Solukahvia, valkuaista ilman kanoja ja nahkaa biomassasta – Image selvitti, viekö solumaatalous eläintuotannon paikan
Mitä jos kasvispihvisi olisi tuunattu mikrobeista tehdyllä naudanrasvalla? Solumaatalouden ympärillä on kova hype. Sen ratkaisuista odotetaan apuja kestävään ruokateollisuuteen.
Klassisin startup-yrityksiin liittyvä klisee on se, että ne syntyvät ja toimivat autotalleissa. Applen historiassa autotalli on myöhemmin osoitettu pelkäksi myytiksi, mutta Espoon Peuraniityssä neljän autotallin yhdistelmässä päämajaansa pitävän Enifer Bion kohdalla klisee on täyttä totta. Muuten solumaatalousyhtiö Enifer Bio on startup-skenessä poikkeuksellinen yritys, sillä tavallisesti startupien autotallitoimitilojen seinillä ei komeile valokuvia vuosikymmenten takaisista valtavista teollisista tuotantolaitoksista. Espoolaisyrityksen lähtökohta onkin päinvastainen kuin startupeilla yleensä.
”Monilla startupeilla on scale up -ongelma, eli ne kehittävät jonkun konseptin laboratoriossa ja lähtevät sen jälkeen skaalamaan sitä isommaksi. Meillä taas on scale down -ongelma, että miten me pystytään luotettavasti toistamaan todistetusti toimiva valtava teollinen prosessi tässä pienessä skaalassa”, Enifer Bion toimitusjohtaja Simo Ellilä toteaa.
Ellilä ja yhtiökumppaninsa perustivat Enifer Bion syksyllä 2020, mutta yhtiön juuret ovat syvällä ”Kekkoslovakian”, YYA-sopimuksen, suljettujen sisämarkkinoiden ja laillisten kartellien Suomessa. Viimeisen parin vuoden aikana Ellilä ja kumppanit ovat kirjaimellisesti sulattaneet syväjäästä 1960–1970-luvuilla metsäteollisuusyhtiöiden Keskuslaboratoriossa KCL:ssä kehitetyn pekiloprosessin.
KCL:n tutkijat lähtivät aikoinaan kehittämään ratkaisuja, joilla sulfiittiselluloosatehtaissa syntyvää jätettä voitaisiin jollain tavalla hyödyntää. Lopputuloksena oli maailmanmittakaavassa uraauurtava prosessi, jossa Suomen maaperästä eristetty pekilosieni puhdisti vesistöjä käyttämällä kasvunsa raaka-aineena sulfiittijätelientä. Konepajayhtiö Tampella kehitti pekiloprosessin teolliseen mittakaavaan, ja Jämsänkosken ja Mäntän sulfiittisellutehtaiden kylkeen rakennettiin pekilotehtaat, jotka tuottivat vuodessa jopa 10 000 tonnia sikojen ja kanojen rehuun käytettyä proteiinia.
Suomessa kehitetty pekilo kuuluu yksisoluproteiineihin (single cell protein), joista 1960-luvulla odotettiin ratkaisuja maailmanlaajuiseen nälänhätään, johon eksponentiaalisen väestönkasvun ennakoitiin maapallon tulevaisuudessa suistavan. Pekilo on proteiinina hyvin samankaltainen kuin Isossa-Britanniassa lihan korvikkeeksi kehitetty quorn. Pekiloa kokeiltiinkin jo 1970-luvulla erilaisten ruokien kuten makkaroiden ja lihapullien valmistuksessa, mutta tuolloin hankkeet eivät edenneet kokeiluja pidemmälle.
Pekiloprosessin nerokkuus piilee siinä, että muuten hankalasti jalostettavista ja käytännössä jäteveden käsittelyyn menevistä sivuvirroista saadaan luotua uutta proteiinia.
Sulfiittiselluloosan valmistuksen loppuminen Suomessa merkitsi myös pekilotehtaiden loppua. Jämsänkosken tehdas suljettiin jo vuonna 1982, Mäntän tehdas 1991. Myöskään 1960-luvun uhkakuvien proteiinipula ja siitä aiheutuva nälänhätä eivät toteutuneet ennakoidulla tavalla, kun brasilialaista halpaa soijaa riitti eläinrehuksi ja ihmisravinnoksi. Pekilo hautautui arkistoihin pölyttymään lähes 30 vuoden ajaksi.
