Vielä 1950-luvulla asunnot tehtiin huolella ja suunniteltiin arkeen – Siksi rakastamme niitä yhä

Tornitalot mäen päällä näyttävät ulottuvan pilviin. Parvekkeiden oranssit markiisikankaat loistavat kuin kulhot appelsiinikiisseliä.

Yhteen asuntoon aurinko hymyilee aikaisin aamulla, toiseen iltaruskon aikaan. Jokaiseen ikkunaan riittää luonnonvaloa, oli sen takana sitten pankinjohtaja tai putkimies. Molempia asuu samassa talossa, sillä niin oli suunniteltu. Jos kaikki yhteiskunnan luokat voisivat asua yhdessä ja samassa talossa sovussa, voisivat kaikki rakentaa yhteiskuntaakin sovussa.

Nuoripari on juuri muuttanut perheensä uuteen kotiin. Sisällä lapset pääsevät kolmipyöräisellä kiertämään eteisestä kautta olohuoneeseen. Olohuone on jotain uutta – huone, jossa koko perhe on yhdessä radion tai vaikkapa sarjakuvien ja kirjojen äärellä.

Sieltä pääsee parvekkeelle, lähemmäksi luontoa. Pinnakaiteessa on kohta, josta taaperokin voi turvallisesti kurkkia ulos.

Keittiö on erillinen mutta lähellä yhteisiä tiloja. Kylpyhuone on hienotunteisesti sivummalla, samoin vanhempien makuuhuone, jotta intiimeille hetkille olisi paikkansa. Halutaanhan maahan lisää lapsia.

Tavalliseen perhekotiin kiteytyy 1950-luvun toiveikkuus. Uutuuttaan hohtava asunto tarjosi paitsi katon pään päälle myös jotain enemmän: tunteen, että pahasta on päästy. Jälleenrakentamalla kodit jälleenrakennettiin edellytykset hyvään elämään.

Vuosikymmenen vaihtuessa sodan seuraukset näkyivät ja tuntuivat suomalaisten arjessa. Pula koetteli, tuhon jälkiä riitti korjattavaksi, sotakorvauksia oli maksettava. Viimeksi mainittu ei ollut vähäinen urakka: pahimmillaan korvaukset muodostivat neljä prosenttia nettokansantuotteesta.

Nykypäivänä 1950-lukua pidetään kuitenkin hyvin idyllisenä vuosikymmenenä.

– Se nähdään viimeisenä vuosikymmenenä, jolloin oikeasti uskottiin parempaan tulevaisuuteen, toteaa Sanna Meriläinen.

Hän työskentelee Helsingin kaupungilla asuntotuotannon kehityspäällikkönä ja on sekä luennoinut että kirjoittanut useita teoksia suomalaisesta asuntosuunnittelusta.

Vähitellen tulevaisuudenuskoon alkoi olla aihetta. Miehityksen uhka väistyi. Sotakorvauksista päästiin vuonna 1952 – kuin Helsingin kesäolympialaisten kunniaksi. Pari vuotta myöhemmin viimeinen säännöstelty tuote eli kahvi vapautettiin. Talouskasvu porhalsi viiden prosentin vuosivauhtia.

Yltäkylläisyys oli kuitenkin kaukana. Siitä huolehti ennennäkemätön väestönlisäys.

Edellisen vuosikymmenen loppupuoliskolla syntyivät suuret ikäluokat, ja 1950-luvun alkaessa alle 14-vuotiaat olivatkin Suomen suurin väestöryhmä.

Lasten lisäksi asumuksia tarvitsivat evakot. Sodissa menetettyjen alueiden seurauksena Suomeen tuli lähes puoli miljoonaa siirtolaista, yli 11 prosenttia koko väestöstä. Pelkästään siirtokarjalaisia oli yli 400 000. Heidän asuttamisensa oli koko Suomea yhdistänyt, maailmankin mittakaavassa valtava ponnistus ja saavutus.

Kun mukaan lisätään vielä maaseudulta kaupunkeihin suuntautuneen muuttoliikkeen käynnistyminen, asuntopulan mittakaavalle ei tahdo löytyä sanoja. Monen ensikoti oli pannuhuone tai tilapäismajoitusta varten kunnostettu pommisuoja.

Siinä se oli, aivan kuin se olisi odottanut minua. Vanha rintamamiestalo, tavallisen puurakentamisen korkein saavutus. Mitään siihen ei voinut lisätä, mitään siitä ei voinut ottaa pois.

