Rankka lapsuus ajoi Tino Lintusen aikuisena häpeän ja masennuksen kierteeseen – Sitten hän aloitti SSRI-lääkityksen

Vuosituhannen vaihteessa olin kuin kuka tahansa nuori aikuinen. Olin opiskellut itselleni ammatin, mennyt naimisiin ja eronnut. Lisäksi olin vastoin omia odotuksiani edelleen hengissä.

Lapsuuden traumani oirehtivat lähes kymmenen vuoden ajan paniikkikohtauksina ja masennuksena. Persoonaani määritti häpeä, enkä pystynyt katsomaan itseäni peilistä. Kun katsoin, en aina nähnyt siellä mitään.

Ajattelin kuolemaa päivittäin, välillä peläten sitä, välillä toivoen.

Kuljin lääkäriltä ja psykologilta toiselle mutten kokenut saavani apua. Vaivojani hoidettiin pitkään avokätisillä resepteillä rauhoittavia lääkkeitä. Kun lopulta aloitin kokeilun serotoniinin takaisinoton estävällä lääkityksellä, SSRI-lääkkeellä, sain esimakua siitä miltä elämän kuuluisi normaalisti tuntua.

Oikean lääkkeen löytymisen jälkeen saatoin viimein, päälle kolmekymppisenä, alkaa selvittää sitä kuka lopulta olen. Lääkitys vaimensi jatkuvaa jännitystä antaen tilaa muillekin tunteille ja rakentaville ajatuksille.

Nyt olen käyttänyt serotoniinin takaisinoton estävää lääkitystä lähes yhtäjaksoisesti kahdenkymmenen vuoden ajan. Varsinaisia haittoja en ole tästä lääkityksestä kokenut.

Monesti masennuksen hoito lääkkeillä nostetaan esiin ongelmana. Minulle se on mahdollistanut elämän ilman jatkuvaa henkistä kipua.

SSRI-lääkkeet jakavat mielipiteitä ja tuottavat joillekin myös sietämättömiä haittavaikutuksia. Tunteiden latistuminen ja seksuaalielämän häiriöt ovat potilailla suhteellisen yleisiä.

Kun lääkkeitä aikanaan kehitettiin, uskottiin masennuksen johtuvan aivojen alhaisesta serotoniinitasosta. Serotoniini on aivojen välittäjäaine, joka vaikuttaa keskushermostossa muun muassa vireystilaan, aggressiivisuuteen, mielialaan ja ruokahaluun.

Sittemmin tutkimusnäyttö on osoittanut, että masennuksen syntymekanismi on huomattavasti monimutkaisempi ja serotoniini vain yksi osa suurempaa kokonaisuutta. Silti SSRI-lääkkeiden käyttö lisääntyy vuosi vuodelta.

Kelan tilastojen mukaan vuonna 2023 noin 290 000 suomalaista käytti jotakin tähän lääkeryhmään kuuluvaa lääkettä. Yhteensä kaikkia psyykenlääkkeitä käyttää lähes 900 000 suomalaista.

Olen käynyt elämäni aikana kognitiivisessa psykoterapiassa, traumaterapiassa ja jopa traumojen hoitoon erikoistuneella fysioterapeutilla. Vaikka terapialla on paikkansa minunkin elämässäni, merkittävimmän avun koen saaneeni sertraliini-lääkityksestä.

Lääkityksen tuoman rauhan myötä ymmärsin myös herkkyyteni kokea asiat äärimmäisen voimakkaasti. Tällainen taipumus yhdistettynä traumaattiseen menneisyyteen on ollut todella kivulias taakka.

Minun on ollut myös pakko myöntää, että jotkin lapsuudessani syntyneet vauriot ovat parantumattomia.

Osa varhaista tarinaani ovat yölliset viranomaiskäynnit ja turvakodit. Yläkoulu- ja lukioikäisenä elin välillä pitkiäkin aikoja ulkona. Nukuin metsässä, urheilukentällä hyppypatjojen välissä tai joskus armeliaan naapurin katon alla.

Kun syö aamuyöllä nälkäänsä nakkikioskin roskiksesta puoliksi syödyn makkaran, se jättää jälkensä ihmiseen.

Koulussa kuittasin tekemättömät tehtävät vitsailulla ja välinpitämättömyydellä. En koskaan kertonut vaikeuksistani kenellekään. Kun lopulta parikymppisenä tein niin, pitkäaikainen ystäväni ei uskonut minua.

Vuosituhannen alun terapiakierteessä sain lohtua Egotripin Matkustaja-biisin säkeestä “On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä”. Mutta ainakin olen yrittänyt.

Koen SSRI-lääkityksen suojaavana kalvona minun ja raadollisen maailman välillä. Ilman toimivaa lääkitystä tunnen olevani avohaava, johon ohikulkijat käyvät hieromassa suolan ja lasimurskan sekoitusta.

Kun näiden kahdenkymmenen vuoden aikana lääkitystä on joitakin kertoja purettu, olen tuntenut kivun palaavan sietämättömänä. Tuolloin maailmassa esiintyvä epäoikeudenmukaisuus ja kaaos sekoittuvat omiin kokemuksiini ja imevät mielestäni toivon.

