Trump syytti Etelä-Afrikkaa valkoisten viljelijöiden kansanmurhasta – Avoimen rasistinen ja valkoinen Oranian kaupunki todistaa väitteen vääräksi

The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.

Valkoisessa talossa, presidentin virkahuoneessa, järjestettiin jokin aikaa sitten lehdistötilaisuus, jossa Donald Trump kutsui nykyistä Etelä-Afrikkaa ”apartheidin vastakohdaksi”. Sanojen outous pysäytti vastapäätä istuneen Etelä-Afrikan presidentin Cyril Ramaphosan. Hän jäi sekunniksi sanattomaksi, puraisi sitten huultaan ja antoi lauseen lipua ohi kommentoimatta.

”Apartheidin vastakohta” kuulostaa kehumiselta. Trump oli hetkeä aiemmin tokaissut: ”Apartheid. Kamalaa!” Silti hän ei kehunut. Hän syytti Etelä-Afrikkaa rotuhierarkian uudelleenrakentamisesta, samasta järjestelmästä, joka teki maasta Nelson Mandelan sanoin ”maailman haisunäädän”.

Trumpin mielestä valkoiset eteläafrikkalaiset maanviljelijät ovat nyt sorron uhreja. Hän viittasi ”tuhansiin tarinoihin”, joissa kerrotaan viljelijöiden murhista ja maatilojen ryöstöistä.

Trump nuhteli Ramaphosaa ja himmensi salin valot. Hän näytti videon, jossa poliitikko Julius Malema johtaa yhteislaulua ”Kill the Boer”. Boer tarkoittaa afrikaansin kielessä maanviljelijää, ja afrikaans on useimpien valkoisten eteläafrikkalaisten äidinkieli.

Trump vihjasi viljelijöiden olevan käynnissä olevan ”kansanmurhan” uhreja. Hän sanoi heidän pelkäävän maittensa menetystä ja toisti helmikuussa julkistamansa linjauksen, joka toivottaa heidät Yhdysvaltoihin pakolaisiksi.

Ramaphosa kiisti kansanmurhan. Hän muistutti Trumpia, että mustia eteläafrikkalaisia surmataan absoluuttisesti vielä enemmän ryöstöjen ja muun, kansanmurhaan pyrkimättömän rikollisuuden yhteydessä. Etelä-Afrikan henkirikosluku on 42 surmaa per 100 000 asukasta, yksi maailman korkeimmista. Yhdysvalloissa vastaava luku on 6,8 ja Ranskassa 1,5.

”Maassamme on rikollisuutta”, Ramaphosa myönsi ja tarjosi näin lievemmän selityksen. Tapaaminen päättyi vaivaannuttavasti. Ramaphosa päätti kuitenkin kutsua Trumpin valtiovierailulle Etelä-Afrikkaan.

Trump tuskin tarttuu kutsuun. Minä sen sijaan tartuin. Vaikka Trump vesitti sanan kansanmurha, kun hän liitti sen afrikaaneriviljelijöihin, monet vähemmänkin äärimmäiset olot ovat sietämättömiä.

Sellaista on eläminen maassa, jossa väkivalta on yhtä aikaa äärimmäistä ja arkipäiväistä. Tässä mielessä valkoisten eteläafrikkalaisten ahdinko muistuttaa heidän mustien maanmiehiensä kohtaloa, kuten Ramaphosa huomautti.

Kun valkoisia viljelijöitä teurastetaan heidän kodeissaan, surmaajien motiivi eivät Ramaphosan mukaan useinkaan ole kansanmurha.

Väkivaltaisen rikollisuuden jäljet näkyvät Etelä-Afrikassa kaikkialla. Sähköaidat ja vahtikoirat vartioivat koteja, joissa on jotakin varastamisen arvoista. Ilmoitettuja raiskauksia, autokaappauksia ja aseellisia ryöstöjä tapahtuu selvästi enemmän kuin Yhdysvalloissa.