VTT:llä tutkijana toiminut Simo Ellilä kuuli prosessista ensimmäistä kertaa vuonna 2017 projektissa, jossa etsittiin tapoja hyödyntää suomalaista nurmibiomassaa yksimahaisten eli kanojen ja sikojen rehuna. Tähän pekilo ei soveltunut, mutta biopolttoaineiden kanssa työskennellyt Ellilä tajusi nopeasti, että isoja ja liukoisia eli suurelta osalta vedestä koostuvia teollisuuden sivuvirtoja hyödyntävälle prosessille löytyisi nykymaailmassa helposti raaka-aineita. Brasiliassa Ellilä oli esimerkiksi nähnyt, miten paikallisen etanoliteollisuuden jätteenä syntyvä rankki spreijataan pelloille, kun sille ei löydy järkevää käyttöä. Rankin sisältämä kalium toimii lannoitteena, mutta rankin orgaaninen aines aiheuttaa myös suuria ympäristöhaittoja.
Pekiloprosessin nerokkuus piilee siinä, että muuten hankalasti jalostettavista ja käytännössä jäteveden käsittelyyn menevistä sivuvirroista saadaan terästankeissa eli fermentoreissa luotua uutta proteiinia. Pienikin määrä sientä saadaan suodatettua suuresta nestemäärästä ja kuivatettua helposti liikuteltavaksi jauheeksi. Kun uutta maankäyttöä ei tarvita ja vedenkäyttö on minimaalista, kyse on tehokkaasta ja ympäristöystävällisestä tavasta tuottaa proteiinia. Pekilosieni ei myöskään ole turhan ronkeli vaan pystyy hyödyntämään eri teollisuudenalojen jäteliemiä.
Vanhaa pekiloprosessia tuskin olisi kannattanut herättää eloon, ellei proteiinille olisi olemassa suuren luokan markkinoita ja tehtävää, jossa sitä tarvitaan soijaa korvaamaan.
Mutta ennen sitä hieman siitä, mistä Enifer Bion ja kaltaistensa yritysten toiminnassa on kyse.
Solumaatalouden ympärillä on viime vuosina ollut kovaa hypeä, kun alalta toivotaan ratkaisuja sekä globaalin ruokajärjestelmän haasteisiin että uusia vientivetureita Suomen kansantalouteen. Suomessa VTT:n käytäviltä on lähtenyt liikkeelle useita startup-yrityksiä, jotka ovat imuroineet maailmalta ja kotimaasta pääomasijoittajien miljoonia maailmanvalloitustaan varten. Enifer Bion lisäksi VTT-taustaisiin solumaatalouden kuumin startupeihin kuuluvat Solar Foods ja Onego Bio.
Solumaataloudessa terästankeissa kasvatetuilla soluilla korvataan perinteisen maatalouden keinoin tuotettuja raaka-aineita. Eläinsoluja viljelemällä voidaan valmistaa solulihaa, kasvisoluja viljelemällä esimerkiksi solukahvia. Mikrobisoluviljelmissä taas kasvatetaan esimerkiksi hiivoja, homeita, bakteereita ja leviä. Soluja ja niiden muodostamaa biomassaa voidaan kasvattaa sellaisenaan syötäväksi tai kokonaisuudessaan elintarvikkeissa hyödynnettäväksi. Toisessa solumaatalouden kategoriassa soluviljelmän mikrobit valjastetaan tuottamaan jotain tiettyä ainesosaa, esimerkiksi tiettyä eläinproteiinia, eläinrasvaa, väriaineita, kuten aiemmin kirvoista jauhettua camparin-punaista, tai vaikkapa humalan aromeja.
Solumaataloudessa onkin pitkälti kyse erilaisista vanhoista teknologioista, joita nyt sovelletaan elintarvikekäyttöön. Teknologia on myös avainasemassa siinä, miten solumaatalous voi olla Suomelle uusi metsäteollisuus.
”Me ei viedä ruokaa eikä me viedä puuta vaan me viedään teknologiaa. Eli samalla tavalla, miten me on viety paperikoneita pitkin maailmaa, me voidaan tulevaisuudessa viedä ruoantuotantojärjestelmiä. Nyt kehitetään kuitenkin aika uniikkeja ratkaisuja, joissa on paljon suojattavaa teknologiaa, jota voidaan sitten viedä”, VTT:n Ruokaratkaisut-tiimin päällikkö Emilia Nordlund muistuttaa.
