Päivä oli illassa, 1980-luku loppupuolella. Joku pieni, rehevä lampi se oli, Kajaanin lähellä Kainuussa. Jostain syystä olimme lammen rantaan hetkeksi pysähtyneet.

Tyynestä vedenpinnasta erottui kasoja. Kun katsoi tarkemmin, niitä oli pitkin lammen rantaruovikkoa joka paikassa. Kymmenittäin. Kun katsoi vielä tarkemmin, tajusi, että lammessa ui melko isoja otuksia pesien välillä. Niitä oli jatkuvasti näkyvissä useampia.

Piisameita! Noina vuosina luonnossa liikkuva lapsi kyllä näki piisameita melko usein, mutta tuolla nimettömäksi ­muistossa jääneellä lammella niitä oli kerääntynyt hurjan suuri yhdyskunta.

1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa suuret piisamikeskittymät olivat aika tavallisia Suomessa. Piisami oli levittäytynyt melkein koko maahan Lapin pohjoisimpia osia lukuun ottamatta. Kanta oli luultavasti suurempi kuin koskaan, sillä piisamien määrää rajoittanut polkurautametsästys oli kielletty 1980-luvun alkupuolella.

Sitten jotain tapahtui. 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa piisamikanta romahti täysin. Yhdellä tutkimusalueella piisameiden talvipesien määrä putosi tuhannesosaan aiemmasta. Viime vuosina piisami on taas hieman runsastunut, mutta huippuvuosien yksilömäärät ovat todella kaukana.

Miksi valtavan menestynyt vieraslaji melkein katosi? Ja voiko sen kanta kasvaa taas satoihin tuhansiin yksilöihin?

Piisami on myyrä, toki hyvin iso sellainen. Se kasvaa suurimmillaan jopa parin kilon painoiseksi ja liki 70-senttiseksi. Suomen luonnossa ei ole toista sen kaltaista otusta: majava on selvästi suurempi, vesimyyrä taas paljon pienempi.

Piisami ui ja sukeltaa hyvin ja viihtyy rehevissä vesistöissä. Piisamin huomaa helpoimmin sen talvea varten vesi­kasveista rakentamasta pesäkeosta. Kesät piisami elää rantapenkkojen koloissa.

Useimmiten piisamin näkee illasta tai varhain aamulla, sillä se on aktiivinen hämärällä ja pimeällä.

Piisamin luontainen elinalue ulottuu Pohjois-Amerikassa Meksikosta Kanadaan ja Alaskaan saakka. Euroopan luontoon piisameita päästettiin ensi kerran vuonna 1905 Prahan eteläpuolella.

Vieraslajit-sivuston mukaan piisami tuotiin Tšekistä Suomeen vuonna 1922, mutta esimerkiksi Suomen Luonto -lehti mainitsee vuoden 2009 jutussa istutuksia jo vuodelta 1919. Joka tapauksessa piisa­meita istutettiin lopulta liki 300 paikkakunnalle eri puolelle Suomea.

Sotien jälkeen piisameita oli Suomessa jo todella paljon, vaikka tarkkaa yksilömäärää ei tiedetäkään.

– Kyllähän niitä on ollut, kun parhaimmillaan piisameita pyydettiinkin 600 000 vuodessa, sanoo yliopistonlehtori Veli-Matti Väänänen Helsingin yliopistosta.

Väänäsen mainitsema huippusaalis tuli vuonna 1955, mutta piisameita pyydettiin Suomessa pitkään noin 150 000–200 000 eläintä vuodessa.

Piisami oli tuotu Suomeen nimenomaan metsästettäväksi turkiseläimeksi. Maaseudulla piisaminpyynti olikin taloudellisesti merkittävää touhua.

– Esimerkiksi 1980-luvun alussa piisamin nahasta maksettiin yli 30 markkaa. Hyvä pyytäjä saattoi saada keväässä jopa 500 piisamia.

Piisamia metsästämällä saattoi tienata jopa 15 000 markkaa keväässä, nykyrahassa noin 8 000 euroa.

Väänänen pyydysti itsekin nuoruudessaan piisameita 1970–80-luvun taitteessa. Väänäsen isä oli pyytänyt niitä niin ­pitkään kuin Väänänen muistaa.

– Kyllä piisamia pyydettiin Suomessa silloin niin paljon kuin vain saatiin.

Piisaminmetsästys väheni valtavasti vuoden 1983 jälkeen. Tuolloin kiellettiin polkurautojen käyttö metsästyksessä. Polkuraudoissa saaliseläin saattoi kärsiä pitkään, ja lisäksi esimerkiksi piisaminpyynnissä tuli tahattomana sivusaaliin muun muassa vesilintuja ja rantakanoja.

Myös piisaminnahkojen hinta alkoi ­laskea. Nykyään piisaminmetsästys on satunnaista. Vuoden 2019 saalistilaston mukaan piisameita tapettiin vain 300.

Metsästyksen hiipumisen jälkeen ­valmiiksi suuri piisamikanta kasvoi ­entisestään. Helsingin yliopisto seurasi Maaningassa noin 200 hehtaarin kokoisen järven piisamimäärää. Huippu ­saavutettiin vuonna 1992.