Bloemfonteinissa, joka kuuluu maan turvallisimpiin kaupunkeihin, kysyin hotellin vastaanottovirkailijalta reittiä lähimpään kahvilaan. Hän vakuutti, että se on “ihan tien toisella puolella”, enintään sataviisikymmentä metriä.

Kun olin lähdössä jalkaisin, hän pysäytti minut: “Turvallisuutesi vuoksi toivoisin, että menisit autolla.”

Autoilukaan ei takaa turvallisuutta. Moottoriteiden varsilla seisovat kyltit varoittavat “spiking hot spot” -alueista. Niillä rosvot levittävät teräviä esteitä, puhkovat renkaat ja väijyvät kuljettajia, kun nämä pysähtyvät vaihtamaan vararengasta.

Muutama vuosi sitten amerikkalainen turisti vuokrasi auton Kapkaupungin lentoasemalta ja käynnisti puhelimessaan navigoinnin. Sovellus tarjosi valinnan, jolla pystyi kiertämään tietullit, mutta se ei tarjonnut keinoa välttää luotia kasvoihin. Tunnin kuluttua mies oli ajautunut pahamaineiselle alueelle, hänen leukansa roikkui lähes irti ja kaikki omaisuus oli viety. Hän selvisi hengissä ja vannoi haastavansa Google Mapsin oikeuteen.

Tällaisessa ympäristössä afrikaneriviljelijät kärsivät niin sanotusta Willie Sutton -ongelmasta. Miksi juuri heidät ryöstetään ja pahoinpidellään? Siksi, että heillä on rahaa. Maaseudun viljelijät omistavat kalliita ajoneuvoja ja muuta maatalouskalustoa. Monella on myös käteiskätköjä työntekijöiden palkkoja varten.

On loogista, että vaarallisella, varkaiden piinaamalla seudulla juuri varakkaimmat joutuvat hyökkäysten kohteeksi. Valkoiset viljelijät tuottavat noin 90 prosenttia Etelä-Afrikan maataloustuotteista.

Hiukan yli viikko Trump-tapaamisen jälkeen olin Limpopo-provinssissa, Etelä-Afrikan sitrushedelmien tuotannon ytimessä. Erään maatalousalan koulutuskeskuksen pihalla tapasin 29-vuotiaan valkoisen hedelmien pakkaajan Davon Stoltzin, jonka tarina oli yhtä kauhea ja karu kuin Trump oli antanut ymmärtää. Stoltz istui vieressäni heppoisessa muovituolissa tipuanapuun varjossa ja kertoi, mitä hänen perheelleen tapahtui 30. huhtikuuta.

Davonin täti oli soittanut aamulla ja pyytänyt häntä tulemaan heti. Täti oli löytänyt 78-vuotiaan isoisän, Robert Stoltzin, kylpyhuoneen lattialta ilmeisesti elottomana. Kauhistunut nainen ryntäsi ulos eikä suostunut palaamaan sisään.

Davon ajoi noin 60 kilometriä ja ehti paikalle ennen poliisia. Hänen mukaansa Robert makasi kylpyhuoneen nurkassa kasvot lattiaa vasten. Murha-ase oli panga, viidakkoveistä muistuttava teräase. Robertin käsivarret oli sidottu piikkilangalla.

”He silpoivat hänen kasvonsa pangalla”, Davon sanoi. ”Nenä oli irti, kaikki hampaat poissa, ja kasvoissa sekä päälaella ammotti iso reikä.”

Miksi kiduttaa iäkästä miestä? Davon tunsi sekä inhoa että hämmennystä. ”He veivät vain puhelimen ja auton”, hän kertoi. Auto löytyi läheltä katolleen pyörähtäneenä. ”He raahasivat hänet keittiön läpi. Matkalla olisi ollut vaikka mitä varastettavaa.”

Televisio oli yhä paikallaan, eikä kaappeihin ollut koskettu.