Kari Hotakaisen teoksessa Juoksuhaudantie miespäähenkilölle rakentuu pakkomielle nostalgiseen rintamamiestaloon. Vailla taloa on vailla tulevaisuutta.

Tosielämässäkin rintamamiestalo oli mahdollisuus onnelliseen tai edes ihmisarvoiseen elämään – varsinkin heille, jotka olivat menettäneet kaiken.

Puolitoistakerroksinen omakotitalo kehitettiin rintamalta palanneille ja evakoille asuinratkaisuksi heti sotien jälkeen. Sen suosio jatkui 1950-luvulla, ja nykypäivänä onkin vaikea löytää kylää tai taajamaa, josta ei löytyisi rintamamiestalojen rypästä.

Yksinkertainen talotyyppi täytti olennaiset tarpeet. Sijoitettuna pienelle maa-alalle sen ympärillä sai viljeltyä perunaa ja muuta välttämätöntä. Tiukkoina aikoina yläkerran huonetta pystyi alivuokraamaan. Perinteisestä maatalosta se poikkesi edustamalla muuttuvaa perhekäsitystä: enää samassa kodissa ei asunut monta sukupolvea vaan ydinperhe eli vanhemmat ja lapset.

Rintamamiestalo oli standardoimisen voimannäyte. Sen taustalla oli Arkkitehtiliiton perustama standardisoimislaitos, jonka laatimista piirustuksia niin omakoti-, rivi- kuin kerrostaloillekin tuli myöhemmin rakennustieto- eli RT-kortisto, joka on yhä käytössä. Standardointia suunnittelemassa olivat arkkitehtuurin kärkinimet Alvar Aalto (1898–1976), Viljo Revell (1910–1964) ja laitoksen johtajana toiminut Aarne Ervi (1910–1977).

– Keskusjohtoisuutta on jälkeenpäin vähän liioiteltu, sillä paljon tyyppipiirustuksia tehtiin paikallisesti, huomauttaa tietokirjailija Mikko Laaksonen, joka on julkaissut kattavat teokset Turun sotienjälkeisestä asuntorakentamisesta ja lähiöistä.

Laaksonen nostaa esiin erityisesti naisarkkitehdit.

– Alan miesvaltaisuudesta huolimatta heitä toimi paljon kaupunkien virka-arkkitehteinä, esimerkkeinä Turusta Armi Harva, Hilkka Junnila ja Annikki Harlas.

Harva eli 1922–2018, Junnilan ja Harlaksen elinvuosista ei löydy vahvistettuja tietoja.

Helsingissä Else Aropaltiolla (1914–2008) oli oma arkkitehtitoimistonsa, moni tämän kollega taas työskenteli puolisonsa kanssa yhdessä.

Naisarkkitehtejä saadaan kiittää paitsi lukuisista asunnoista myös tuoreiden kansainvälisten vaikutteiden tuomisesta asunto- ja aluesuunnitteluun. Sodan aikana heitä työskenteli arkkitehtitoimistoissa Ruotsissa, josta he ottivat mukaansa toimiviksi osoittautuneita ratkaisuja.

Vielä 1950-luvun alussa suurin osa suomalaisista asui maalla. Se oli myös maan johdon tavoite. Maaseudun aktiivisessa asutustoiminnassa oli kyse paitsi maan turvallisuuden varmistamisesta – olivathan tyhjenevät seudut helpompia valloitushaluiselle naapurille – myös pyrkimyksestä hillitä kaupungistumisen ja maaltamuuton aaltoa.

Niinpä siinä missä muualla Euroopassa rakennettiin modernia elämäntapaa kaupunkeihin, Suomessa raivattiin peltoalaa hehtaaritolkulla.

Niukkuuden keskellä omavaraisuus oli kunniassaan. Rintamamiehille ja evakoille perustettiin yli satatuhatta pientilaa. Sodanjälkeinen maanhankintalaki oli tehnyt mahdolliseksi tilan perustamisen keskelle korpea, minne myös mentiin. Soveltuvuus viljelyyn ei ollut aina paras mahdollinen, ja lisäansioita oli haettava esimerkiksi metsätöistä. Myöhemmät vuosikymmenet kävivätkin monen pientilan kohtaloksi, ja mökkien ikkunoihin lyötiin laudat.