Maailmalla solumaatalouteen on ladattu hurjat määrät sijoittajien rahaa ja näin myös hurjat odotukset. Miljardin dollarin raja rikkoutui vuonna 2020, seuraavana vuonna sijoitusten summa tuplaantui ja on nyt noin 4,5 miljardia. Nordlundin mukaan lähivuosina saadaan vastaus tuhannen, tai tässä tapauksessa monen miljardin, taalan kysymykseen, voiko solumaatalous osoittautua kaikesta hypestä huolimatta kuplaksi.
”Tähän asti on ollut enemmän pilotti- ja demolaitoksia. Nyt kun aletaan puhua isoista tehtaista, nähdään, onko se todella kannattavaa ja pystytäänkö esimerkiksi proteiineja tuottamaan niin valtavia määriä kuin ruoantuotannossa tarvitaan. Puhutaan kuitenkin satakertaisista määristä aiempaan entsyymientuotantoon verrattuna.”
Enifer Bio valmistaa ruokaproteiinia jäteliemistä, mutta toisen VTT:ltä spinnanneen startupin Solar Foodsin idea kuulostaa vielä villimmältä. Jo vuonna 2017 perustettu Solar Foods nimittäin tuottaa omissa fermentointitankeissaan ruokaa tyhjästä ilmasta sähkön avulla. Solar Foodsin markkinointislogan ”Food out of thin air” on toimitusjohtaja Pasi Vainikan mukaan 95-prosenttisesti totta.
”Viisi prosenttia tulee siitä, että siellä mikrobin kasvualustassa pitää tietysti olla samat kaikille elämänmuodoille välttämättömät noin 20 eri alkuainetta: kaliumit, fosforit, sinkit, mangaanit sun muut, jotka kasvit ottavat maaperästä juuriensa kautta.”
Vainikan ja muiden Solar Foodsin perustajien tausta on energiatekniikassa. He lähtivät miettimään, millä tavoin puhdasta ja halpaa sähköä voisi hyödyntää ruokasektorin ja maankäytön kasvihuonepäästöjen ja muiden luontovaikutusten kuten luontokadon pienentämisessä.
Vastaus löytyi prosessista, jossa fotosynteesi ja maankäyttö ohitetaan täysin. Solar Foodsilla sähköllä tehdään vetyä, joka ruokkii fermentorissa kasvavaa mikrobikasvustoa hiilidioksidin kanssa. Lopputuloksena on jauhemainen proteiinituote soleiini, joka on ravitsemukselliselta koostumukseltaan lihan kaltainen.
”Yksi ihmiskunnan kohtalonkysymys on, että kuinka nykyinen eläintuotanto saadaan feidattua alas tai ainakin pysäytettyä tälle tasolle. Sitä ravitsemusta tällä tuotteella lähdetään korvaamaan”, Pasi Vainikka kertoo.
Soleiini sopii proteiiniraaka-aineeksi lihaa korvaaviin kasvipohjaisiin tuotteisiin, joita nyt valmistetaan esimerkiksi kaurasta, soijasta tai härkäpavuista. Sen avulla voidaan valmistaa myös erilaisia maitoa korvaavia tuotteita, kuten kasvipohjaisia jogurtteja, jäätelöitä ja pirtelöitä. Ensimmäisen uuselintarvikelupansa soleiini sai viime syksyä Singaporessa, joka on täysin tuontiruuasta riippuvaisena saarivaltiona ottanut edelläkävijän roolin uusien elintarvikkeiden hyväksymisessä. Singaporessa ensimmäiset tuotteet tulivat markkinoille toukokuussa. Lupaprosessien etenemisestä riippuen tuotteet saattaisivat ehtiä Yhdysvaltojen markkinoille vuonna 2024 ja EU:n markkinoille vuonna 2025.
Tällä hetkellä kellertävää proteiinijauhetta syntyy Solar Foodsin espoolaisessa pilottilaitoksessa viiden kilon viikkotahdilla. Vantaan Vehkalaan rakentuu loppuvuodesta 2023 valmistuva 40 miljoonan euron tehdaslaitos, jossa tuotanto kasvaa 1−2 tonniin viikossa.