– Silloin järvellä oli 1 500 talvipesää. Ja kun puolet järvestä on avovettä, pesät ­olivat sadan hehtaarin alueella.

Siitä pesämäärä putosi seuraavina ­vuosina neljäänsataan, sitten kolmeen­sataan ja kahteen­sataan. 2000-luvun alkuvuosina tuli ­aallonpohja: järvellä oli vain kaksi piisamin talvipesää.

– Täyskatohan se oli.

Tuon jälkeen ­piisameita on alkanut pesiä enemmän. Nykyään talvipesiä on järvellä ehkä ­kymmeniä.

Koko maassa on todennäköisesti ­käynyt suurin piirtein samoin: Piisamikanta romahti melkein olemattomiin ja on sen jälkeen toipunut hieman. Piisameita ­elelee edelleen melkein koko maassa.

Tarkkoja tiedot eivät ole, sillä piisamia ei tutkita tai seurata erityisen aktiivisesti.

Piisami on määritelty haitalliseksi vieraslajiksi EU:ssa. Suomessa sitä ei ole aktiivisesti yritetty ­torjua tai hävittää luonnosta.

Suomessa piisami ei ole Väänäsen mukaan aiheuttanut vakavaa vahinkoa. Silloin kun piisameita oli paljon, ne tosin söivät suihinsa valtavia määriä kasvustoa, erityisesti järvikortetta ja lumpeita.

– Punakukkaisen lumpeen taantuminen voi johtua piisamista, mutta muuten niiden aiheuttamat muutokset eivät ole olleet kauhean ongelmallisia.

Reheviltä reittivesiltä piisamit söivät paikoin isojakin aloja paljaaksi ravintokasveistaan. Tästä saattoi olla hyötyäkin. Umpeen kasvaneissa vesissä tällaiset ­piisamin luomat avovesialueet lisäävät monimuotoisuutta ja voivat luoda elinpaikkoja esimerkiksi vesilinnuille.

Piisamin haitallisuuslistaus unionissa perustuneekin eniten tuhoihin, joita ­piisamit saavat aikaan esimerkiksi Hollannissa. Sen pinta-alasta suuri osa on merenpinnan alapuolella, suurten patovallien suojaamana. Nopeasti lisääntyvä, kaiveluintoinen vieraslaji sopii tällaiseen ympäristöön erityisen huonosti.

Miksi piisamikanta romahti? Arvoitukseen ei ole selvää vastausta, Veli-Matti Väänänen sanoo.

Jokin tauti tai loinen voisi aih­euttaa massakuoleman. Mutta suuria määriä ­piisaminraatoja ei löytynyt kannan romahduksen aikoihin. Viimeisiä henkäyksiään vetävä piisami tosin menisi ehkä piiloon koloon tai voisi jäädä jään alle.

Toinen selitys on lisääntynyt luontainen saalistus. Aluksi piisameilla oli Suomessa vähän luontaisia vihollisia – minkä vuoksi kanta pääsi kasvamaan nopeasti – mutta viime vuosikymmeninä minkki on runsastunut. Se on vieraslaji, jolle piisami kelpaa hyvin. Aiemmin hyvin harvinainen saukko on yleistynyt. Sekin voi saalistaa piisameita.

Väänänen ei usko, että pedot olisivat saaneet aikaan valtavan piisamikannan romahduksen.

– Ehkä kävi niin, että piisamit yksin­kertaisesti söivät itsensä ulos, hän pohtii.

Aiemmin joka­keväinen laaja metsästys pienensi kantaa ­jatkuvasti. Tosin ilmeisesti vain hetkellisesti. Saalismäärät pysyivät korkeina vuodesta ­toiseen, mikä viittasi siihen, että lisääntymistahti riitti korvaamaan metsästyksen aiheuttamat menetykset.

Kun metsästys väheni polkurauta­kiellon jälkeen, piisamien lisääntymiseltä hävisivät edelliset rajat. Ja saattaa olla, että tätä niiden elin­ympäristön kasvillisuus ei enää kestänyt.

– Meidän tutkimusalueilta hävisi ­hehtaareittain kortetta ihan paljaaksi.

Ehkä ravinnonpuutteen lisäksi ­piisameihin iskivät jotkin taudit tai loiset. Kun kanta oli romahtanut murto-osaan aiemmasta, petojen saalistus alkoi ­vaikuttaa siihen aiempaa enemmän.

Väänänen ei usko, että Suomen piisami­­kanta voisi kasvaa takavuosi­kymmenten suuruuteen.

– Minkkejä ja kettuja on paljon enemmän kuin aiemmin, saukkoja myös. Ravintoakaan ei ole enää niin paljon. Kasvustot eivät ole vielä täysin toipuneet aiemmasta piisami­kannasta, joten ravinnon rajat tulisivat aiemmin vastaan.

Muutenkaan ravintokasveja ei ole niin kuin aiempina vuosina. Vieraslaji vesi­rutto maistuu piisamille, ja aiemmin sitä saattoi tavata Suomen ­järvissä suurina ­mattomaisina kasvustoina. Nykyään sekin on vähentynyt paljon.