1950-luvun alussa ajan poliitikot havahtuivat yhteiskunnalliseen murrokseen. Anna-Kaisa Hakkaraisen aluekehittämisen viriämistä käsittelevässä väitöskirjassa yksi ”maaltapakoa” kavahtaneita poliitikkoja oli Maalaisliiton vahva vaikuttaja Johannes Virolainen (1914–2000). Virolaisen mukaan “maaseudun köyhät kodit” olivat uhranneet oman elintasonsa ja kasvattaneet lapsia, jotka asutuskeskukset sitten “ryöstivät” ilman korvausten maksamista. Tästä selittyi elintasoero maaseudun ja asutuskeskusten välillä.

Oli Virolaisen kauna kaupunkeja kohtaan oikeutettua tai ei, tosiasia oli, että maaseudulla työt olivat vähenemään päin. Tekniikan ja koneiden tuloa jopa jarruteltiin, jotta lapiotyölle olisi edelleen tarvetta. Pelättiin, että jos työtä ja hyvinvointia ei riittäisi maaseudulla, seurauksena voisi olla levottomuutta ja ei-toivottua poliittista liikehdintää eli kommunismin nousu.

Pitkälti tästä oli kyse toisen tunnetun maalaisliittolaisen politiikon pamfletissa vuodelta 1952. Onko maallamme malttia vaurastua? kysyi silloinen pääministeri Urho Kekkonen (1900–1986) kantaen huolta erityisesti Pohjois- Suomen jäämisestä muusta maasta jälkeen. Kirjoitusta voi pitää aluepolitiikan käynnistyksenä.

Kaupunkivastaisuus ei rajoittunut vain maaseudun puolustajiin. Puutarhakaupunki-Tapiolan kehittäjä, Väestöliiton toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen (1913–1985) manasi omassa pamfletissaan Koti vaiko kasarmi lapsillemme kaupunkielämän tuovan mukanaan sairauksia, rikollisuutta ja moraalittomuutta ja – jottei tulkinnalle jäisi varaa – vertasi kaupungin umpinaista asuinkorttelia keskitysleiriin.

Vuosikymmenen kuluessa elinkeinorakenne kuitenkin vääjäämättömästi muuttui, ja väki valui varsinkin etelän taajamiin. 1950-luvun lopulla jo yli puolet suomalaisista asui kaupungeissa tai kauppaloissa. Väljän ja tiiviin Suomen välinen vastakkainasettelu oli syntynyt.

Aika, jolloin vielä ymmärrettiin laadun päälle. Näin moni nykyisin ajattelee 1950-luvun rakentamisesta.

1950-luvulla laatu tosin syntyi pikemmin olosuhteiden sanelemana kuin valinnoista. Rakennuksilla materiaaleista oli pulaa, joten käytettiin sitä mitä oli saatavilla: rungot tehtiin tiilestä, ikkunanpuitteet ja keittiökaapit paikallisista puulajeista, lattioille levitettiin linoleumia.

– Ajan asunnoissa on siksi paljon samankaltaisuutta, materiaalit toivat yhtenäisyyttä, Sanna Meriläinen kuvailee. Ei ylellisyyttä mutta – kuten nykyisin voidaan todeta – kestävyyttä.

Moni 1950-luvun talo rakennettiin paikallaan ja pitkälti ilman koneita. Yksityiskohtia kehiteltiin työmaalla tekijöiden omina ratkaisuina. Saumauksien väreillä ja kaiteiden mutkilla taitavimmat tekijät toivat rakennuksiin ilmeikkyyttä.

Rakentamisen työvoimavaltaisuus oli asuntopulan aikana kuitenkin myös ongelma. Työmailla lakkoiltiin usein – muurarit olivat pahimpia, Mikko Laaksonen huomauttaa – joten ei ollut ihme, että rakennusliikkeet ja kunnat hakivat ratkaisuja, joilla työmiehiä saisi vähennettyä.

– 1950-luku on tyylillisesti kaksijakoinen: toisaalta aiemman vuosikymmenen tapaan hempeäkin, toisaalta alettiin jo kurotella eteenpäin tehokkuuden ja elementtirakentamisen aikaan, Sanna Meriläinen sanoo.

Joihinkin julkisivuihin jopa maalattiin ruudukko, jotta näyttäisi kuin rapattu tiilitalo olisi tehty betonielementeistä.

1950-luvun alussa vain harvalla oli varaa uuteen asuntoon. Apuun tuli edellisen vuosikymmenen lopulla perustettu Arava-virasto, jonka kautta valtio antoi pääomia asuntotuotantoon helpottaakseen lähes loputonta asuntopulaa. 1950-luvun aikana rakennettiin noin 120 000 Arava-rahoitettua asuntoa, joista noin puolet oli omakotitaloja – tavallisimmin rintamamiestaloja – ja vähitellen kaupungistumisen kiihtyessä kerrostaloja.