”Siellä on 20 kuution fermentori, joka tuottaa yhtä paljon proteiinia kuin 200 lehmää”, Pasi Vainikka sanoo.
Vehkalaan ei nouse vielä varsinaista tehdasta vaan demokokoluokan laitos, jossa Solar Foodsin kehittämän teknologian toimivuus testataan seuraavassa skaalassa. Varsinainen tehdas on kokoluokaltaan sata kertaa isompi ja senkin suunnittelu on jo käynnissä. Vetytalousprojektina Solar Foods sai EU:n IPCEI-hankkeen (Important Project of Common European Interest) statuksen, minkä ansiosta Business Finland myönsi sille 34 miljoonan euron rahoituksen uuden tehtaan suunnitteluun. Investointipäätös tästä full scale -kokoluokan tehtaasta voisi syntyä 2025, kunhan Vehkalan tehdas on toiminut odotusten mukaisesti vuoden verran.
Isossa kuvassa soleiinin tulevaisuus riippuu siitä, valmistetaanko uusiutuvalla sähköllä vedestä tuotetulla vihreällä vedyllä tulevaisuudessa elintarvikkeita, terästä vai molempia. Pasi Vainikan mielestä hintamatematiikka perustelee vihreän vedyn valjastamista elintarvikkeiden valmistamiseen.
”Ajatellaan, että bensalitran veroton hinta on noin 0,50 euroa kilolta. Elintarvikkeissa laadukkaiden proteiinien, joita meidän vedystä ja hiilidioksidista tehty tuotteemme korvaa, kilohinta on 5–15 euroa. Proteiini on korkean jalostusarvon ja hintapisteen tuote. Eläintuotantoa korvaavana sen ympäristövaikutus on myös iso.”
Ruokaa tyhjästä ilmasta -slogania itse kukin voi käydä elämässä todeksi Vehkalan tehtaassa, jonne valmistuvassa showroom-tilassa vierailijat voivat maistella tuotteita ja tutustua tuotantoon. Tilan ilmanvaihdosta otetaan talteen hiilidioksidi, joten jokainen vierailija voi lahjoittaa oman panoksensa soleiinin tuotantoon pelkästään uloshengittämällä.
”Jokainen meistä hengittää ulos noin kilogramman hiilidioksidia päivässä. Siitä voidaan tehdä sellaiset 300 grammaa proteiinia”, Pasi Vainikka havainnollistaa.
Odotukset solumaatalouden suhteen ovat suuret, sillä se tarjoaa ratkaisuja maapallon tulevaisuuden kannalta elintärkeisiin haasteisiin. Solumaatalous ei ole syrjäyttämässä perinteistä maataloutta, mutta sen teknologiat tarjoavat kestäviä keinoja tuottaa proteiineja jatkuvasti kasvavan väestön ruokkimiseksi. Ilmastonmuutos tekee viljelysmaasta koko ajan niukempaa, ja metsien raivaaminen ihmisravintoa tai eläintenrehua kasvattaviksi pelloiksi kiihdyttää luontokatoa ja ilmastonmuutosta entisestään.
Soluviljelmissä kasvatettavien mikrobien ruokkimisen vaatima maankäyttö on murto-osa perinteiseen eläintuotantoon verrattuna. Lisäksi solumaatalouden ravintona voidaan hyödyntää muun teollisuuden sivuvirtoja, kuten pekiloprosessissa tehtiin jo 1970-luvulla. Perinteisten elintarvikeyritysten lisäksi solumaatalouden toimijoita voivatkin tulevaisuudessa olla esimerkiksi polttoaineyhtiöt, joiden biopolttoaineiden valmistuksesta syntyvää sivuvirtaa voidaan hyödyntää solumaatalouden polttoaineena.
Suomalaiset solumaatalousyritykset suunnittelevat isojen tehtaiden rakentamista Suomeen ja Eurooppaan, mutta elintarvikemarkkinoille tähtäävien tuotteiden lanseerauksessa niiden on ensi vaiheessa pakko suunnata katseensa uudet ruokateknologiat avosylin vastaanottavaan Singaporeen ja Yhdysvaltoihin, jossa lupaprosessit etenevät joutuisammin. Solumaatalouden teknologioilla tuotettujen uuselintarvikkeiden myynti ja markkinointi EU-alueella vaatii EU-komission hyväksynnän. Myyntilupa edellyttää Euroopan elintarviketurvallisuusviranomaisen EFSA:n turvallisuusarvion, jonka odottaminen voi venyä vuosien mittaiseksi.