Voin sanoa, että minulle SSRI-lääkitys on myös estohoito liiallisen tuskan ja toivottomuuden tunteeseen.

Länsimaissa, ja varsinkin Suomessa, lääkityksestä on tullut helppo ja usein ainoa apu mielialaongelmien hoidossa.

Osa psykiatrian ammattilaisista on sitä mieltä, että lääkkeet ovat masennuksen hoidossa jopa haitallisia. Hiljattain psykologi Aku Kopakkala aiheutti pienimuotoista somekohinaa kertomalla, että masennusta hoidetaan lääkitystä tehokkaammin liikunnalla.

Tutkijatohtori Jani Kajanoja Turun yliopistosta sanoo, että lopulta SSRI-lääkkeiden vaikutusmekanismia ei edelleenkään tunneta. Silti jopa kaksi kolmesta käyttäjästä kokee Käypä hoito -suosituksen mukaan saavansa apua lääkityksestä.

– Yksi selitys voi olla aivojen muovautuvuuden lisääntyminen. Toisaalta SSRI-lääkkeet myös vaimentavat haastavien tunteiden prosessointia aivoissa, mikä voi hyvin selittää ahdistuksen lieventymisen.

Kajanojan mukaan lääkkeiden vaikutuksia voi aivovaikutusten lisäksi pohtia kokemuksellisten vaikutusten tasolla: serotoniinitasoihin vaikuttavat mielialalääkkeet ovat yleensä joko piristäviä tai rauhoittavia.

– Toisin sanoen ne ovat psykoaktiivisia aineita siinä missä vaikkapa kofeiini, nikotiini tai stimulantit. Moni stimuloiva tai rauhoittava päihde lievittää stressin ja ahdistuksen tunteita ainakin lyhyellä aikavälillä.

Myös Kajanoja näkee SSRI-lääkkeiden haittavaikutukset ongelmallisina.

– Se, että SSRI-lääkkeet vaimentavat tunneprosessointia, on myös niiden keskeisin haittavaikutus. Moni kokee, että SSRI-lääkkeet tasoittavat vaikeampaa ahdistusta ja masennusta, mutta samalla heikentävät kykyä kokea iloa, nautintoa ja merkitystä.

Kopakkalan avauksista lähteneet somekeskustelut synnyttivät lopulta tämänkin kirjoituksen. Olen nähnyt aika monta tarinaa siitä, kuinka SSRI-lääkkeet ovat tehneet käyttäjiensä elämästä entistäkin vaikeampaa.

Harvemmin kukaan tulee julkisuuteen kertomaan käyttämänsä SSRI-lääkityksen hyvistä puolista, vaikka meitä lääkityksestä hyötyneitä on tilastojen mukaan paljon.

Psykiatrisen hoidon historia on synkkä ja julma. Ei niin kaukana menneisyydessä mieleltään järkkyneitä on suljettu vankilamaisiin oloihin ja heihin on kohdistettu terveellä järjellä arvioituna hulluja hoitotoimenpiteitä.

Hysterian ajateltiin helpottavan shokkihoidoilla ja ahdistusta parannettiin aivoja leikkelemällä. Usein kävikin niin, että jos mielisairaus ei riittänyt invalidisoimaan uhriaan, sen teki sairauteen annettu hoito.

Lääketieteen nopea kehitys 1900-luvun loppupuolella mahdollisti myös psykiatristen potilaiden hoitamisen vähemmän kajoavin keinoin. Uuden polven psykoosi- ja masennuslääkkeet muuttivat maailmaa huomattavasti hellempään suuntaan.

1980-luvulla Yhdysvalloissa kehitetty fluoksetiini räjäytti pankin. Amerikan markkinoilla Prozac-nimellä myytyä lääkettä kutsuttiin onnellisuuspilleriksi, ja pian fluoksetiinia ja sen kaltaisia lääkkeitä alkoi vyöryä myös suomalaisten lääkekaappeihin.

Populaarikulttuurissa mafiapomot menivät terapiaan ja alkoivat syödä psyykenlääkkeitä. Mielenterveyden ongelmat rynnivät hyvin siedetyn lääkityksen myötä valtavirtaan.

Olen huomannut omassa elämässäni, että monella on julkisen keskustelun muovaamia oletuksia SSRI-lääkityksestä. Jotkut seurustelukumppanini ovat ottaneet lääkitykseni haasteena itselleen; he ovat ajatelleet, että kunhan suhteemme vakiintuu, lopetan lääkitykseni ja todellinen persoonani pääsee esiin.

Oma kokemukseni taas on, että lääke ei ole vaikuttanut persoonaani. Huomattavasti enemmän siihen on vaikuttanut pitkäkestoinen henkinen kipu.

Ymmärrän silti oikein hyvin, että myös medikalisaatio on aito ongelma. Lääketehtaiden intresseissä on myydä mahdollisimman paljon lääkkeitä ja tuottaa näin osakkeenomistajille maksimaaliset osingot. Kansainvälisistä toimijoista WHO suosittaa masennuksen ensisijaiseksi hoitomuodoksi terapiaa.

