Iäkäs isäni olisi jäänyt lähes heitteille, jos veljeäni ei olisi – Suomi on omaishoitajien maa
Kun äiti joutui sairaalaan, kotiin jäi 91-vuotias muistisairas isäni. Miten hänelle olisi käynyt, jos veljeni ei olisi ottanut vastuuta? Ikääntyneiden hoidossa säästetään, muistisairaudet lisääntyvät ja hoitajista on pulaa. Seuraukset voivat olla vakavia ja homma kaatuu yhä enemmän omaisten vastuulle – jos heitä on, kirjoittaa päätoimittaja Marja Aarnipuro.
Yhdeksänkymppinen äitini kaatui kotonaan ja joutui sairaalaan. Leikkausta ei onneksi tarvittu, mutta aikamoinen show onnettomuudesta silti sukeutui. Kotiin nimittäin jäi 91-vuotias muistisairas isäni. Hän liikkuu pyörätuolilla.
Olen onnekas, sillä minulla on eläkkeellä oleva isoveli, joka asuu lähellä vanhempiani. Itselläni on lapsuudenkotiin matkaa 630 kilometriä. Veli onnistui järjestämään isälle lisää hoitajakäyntejä, mutta ne kestivät kerrallaan vain 14 minuuttia, joten hän vietti äidin sairaalassaoloajan isän kanssa vuorokaudet ympäriinsä, pieniä taukoja lukuun ottamatta.
Suomessa on valtavasti vanhuksia, jotka eivät enää pärjää kotona, mutta joille ei ole paikkoja. Eiköhän niitä pitäisi järjestää?
Veljeni ansiosta kaikki sujui hyvin, mutta mitä olisi tapahtunut, jos häntä ei olisi? Kuka isää sitten olisi hoitanut? Toisten avusta täysin riippuvaiselle vanhukselle ei nimittäin löytynyt edes väliaikaista sijoituspaikkaa. Ilmeisesti yhteiskunta olettaa, että minä olisin muuttanut Helsingistä pohjoiseen isäni omaishoitajaksi, sillä yksin häntä ei voi jättää.
Tällä kertaa selvisimme säikähdyksellä, mutta ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja arvatakseen, että näitä tilanteita tulee vastedeskin. Veljeni antama apu ei riitä loputtomiin. Oikeastaan se päivä on jo nyt, mutta vastaus on silti aina sama: ”Paikkoja ei ole.”
Samaa aihepiiriä käsittelemme pitkin vuotta Suur-Avuissa juttusarjassamme Omaishoitajien maa. Suomessa on valtavasti vanhuksia, jotka eivät enää pärjää kotona, mutta joille ei ole paikkoja. Eiköhän niitä pitäisi järjestää?