”Käsittely on hidastunut entisestään, kun aiemminkin se kesti noin kaksi vuotta. Liiketoiminnan kannalta on aika karmea tilanne, jos myyntiluvan saamisen aikataulua ei pysty edes ennustamaan, vaikka yrityksellä on olemassa kaikki tutkimustulokset siitä, että tuotteessa ei ole mitään turvallisuusriskiä”, Emilia Nordlund toteaa.
Suomessa ei ole juurikaan solulihan kehittämiseen tähtääviä hankkeita, mutta maailmalla ja erityisesti Yhdysvalloissa niihin on investoitu suuria summia. Solulihateknologioissa yritetään kasvattaa monisoluisen ja monimutkaisen pitkän evoluution tuloksena syntyneen eläimen soluja irrallaan tästä eläimestä. Tämä on huomattavasti monimutkaisempaa ja vaikeammin skaalattavaa kuin yksisoluisten eliöiden kasvattaminen tankeissa. Uusiin ruokateknologioihin sijoittavan pääomasijoitusrahasto Nordic Food Tech VC:n Lauri Reuter suhtautuukin näistä syistä epäilevästi solulihan valmistamiseen isossa mittakaavassa.
”Se ratkaisee eettisen ongelman, mutta onko se kustannustehokasta tai fiksua ikinä? Minua ei ole vielä myyty. En sijoittaisi solulihaa kasvattavaan firmaan, koska en näe arvoa tai hyötyä siinä.”
Hampurilaisen välissä olevaa jauhelihapihviä tuskin kannattaa korvata eläinsoluista kasvatetuilla pihveillä, mutta solumaatalouden teknologioiden avulla tuotetuilla avainraaka-aineilla kasvipohjaisista pihveistä voidaan saada tuunattua niin hyviä, että ne menevät täydestä paatuneimmallekin lihansyöjälle. Nordic Food Techin sijoituksiin esimerkiksi kuuluu ruotsalainen Melt&Marble, joka tuottaa mikrobien avulla naudanrasvaa.
”Jos tällä hetkellä kookosrasvasta ja palmuöljystä tulevat rasvakomponentit korvataan mikrobien avulla tuotetulla naudanrasvalla, se kasviperäinen pihvi on yhtäkkiä yhtä hyvä tai parempi kuin eläinperäinen.”
Enifer Bion prosessin työjuhtana on kotimaan maaperästä eristetty sieni, mutta Helsingin Arabiassa entisessä vaatetehtaassa päämajaansa pitävän Onego Bion laboratorion petrimaljalla köllöttelevä rihmasieni trichoderma reesei on eksoottisempaa alkuperää. Organismi löytyi toisen maailmansodan aikaan Tyynellämerellä sijaitsevilta Salomonsaarilta, kun yhdysvaltalaiset sotilaat ihmettelivät vihreää hometta, joka hajotti niin univormut kuin telttakankaat.
”Tässä kaapissa lämpötila on 28 astetta. Täällä trichoderma on onnellisimmillaan”, Onego Bion perustaja ja teknologiajohtaja Christopher Landowski esittelee.
”Se ajattelee varmaan olevansa edelleen tropiikissa”, Landowskin yhtiökumppani ja Onego Bion toimitusjohtaja Maija Itkonen huikkaa.
Tyyneltämereltä sieni vietiin aikanaan Yhdysvaltoihin laboratorioihin, joissa sen havaittiin tuottavan tehokkaasti selluloosaa hajottavia sellulaasientsyymejä. Teollisessa käytössä sienen erittämät tuhoamisentsyymit onkin valjastettu monenlaiseen käyttöön, kuten esimerkiksi kivipestyjen farkkujen valmistamiseen.
Onego Bio on helmikuussa 2022 perustettu startup-yritys, mutta silläkin on yhtymäkohtansa 1900-luvun jälkipuoliskon suomalaiseen teollisuushistoriaan. Metsäteollisuuden ja erityisesti alkoholi- ja sokeriteollisuuden myötä Suomesta tuli yksi maailman merkittävistä teollisuusentsyymien tuottajamaista, ja Valtion Teknillisestä Tutkimuslaitoksesta nimensä saaneelle VTT:lle muodostui paljon osaamista entsyymituotannosta. Toinen vahva alue oli elintarviketeollisuuden ruokatutkimus.