Silti, näin kokemusasiantuntijana, uskallan väittää, että lopulta myös erilaiset terapiat voivat olla haitallisia ihmiselle. Olen kohdannut lukuisia ihmisiä, jotka ovat kiertyneet terapiamankelissaan pysyvästi oman traumansa ympärille.

Jotkut terapiamuodot, ja myös koko suomalainen terapioiden rahoitusjärjestelmä, on suunniteltu palvelemaan työelämän tarpeita: jos et ole terapian avulla palautumassa työkykyiseksi, et saa Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa ollenkaan.

Aika harvan sairauden kohdalla on myös niin, että toimiva hoito lopetetaan, kun ihminen on palautunut työkykyiseksi, mutta psykiatriassa voidaan toimia näin.

Vaikka SSRI-lääkitykseen liittyy ongelmia, eikä oma kokemukseni ole yleistettävissä näytöksi, en voi olla ajattelematta, että lääkitystä vastustetaan myös sen helppouden ja hyvän siedettävyyden vuoksi.

Jo SSRI-lääkkeiden kutsuminen onnellisuuspillereiksi kertoo jotain psykiatrisiin sairauksiin liittyvistä asenteista.

Aivan kuin vain ikävältä tuntuva hoito voisi olla tehokas ja hyväksyttävä. Vian korjaaminen hyvin siedetyllä pillerillä on kuin fuskaamista.

Kaikesta kokemastani huolimatta en ole koskaan ollut vaikeasti masentunut, enkä ole kokenut menettäväni toimintakykyäni. Silti elämän normaalistikin mukanaan tuovat kriisit ovat minulle myrkkyä. Parisuhteiden kariutuminen, työstressi tai taloudellinen ahdinko ovat ajaneet minut herkästi selviytymismoodiin.

Silloin elämästä karsiutuvat juuri ne asiat, jotka tukevat mielenterveyttä ja tuovat elämään laatua. Näin käy herkästi esimerkiksi ystävien kohtaamiselle tai liikuntaharrastuksille. Hyvien asioiden sijaan näkökenttä kapeutuu ja ajatukset ryhtyvät kiertämään kehää vieden mukanaan yöunet ja ruokahalun.

Vaikka metsässä kävely rauhoittaa ja tekee hyvää, kukaan ei mene pelastamaan hukkuvaa kehottamalla häntä menemään kävelylle. Henkisessä selviytymiskamppailussa ihminen taistelee olemassaolostaan aivan kuin olisi veden varassa. Silloin hän tarvitsee pelastusrenkaan ja auttavan käden.

Minulle tuo pelastava rengas on ollut 100 milligrammaa sertraliinia aamuisin. Pelastusrenkaani kanssa tiedän selviytyväni, vaikka elämässä olisi ajoittain rankkaakin aallokkoa.

Merkittävä tekijä toipumisessani on ollut myös oman lapseni syntymä. Kaikista terapioistani huolimatta en ollut koskaan pystynyt tunnetasolla suremaan sitä, kuinka minua oli lapsuudessani kohdeltu.

Vasta kun oma lapseni nukkui ensimmäistä kertaa pinnasängyssään, häntä katsellessani minussa murtui pato. Ymmärsin, että myös minä olin ollut joskus yhtä pieni ja viaton ihmisen alku. Ymmärsin, etten minäkään ollut paha, vaan myös minä olisin ansainnut suojelua ja huolenpitoa.

Tätä seurannut pitkä itku oli puhdistava ja opettavainen. Se myös mahdollisti vastuullisen vanhemmuuden kehittymisen. Mikään ei tuota suurempaa mielihyvää kuin nähdä oman lapsensa kasvavan turvassa omaksi itsekseen.

Media rakastaa selviytymistarinoita. Joku voi kokea tämänkin tekstin sellaisena, mutta sellainen se ei ole. Vaikka jälkimmäinen puolisko tähän mennessä eletystä elämästäni on ollut korjaava ja nousujohteinen, on jokainen päivä myös uusi mahdollisuus täydelliseen romahdukseen.

Elämässä tapahtuu pahoja asioita, ja etenkin masennuksen kokenut ihminen on ehdollistunut näkemään maailman hyvin raadollisesta näkökulmasta.

Tämä teksti ei ole myöskään opas oikeaoppiseen masennuksen hoitoon. Jos terapiamankeli parantaa elämänlaatuasi, antaudu reilusti prässättäväksi.

Jos haluat tanssia itsesi valon puolelle, anna jalan vipattaa. Potilaan kokemus omasta voinnistaan on lopulta tärkein.

Reaalimaailmassa ei juuri ole onnellisia loppuja, mutta onnellisia hetkiä voi olla aina. Ainoa asia mitä elämässä lopulta voi tehdä, on antaa näille onnellisille hetkille mahdollisimman paljon elintilaa.

Meillä jokaisella on siihen omat keinomme. Minun työkalupakistani löytyy tavoitteellisen liikunnan ja perheen lisäksi ripaus aivojani muovaavaa lääketiedettä.

Ja se on ihan ok.