Davonin mukaan poliisit vitkastelivat, vaikka he tulivat vain muutaman kilometrin päästä, ja sivuuttivat keskeiset todisteet. Isoisä ei tupakoinut, silti rikospaikalla lojui tupakantumppeja. Ne jäivät paikoilleen senkin jälkeen, kun poliisi oli kerännyt todisteet, pussittanut ruumiin ja poistunut. Vasta kun perhe tuli pesemään verta laatoilta, he löysivät murha-aseen: kotitekoisen pangaveitsen, joka oli piilotettu kylpyhuoneen peilin yläpuolelle ja tihkui yhä verta.

”Minua alkaa raivostuttaa, kun puhun tästä”, Davon sanoi. ”Paikalla käynyt rikostekninen ryhmä ei vain välittänyt.” Hänen mukaansa syy on se, että ”olemme valkoisia”.

Davon vertasi viranomaisten välinpitämättömyyttä Robertin tilan kymmenen mustan työntekijän osoittamaan solidaarisuuteen: he osallistuivat hautajaisiin ja tarjosivat apua tekijöiden etsinnässä.

Perhe palkkasi yksityisetsivät, ja juuri heidän työnsä – ei poliisin – johti epäillyn jäljille. Teosta on nyt pidätetty Bobo Mokoena. Davon kohtasi hänet ensimmäisessä oikeuskäsittelyssä. Mokoena nauroi ja sanoi luulleensa vanhuksen olevan varakas. Selitys ei Davonia tyydyttänyt.

”Miksi luulisit hänen olevan rikas? Isoisäni eli eläkepäivillään eikä ollut varakas. Miksi tappaa hänet? Herranen aika. Rehellisesti: koska hän on valkoinen, hän on buuri”, Davon puuskahti.

Davonin mielestä pelkkä ahneus voisi selittää pahoinpitelyn, muttei silpomista ja murhaa.

”Näytä minulle tapaus, jossa musta ihminen on tapettu, niin näytän sinulle kuvat isoisästäni – miltä hän näytti surmattuna, aivan kuin olisi ollut eläin.”

Isoisän ruhjoutuneet kasvot traumatisoivat Davonin niin pahoin, että ruumiin siistimisen jälkeen hän pyysi saada nähdä sen uudelleen, toivoen raa'an mielikuvan vaihtuvan siedettävämpään.

”Yritin saada kuvan pois päästäni. Ei toiminut. Uskokaa pois, sitä kuvaa ette halua nähdä.”

Limpopossa tapasin myös muita valkoisia viljelijöitä, joita oli kohdannut kotiryöstö. Jotkut, kuten nainen, jonka kimppuun keittiössä iski panga-veistä heiluttanut tunkeilija, selvisivät hädin tuskin hengissä. Toiset onnistuivat hälyttämään naapurit ja poliisin ajoissa.

Maaseutu säästyi pitkään suurkaupunkien rikosaallolta, koska vanha Commando-turvallisuusjärjestelmä – puolisotilaallinen siviilipartio – pysyi voimassa vielä kymmenen vuotta apartheidin päättymisen jälkeen.

Apartheid-yhteydet olivat kuitenkin tahranneet järjestelmän, ja se purettiin 2000-luvulla. Nyt viljelijät elvyttävät sitä epävirallisesti: Aseet sujahtavat vyötärölle, ja tiloista on tehty turvasaarekkeita, joissa on niin paljon kameroita, drooneja ja valvontamonitoreja, että kuivana vuonna voisi jättää viljelyn sikseen ja kuvata Truman Show’n uusinnan.

Miten maassa, jossa väkivalta on näin arkipäiväistä, voi tietää, onko tekojen taustalla rasistinen motiivi? Ehkä Davonin isoisä murhattiin muista syistä, ja poliisit sivuuttivat johtolangat osaamattomuuden tai korruption – eivät valkoisten murhiin kohdistuvan välinpitämättömyyden – vuoksi. (Minulle kerrottiin kahdesti, että saadakseen poliisin tutkimaan todisteita kannattaa viedä asemalle lahjukseksi herkkuja.)