”Nämä voivat olla joko nollan euron tai miljardin euron arvoisia. Hauska juttu tässä on, että sitä ei voi vielä tietää.”
Nykyisen solumaatalousbuumin lähtöpisteenä voi pitää viime vuosikymmenen puoliväliä, jolloin VTT:n teollisen biotekniikan ja elintarviketutkimuksen tutkijat laitettiin samaan organisaatioon. Christopher Landowskin vetämässä biotekniikan tutkimusryhmässä lähdettiin kokeilemaan ja kehittämään tekniikkaa, jolla entsyymientuotannosta tuttu tekniikka saataisiin sovellettua eläinproteiinien valmistukseen. Geeniteknologian avulla trichoderma reesei saadaan tuottamaan kananmunanvalkuaisen tärkeintä proteiinia ovalbumiinia.
”Huijaamme sen tuottamaan omien proteiiniensa sijaan meidän proteiiniamme, eli ovalbumiiinia”, Christopher Landowski yksinkertaistaa.
Valkuaista ilman kanoja tuottavaa tekniikkaa kehitettiin VTT:n laboratorioissa monta vuotta. Alkuun projekti ei herättänyt laajaa innostusta, sillä Landowskin mukaan moni epäili, ettei eläinproteiinien tuottaminen solumaatalouden avulla pysty taloudellisesti haastamaan eläintaloutta. Solumaataloutta VTT:llä kehittänyt Lauri Reuter kuitenkin uskoi ja kannusti eteenpäin. Nordic Food Tech VC:lle ruokateknologiaan sijoittavaksi pääomasijoittajaksi lähteneellä Reuterilla oli sormensa pelissä myös Onego Bion synnyssä, vaikka yhtiön pääomasijoittajat löytyivätkin muualta. 15 vuotta mikrobien avulla tapahtuvan proteiinituotannon kanssa VTT:llä työskennellyt Landowski ei halunnut vaihtaa tukijan roolia start-up-yhtiön johtajan tehtävään mutta oli valmis hyppäämään yrittäjäksi, kun Reuter ”löysi” Landowskille sopivan toimitusjohtajaparin aiemmin Nyhtökaura-yhtiö Gold&Greenin perustaneesta Maija Itkosesta. Sattumalta Onegon tutkimusta ja tuotekehitystä tehdään nyt Gold&Greenin entisissä laboratoriotiloissa, kun nyhtökaurafirman Pauligilta ostanut Valio siirsi toiminnan omiin tiloihinsa Pitäjänmäkeen.
”Tässä kaikki voittivat, kun meille löytyi sopivat tilat ja heidän ei täytynyt purkaa näitä tiloja ja palauttaa niitä ennalleen joksikin varastoksi”, Itkonen sanoo.
Rakennuksen kellarikerroksesta taas vapautui lisää vanhaa varastotilaa, johon Onego pystyi rakentamaan muun muassa isommat 2-, 20- ja 200-litraiset käymistankit, joissa tuotteen ominaisuuksia päästään testaamaan kasvavassa skaalassa.
”Me ollaan oltu ihan järjettömän onnekkaita koko ajan. Isännöitsijän kautta tännekin löytyi puoli-ilmaiseksi rekkalastillinen tavaraa Säteilyturvakeskuksen lakkautetusta laboratoriosta Vantaalta.”
Arabiassa yhtiö ei vielä tee varsinaista tuotantoa, mutta sitäkin on tarkoitus päästä kokeilemaan jo seuraavan vuoden aikana. Suomalaisen entsyymiteollisuuden perintönä mahdollisia sopimusvalmistajia löytyy maasta yllin kyllin. Suurten tehtaiden aika voi olla todellisuutta muutaman vuoden päästä.
Yläkerran laboratoriossa Landowskin tiimi testailee saman sienen eri sukupolvien käyttäytymistä. Tavoitteena on kehittää mahdollisimman hyvin kasvava kanta, joka lopulta tuottaa mahdollisimman paljon proteiinia valtavissa teollisen mittakaavan satojen tuhansien litrojen käymistankeissa.
