muistiin aiemmin aineettoman osan henkilön perinnöstä, on lahja. Se on myös äärimmäisen haavoittuvaa.

Verkkosivuja suljetaan, tilejä hakkeroidaan, laitteet hajoavat. Emme voi turvallisin mielin olettaa, että yksityiset viestiketjut ja muut sosiaalisen median muistot ovat ikuisesti olemassa. ”Suunnitelmani tällä hetkellä on tehdä vain mahdollisimman paljon digitaalisia kopioita asioista”, Reese kertoo. Hänellä on 10 vuoden edestä viestejä Stengelin kanssa ja hän aikoo varmuuskopioida ne tietokoneelleen, Google Driveen ja iCloudiin. ”Tuntuisi hirveältä, jos menettäisin ne kaikki.”

Digitaaliset tilat voivat samalla auttaa torjumaan toista väistämättömyyttä: sitä, että kuukausien kuluessa Reese alkaa unohtaa asioita. ”Minulla on nykyään sellainen tapa, että jos mieleeni tulee jotain Robiin liittyvää tai jokin muisto, avaan heti Notes-sovelluksen ja kirjoitan sen muistiin”, hän sanoo, ”jotta muistaisin, kuka olin ja kuka hän oli, ja jotta kaikki ne [muistot] säilyvät varmasti ehjinä.”

Harva haluaa ajatella kuolemaa etukäteen, vaan monen mielestä olisi parempi, jos surun oikea koukku iskisi jonain päivänä täysin arvaamatta. Äitini kertoi minulle suunnitelmistaan Google-tilinsä varalle, koska hän pelkäsi, että saisin asiasta sähköposti-ilmoituksen ja hätääntyisin. Hän ei kuitenkaan käyttänyt sanaa ’kuollut’. Siitä huolimatta kumpikin meistä tiesi, mitä hän tarkoitti, ja nyt kun tiedän, mikä minua odottaa, yhteydenpitomme digitaalisella arkistolla on yhä enemmän merkitystä. Toisillemme lähetetyt Wordle-sanapelin tulokset, yksityisviestit suosikkikoirastamme Instagramissa, jopa yli-imelät e-kortit, joita yhä lähetämme toisillemme jouluna – nämä asiat eivät enää tunnu pelkiltä turhanpäiväisyyksiltä pohjattomassa digitaalisessa kuilussa. Jonain päivänä ne ovat ainoa asia, joka meistä jää jäljelle.

©2023 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.