– Arava-asuntoja tehtiin ensisijassa keskiluokkaisille perheille, ei siis varattomille, Mikko Laaksonen kertoo.

Olennaista oli kuitenkin luokkajaon katoaminen hyvin toimeentulevan työväenluokan ja muun keskiluokan väliltä.

– Toisin kuin aiempina vuosikymmeninä, heidän asuntonsa olivat keskenään samanlaiset. Tällä oli suora yhteys miesten rintamakokemukseen, Laaksonen jatkaa.

Arava-rakentaminen oli säädeltyä, millä pyrittiin varmistamaan että suurimmat asunnot eivät menisi varakkaille yksineläjille, ja toisaalta että pienissäkin asunnoissa olisi riittävä laatutaso. Ideaalina oli, että perheen lapsille olisi oma huone, mutta käytännössä monen perheen koti oli noin 50-neliöinen kaksio. Kolmioidenkin tavallisin koko oli 66 neliötä, mutta tarkalla suunnittelulla niistä saatiin tilaihmeitä.

– Arkkitehdit tiesivät todellisuuden, eli että kaksiossa saattoi asua lapsiperhe, joten arava-asunnoissa oli usein alkoveja, joilla makuusoppi saatiin edes hiukan eroteltua olohuoneesta, Sanna Meriläinen lisää.

Arava suosi varsinkin omistusasumista ja tarjosi mahdollisuuden ensimmäiseen omaan kotiin. Näin Arava vaikutti omalta osaltaan ihanteeseen, joka on vallalla tänäänkin: parempi että asunto on pankin kuin vuokraisännän.

Päivän päätapahtuma – vauvanpyykin pesu – alkoi pyykkiveden keittämisellä boilerissa ja päättyi illansuussa samaisen pyykin ripustamiseen vintille kuivumaan.

Näin kuvaili 1950-luvun nainen ydinperheen pyörittämisen arkea Kaarina Penttisen kotitaloustieteen opinnäytetyössä.

Koti oli perhettä varten, ja siksi perheen hyvinvoinnista vastaavalle eli äidille suunniteltu. Näin kärjistetysti voi kuvata ajan tavallisen kerrostalokodin.

1950-luvun kotien suunnittelussa erityistä tarkkuutta suunnattiin keittiön toimivuuteen. Suunnittelutehtävät annettiin tyypillisesti arkkitehtitoimistojen naispuolisille arkkitehdeille.

– Esimerkiksi Hilding Ekelundin (1893–1984) suunnittelemien Maunulan kerrostalojen piirroksissa on hyvin yksityiskohtaisesti esitetty, mihin kuuluvat siirtomaatavarat, missä ovat leivinlaudat, miten hyllyille sijoittuvat korkeammat ja matalammat astiat, Sanna Meriläinen luettelee.

Myös varustelutaso lisääntyi. Ennen jääkaapin tuloa käytettiin seinään upotettuja viileäkaappeja. Vähitellen jääkaappi ja toinen arjen helpottaja, pyykinpesukone tulivat kotiin. Joissakin kodeissa alkoi surista pölynimuri. Maiju Gebhardin (1896–1986) 1940-luvun innovaatio eli astiankuivauskaappi löytyi suuresta osasta arava-keittiöitä.

– Miehet jäivät aika lailla syrjään kotien suunnittelussa, Sanna Meriläinen toteaa.

Tai kuten Kari Hotakainen muotoili Ylen haastattelussa viisi vuotta sitten: “Kun suomalainen mies muutti maalta kerrostaloasuntoon, hän muuttui häkkieläimeksi.”

– Ajatuksena oli kai että naiset ovat kotona päivät, ja miehet enimmäkseen töissä muualla, Meriläinen pohtii.

Nykyiset mielikuvat 1950-luvusta perinteisten, jopa vanhoillisten perheroolien vuosikymmenestä ovat kuitenkin yksipuoliset. Monet suomalaisnaiset nimittäin olivat kodin ulkopuolella töissä – tai toisinaan kotona mutta muissa kuin kotitöissä.

Hyvinvointivaltio otti vasta ensimmäisiä askeliaan, eikä lastenhoitoa tarjottu kuin vähävaraisille. Työssäkäyvät naiset joutuivat näin ollen järjestelmään arkeaan tosissaan.