”Nämä voivat olla joko nollan euron tai miljardin euron arvoisia. Hauska juttu tässä on, että sitä ei voi vielä tietää”, Landowski kommentoi itiöityvistä sienirihmastoista, joita katsomme mikroskoopin läpi.
Enifer ja Solar Foods kasvattavat biomassaa valmistaakseen jauhemaista lopputuotettaan. Onegon tapauksessa lopputuote on mikrobin tuottama proteiini, joka jää sekin jauheena jäljelle kun biomassa on erotettu. Varsinainen biomassa on eräänlaista sivuvirtaa, mutta sekään ei ole jätettä vaan sille on löydettävissä paljon mahdollisia käyttökohteita. Biomassasta voi tehdä esimerkiksi pakkausmateriaaleja tai nahankaltaista bionahkaa.
”Tämä on todellinen kiertotalousprojekti. Organismia ruokitaan glukoosilla, mutta se voi syödä periaatteessa mitä vaan: ruokateollisuuden sivuvirtaa, kuten tärkkelystä tai vaikka pahvilaatikoita”, Maija Itkonen sanoo.
Biomassasta voi tehdä esimerkiksi pakkausmateriaaleja tai nahan kaltaista bionahkaa.
Onego Bio keräsi jo siemenvaiheessa huomattavan 10 miljoonan euron rahoituksen pääomasijoittajilta Agronomicsilta ja Maki vc:ltä, minkä lisäksi se sai Business Finlandilta tutkimus- ja kehitystyöhön liittyvän liiketoiminnan kehittämiseen 4,5 miljoonan euron avustuksen. Tavanomaista suurempaa siemenrahoitusta selittää se, että yhtiö on VTT:llä tehdyn tutkimustyön ansiosta edellä ikäänsä. Lisäksi sen tuotteelle on olemassa valmis ja merkittävä markkina, sillä kyse on maailman käytetyimmästä proteiinista. Leipomoteollisuuden tuotteiden ja pastojen lisäksi sitä käytetään muun muassa jäätelöissä ja sorbeteissa sekä juustojen ja jopa viinin valmistuksessa. Käyttö ei rajoitu pelkästään elintarvikkeisiin, sillä esimerkiksi kasvovoiteissa tai shampoossa voi myös olla munavalkuaista kiiltoa tuomassa.
Kananmunabisnes on kokonaisuudessaan noin 300 miljardin ala. Munanvalkuaisjauheen osuus tästä on noin kolmasosa. Maija Itkonen ja Christopher Landowski naurahtavatkin ajatukselle siitä, että Onego Bio olisi ajamassa kanaloiden pitäjät perikatoon ja pois markkinoilta.
”Ei todellakaan. Mehän autamme heitä ottamalla vähän painetta pois heidän niskastaan, jotta he voivat kenties tuottaa pienemmällä määrällä kanoja parempaa laatua”, Maija Itkonen sanoo.
”Emme ole viemässä aamiaismunia ihmisten pöydästä”, Christopher Landowski jatkaa.
Hän kuitenkin muistuttaa, että ajoittain esimerkiksi Yhdysvalloissa kananmunia on ollut erittäin vaikea saada tai hinnat ovat nousseet kattoon, kun tarjonta ei ole pystynyt vastaamaan kysyntään. Tehotuotannon ongelmat näkyvät myös yhä pahenevina lintuinfluenssoina, joita vastaan taistellessa maailmassa jouduttiin viime vuonna tappamaan yli 100 miljoonaa lintua. Bioreaktorissa kananmunaproteiinia kasvattava mikrobi ei sairastu eikä levitä sairauksia. Lisäksi se tuottaa samalla ruokamäärällä 10 kertaa enemmän proteiinia kuin mihin kanat pystyvät.
Ensimmäisenä yhtiö tähtää elintarviketeollisuuden markkinoille, mutta myöhemmin tarkoitus on laajentua myös kuluttajamarkkinoille. EU:n hitaasta uuselintarvikelupaprosessista johtuen maailmanvalloitus alkaa kuitenkin Yhdysvalloista. Siellä elintarvike- ja lääkevirasto FDA on jo hyväksynyt markkinoille Onegon kumppanina toimivan Perfect Dayn fermentoimalla valmistetut maitoproteiinit ja siitä tehdyt tuotteet.