Silti vaatisi rohkeutta pyytää Davonia ja muita valkoisia viljelijöitä suhtautumaan kevyemmin, kun heidän kaltaisiaan tarinoita on liiankin paljon ja ”Kill the Boer” laulu raikaa poliittisten tilaisuuksien tunnelmannostattajana.

Vihapuhe on Etelä-Afrikassa laitonta, mutta tuomioistuimet ovat silti katsoneet, ettei ”Kill the Boer” -laulua tule tulkita kirjaimellisesti. Oikeuden mukaan kyseessä on apartheidinvastainen kommunistinen vallankumoushymni. Sanat eivät heidän mielestään ole sen loukkaavampia kuin natsivastaisessa marssilaulussa esitetty huuto piestä ”sakemannit” tai ”hunnit”. Nämä tulkinnan hienosäädöt eivät kuitenkaan lohduta ketään, jonka oma buuri-isoisä on juuri hakattu hengiltä.

Kaikki tapaukset eivät ole pelkästään groteskeja. Osa on myös hämmentäviä. Ne ovat rikoskohtaamisia, joiden motiivit jäävät täysin hämäriksi ja ovat siksi alttiita tulkinnoille: oliko kyse rasistisesta iskusta vai jostakin muusta?

Afrikaaneri Joachim Prinsloo kertoi minulle hyvin erikoisesta kotimurrosta, jossa väkivaltaa ei käytetty lainkaan. Tunkeilija saatiin kiinni tavallista helpommin, koska hän uskoi taikaloitsujen tehneen hänet näkymättömäksi.

Mies löydettiin valkoisen perheen olohuoneesta selaamassa Cook and Enjoy It -keittokirjaa ylösalaisin. ”Kun puhuin hänelle, hän ei aluksi reagoinut”, Prinsloo sanoi. ”Sitten hän järkyttyi siitä, että ylipäätään näin hänet.”

Valkoiset rasistit tarttuivat tällaisiin tarinoihin – toisinaan raa’an väkivallan värittämiin, usein äärimmäisen omalaatuisiin ja joskus vain kummallisiin – jo paljon ennen kuin ne nousivat Donald Trumpin tai hänen vaikutuspiirissään toimivien, kuten Elon Muskin, kiinnostuksen kohteiksi ja vihan sytyttäjiksi.

Rasistit vihjasivat, että Etelä-Afrikka toistaa Zimbabwen 2000-luvun alun kohtalon: valtion hyväksymiä hyökkäyksiä valkoisia viljelijöitä vastaan, tilojen korvauksetonta takavarikointia ja lopulta koko maataloussektorin sekä ruokaturvan romahdus.

Trump väitti Etelä-Afrikassa tapetun ”yli tuhat” viljelijää ja nosti Q&A-osiossa luvun muotoon ”tuhansia”.

Tämän taustan vuoksi moni eteläafrikkalainen suhtautuu epäluuloisesti tahoihin, jotka tilastoivat murhia ja järjestävät viljelijöiden aseistautumista sekä tilustensa partiointia. Pretoriassa toimiva AfriForum tekee molempia. Sen omat tilastot eivät silti tue tulkintaa Mugaben Zimbabwen kaltaisesta valtiollisesta väkivallasta tai laajamittaisesta tilojen takavarikoinnista.

Järjestö kirjasi vuoden 2025 ensimmäisten kuukausien ajalta viisi tilamurhaa, vuodelta 2024 yhteensä 37 ja vuodelta 2023 kaikkiaan 52. Vertailun vuoksi: koko maassa tehdään vuosittain noin 27 000 henkirikosta. Etelä-Afrikassa on arviolta 44 000 valkoista kaupallista viljelijää.