– Helsinkiläinen arkkitehti Else Aropaltio osti lähes joka vuosi lehdestä ilmoitustilan, Sanna Meriläinen hymähtää.

– Viesti oli aina sama: Haetaan ahkeraa kotiapulaista.

Toisinaan ratkaisu löytyi naisten oman neuvokkuuden ansiosta. Esimerkiksi Herttoniemessä asuneiden Ilosten arkkitehtipariskunnan kodissa perheen äiti keksi suunnitella ruokapöydän, jonka sai käännettyä kätevästi isoksi työpöydäksi. Sen alle hän sijoitti television – kodin upouuden kapistuksen, joka piti tenavat taikapiirissään ja äidin silmien alla työnteon aikana.

Suurten ikäluokkien lapsuutta ja varhaisnuoruutta oli juuri 1950-luku. Ihmekö siis, että vuosikymmen on jäänyt historiaan jopa kultakautena.

Nostalgisointiin löytyy toki aineksia: edellisen vuosikymmenen kovat kokemukset olivat hitsanneet kansakuntaa yhteen, tasa-arvon ihanteita toteutettiin, ei valitettu vähästä vaan oltiin ahkeria, tunnettiin ammattiylpeyttä, ilmassa oli edistysuskoa.

Toinen katsantokanta 1950-lukuun on nähdä se viimeisenä vanhan ajan tunkkaisena tuulahduksena. Todelliset uudistukset niin valtion kuin perheiden tasolla saatiin aikaan vasta seuraavina vuosikymmeninä. Niinpä nykyisin kun jotakuta haukutaan taantumukselliseksi, tyypillinen solvaus on kutsua viisikymmenlukulaiseksi. Vuosikymmenen näyttäisi jäävän väli- tai alkusoitoksi ennen 1960-luvun arvojen vapautumista.

Sellaiseksi sillä on kuitenkin hämmästyttävän paljon kaikuvoimaa. Monet 1950-luvun ilmiöt elävät vahvoina nyky-Suomessa. Maaseudun ja kaupunkien vastakkaisuudesta ei ole päästy, ja asumisen ihanteet seuraavat samoja polkuja. Toisen kaupungistumisen aallon jälkeenkin vastaamme kyselyissä sanoilla kuten luonnonläheinen tai turvallinen.

Itärajan takaa tullut siirtoväestö herätti 1950-luvulla epäluuloisuutta ja hankauksia asettuessaan eri puolille Suomea, eikä suhtautuminen muualta tulleisiin ole nykyisin ainakaan helpompi. Myös asumiskysymys on pitänyt pintansa, vaikka akuuteimmasta asuntopulasta onkin päästy. Nykypäivänä kotitaloudet velkaantuvat, koska kohtuuhintaisia asuntoja ei ole riittävästi, eikä riittävän laadukkaita.

Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara on noussut otsikoihin puhumalla siitä miten ”hellahuoneista” on päästy vasta ”hotellihuoneisiin” miniyksiöiden seurauksena. Arkkitehtien ja tutkijoiden viimeaikaiset kannanotot uudisrakennusten niinsanotuista putkiasunnoista vailla riittävää luonnonvaloa voisivat olla Heikki von Hertzenin kynästä.

Toisaalta osa 1950-luvun ihanteista on menetetty: luokkarajoja rikkovia taloja tuskin kukaan sanoo enää rakentavansa, asuinalueet eriytyvät ja eritaustaisten elinpiirit etääntyvät toisistaan.

1950-luku ei jättänyt jälkeensä vain taloja vaan loi mielikuvia siitä, millainen hyvä koti voi ja millainen sen tulisi olla. Koti on yhä hyvän yhteiskunnan rakentamisen perusta ja samalla ovi elämänhallintaan.

Kuvaavasti viime vuosien kansainvälisessä mediassa eniten näkyneitä suomalaisia ilmiöitä on ollut asunnottomuuden väheneminen ja niin sanottu ”asunto ensin” -periaate. Siinä jos missä kuuluu 1950-luvun perintö – uskossa ihmisen kyvykkyyteen pärjätä kunhan taskusta löytyy oman asunnon avain.

Kun Väinö Riikkilän (1906–1969) 1950-luvulla suosituiksi tulleiden poikakirjojen Pertsa ja Kilu ajautuivat seikkailuissaan vaaraan, he tiesivät mistä apu löytyy. Mennään kotiin. Sinne haluamme mennä mekin.