”Valitettavasti EU:ssa koko lupaprosessi voi viedä jopa neljä vuotta. Yhdysvalloissa siihen menee ehkä yhdeksän kuukautta”, Landowski ja Itkonen kertovat.
Pekiloproteiinia valmistavan Enifer Bion toimitilojen vitriinikaapissa on pienessä näytepurkissa ruskeita ruokintarakeita lohille. Pienet nappulat ratkaisevat sen, millä aikataululla ja kuinka paljon isoja pekilotehtaita voi tulevaisuudessa maailmalle nousta. Norjalainen lohenkasvatus on miljardiluokan bisnes, johon myös Enifer Bio aikoo iskeä kiinni. Toisin kuin vaikka kaikkiruokaiset siat ja kanat, lohi on lihansyöjä, joka on suurella vaivalla saatu käyttämään ravintonaan pääosin Brasiliasta tulevaa soijarehua. Tästä halutaan päästä eroon, sillä soija on yksi merkittävin metsäkatoa Brasiliassa kiihdyttävä maataloustuote. Ilman tuotekehitystä pekilo ei ruuastaan ronkeleille kassilohille kelpaa, vaan Enifer Bion on pitänyt kasvattaa tuotteensa proteiini- pitoisuus alkuperäisestä noin 50 prosentista yli 65 prosenttiin. Taloudellinen kannustin tuotekehitykselle on suuri.
”Lohen rehussa proteiinista saa jopa kolminkertaisen hinnan, jos on sinne soveltuva tuote”, Simo Ellilä kertoo.
Kalanrehubisnestä varten pekilon tuottaminen saadaan Enifer Bion laskelmien mukaan kannattavaksi alkuperäisellä toimintamallilla, jossa jonkin teollisuuslaitoksen synnyttämää sivuvirtaa jalostetaan paikan päällä 10 000 proteiinitonnin vuosituotantoon yltävissä tehtaissa. Kun Eniferin hioma pekilo on viimeisissäkin kokeissa todettu lohenravinnoksi sopivaksi, kalarehujätti Skretting antaa ostositoumuksen yhden tehtaan vuosituotannon ostamisesta itselleen.
”Lisäksi he haluaisivat myös etuosto-oikeuden 150 000 tonniin vuodessa. Eli saataisiin rakentaa 15 tehdasta, että yksi asiakas saa sen, mitä ne haluaa”, Ellilä sanoo.
Ensimmäinen uusi pekilotehdas voi kohota lähivuosina Ranskaan, jossa Enifer Bio aloitti paikallisen suuren sokerijuurikaslaitoksen kanssa tehdashankkeen esisuunnittelun. Tuotannon kasvattamista varten Enifer keräsi sijoittajilta keväällä 11 miljoonaa euroa rahoitusta.
Neljän muun sijoittajan ohella Eniferiin investoi nyt myös Valio, joka oli jo aiemmin toiminut yhtiön kumppanina. Valion tuotannosta ylijäävää laktoosia voidaan käyttää pekiloprosessin raaka-aineena, mutta ennen kaikkea yhteistyö meijeri- yhtiöstä monipuoliseksi elintarviketaloksi muuttuneen Valion kanssa avaa uusia mahdollisuuksia tuoda maailman ensimmäinen mykoproteiinivalmiste eli pekilo ruokalaatuisena myös ihmisten ruokapöytiin esimerkiksi kasvispyöryköissä.
Viime vuosituhannella aika ei ollut sille vielä kypsä, mutta nyt 1960-luvulla ennakoidut proteiinipula ja nälänhätä ovat jälleen akuutteja tulevaisuuden skenaarioita, kun YK ennustaa maapallon väestön lähestyvän 10 miljardin rajaa 2050-luvulle tultaessa ja samalla proteiininkulutuksen tuplaantuvan. Pelkästään ilmasto- ja luontokatohaasteiden vuoksi perinteisen maatalouden eläin- ja kasviproteiinien tuotantoa on mahdotonta kaksinkertaistaa, jolloin pekilon kaltainen vähän energiaa, vettä ja maapinta-alaa käyttävä proteiinituotanto on kultaakin kalliimpaa.
Onego Bion toimitusjohtaja Maija Itkonen on artikkelin kirjoittajan Janne Itkosen käly.