AfriForumilla ei ole täydellisiä tietoja uhrien etnisestä taustasta. Järjestön mukaan kuitenkin vähintään puolet kaikista uhreista oli kunakin vuonna valkoisia, ja vahvistetusti muunvärisiä oli vain noin kymmenesosa. Tämä viittaa siihen, että valkoisiin viljelijöihin kohdistuvien murhien määrä suhteessa ryhmän väkilukuun on suurempi kuin väestössä keskimäärin – mahdollisesti jopa kaksinkertainen jo valmiiksi hyvin korkeaan kansalliseen tasoon verrattuna.

AfriForumin toimitusjohtaja Kallie Kriel pitää Etelä-Afrikan hallituksen välinpitämättömyyttä näitä surmia kohtaan törkeänä. Hänen mielestään juuri korkea murhaluku – eivät harvinaiset tunnustukset tai muut motiiveja koskevat lausunnot – osoittaa, että viljelijät ovat erityinen kohde.

”Nämä surmat eivät ole tavallista rikollisuutta”, hän sanoi minulle. Hallituksen haluttomuus nuhdella Malemaa, Kill the Boer -huudatuksia johtavaa poliitikkoa, on Krielin mukaan häpeällistä ja vahvistaa käsitystä poikkeuksellisesta väkivallasta. (Ramaphosa irtisanoutui Malemasta Trumpin tapaamisessa.)

Kriel huomautti myös Etelä-Afrikan tekopyhyydestä: Haagissa maa vaatii, että Israel rankaisee kansanmurhaan kiihottamisesta ja estää sen. (Sama asianajaja, Tembeka Ngcukaitobi, on ajanut molempia asioita – Maleman oikeutta huutaa Kill the Boer Etelä-Afrikassa ja Israelin velvollisuutta vaientaa omat väkivaltaiset kiihottajansa.)

Silti Kriel ei väitä, että kyse olisi kansanmurhasta. Hän ei myöskään hyväksy Trumpin oletusta siitä, että afrikaanerit ovat avuttomia uhreja, jotka tarvitsevat turvapaikan ulkomailta. Hän muistutti, että afrikaanerit saapuivat nykyisen Etelä-Afrikan alueelle yli sata vuotta ennen kuin oma kotimaani perustettiin.

”Jos olisimme pelkkiä uhreja, myöntäisimme tappion ja se olisi siinä”, hän totesi. Sellainen ei ole buurien tapa.

Buurien tapa on kaivautua asemiin, kestää hyökkäykset ja ennen kaikkea selviytyä. Omituisin todiste tästä sitkeydestä on Orania-niminen pikkukaupunki. Yli kolmekymmentä vuotta sitten pieni afrikaanerijoukko reagoi apartheidin päättymiseen perustamalla vain valkoisille tarkoitetun yksityisen asutuksen Karoon kuivaan pensaikkoon Pohjois-Kapissa, lähellä Vapaavaltion rajaa.

Paikkakunnan säilyminen ja kasvu – siellä asuu nyt tuhansia ihmisiä – osoittaa, että Trumpin arvio Etelä-Afrikasta, sen muka järjestelmällisestä pyrkimyksestä murhata valkoiset viljelijänsä, on väärä.

Orania on luultavasti avoimesti rasistisin paikka, jossa olen käynyt. Se ei silti tarkoita, että minä – apartheidin aikaan aasialaiseksi tai värilliseksi luokiteltu – olisin tuntenut itseäni ei-toivotuksi. Vieraana sain liikkua vapaasti, ja kahden päivän aikana minua kohdeltiin kohteliaasti.

Kaupunki muistutti rauhallista lähiötä, kibbutsia tai eläkeläisyhteisöä, jonka reunoilla oli teollisuusalueita. Siellä oli myös turvallista. Se oli matkani ainoa paikka Etelä-Afrikassa, jossa en pelännyt pikkurikollisuutta tai väkivaltaa. Asukkaat olivat ystävällisiä ja suhtautuivat kärsivällisesti yrityksiini puhua afrikaansia. Matkamuistomyymälästä ostin pienen avaimenperän, jossa lukee Vryheid in Ons Tyd, ”Vapaus meidän aikanamme”. ”Vapaus mistä?” kysyin, mutta en saanut kunnollista vastausta. Ehkä kyse oli vapaudesta typeristä kysymyksistä, arvelin.

”Meitä sanotaan rasisteiksi ja väitetään, että vihaamme mustia. Se ei ole koskaan pitänyt paikkaansa”, sanoi minulle Hennie Pelser, yksi Oranian tiedottajista ja opastajista. Pelserin mukaan Oranian tavoitteena on ”suojella itseämme, turvata olemassaolomme ja varmistaa, että lapsillemme jää jotakin perittäväksi”.

Hän lisäsi, että asukkaaksi pääsisin vain, jos olisin valkoinen, kristitty ja afrikaansia puhuva. Ensimmäinen ehto on yksiselitteisesti rodullinen. Pelserin mukaan oranialaiset tekevät kaiken työn itse. Jos musta ihminen nähdään kävelemässä alueella, hänet pysäytetään ja kohteliaasti tiedustellaan, mitä asiaa hänellä on. Kaupunkiin johtavalla tiellä kyltti ilmoittaa, että rikoksia ei suvaita ja epäilyttäviä henkilöitä voidaan kuulustella. Muualla Oraniassa asukkaat puhuivat avoimesti halveksunnastaan mustia kohtaan: heidän ajattelutapaansa, moraaliaan ja jopa hajuaan kohtaan.

Tapasin kahvilassa pääkadun varrella Carel Boshoff IV:n, joka oli Oranian johtaja vuosina 2007–2019 sekä yhden perustajan poika. Merkittävien afrikaaneripoliitikkojen poika ja pojanpoika oli pukeutunut tweed-takkiin ja luki kenialaisen kirjailijan ja kulttuuriteoreetikon Ngũgĩ wa Thiong’on teosta; Ngũgĩ oli kuollut edellisenä päivänä.

Boshoff kertoi, että Ngũgĩ oli vaikuttanut hänen ajatteluunsa. Keskustelun edetessä ymmärsin miksi: Ngũgĩ puolusti ”kulttuuristen vapauksien” vahvistamista hegemonisia valtoja vastaan.

Boshoff sanoo pitävänsä Oraniaa ”evolutionaarisena kehitysaskeleena kohti hyvin perustavanlaatuista federalismia”. Hänen mielestään kaupunki löysi jo 1990-luvulla sekä laillisen että henkisen turvapaikan Etelä-Afrikan jälkiapartheid-perustuslaista, joka tunnustaa ”itsehallinto-oikeuden mille tahansa yhteisölle, jota yhdistävät yhteinen kulttuuri ja kieli”.

”Jos zuluilla voi olla oma maansa, miksei afrikaanereilla voisi olla?” hän kysyy. Suunnittelijoiden tavoitteena oli luoda afrikaaneriyhteisö, jonka koulut, kirkot ja turvallisuus olisivat tunnustetun poliittisen elimen vastuulla. Boshoffin mukaan Etelä-Afrikan hallitus toivoisi Oranian katoavan kartalta, mutta perustuslaki suojaa sitä. ”Hallitus ei pidä meistä, mutta se ei voi täysin vastustaa meitä”, hän toteaa.

Hennie Pelser uskoo Oranian mallin toimivan ja kehottaa Yhdysvaltoihin houkuteltuja afrikaanereita muuttamaan mieluummin Karoon pensasmaalle.

”Meillä ei ole rikollisuutta. Meillä ei ole työttömyyttä”, hän vakuuttaa.

Pelser painottaa, etteivät oranialaiset pidä mitään työtä liian alhaisena. Koska maa on yksityisomistuksessa, asukkaat valvovat aluetta itse. Uusiksi tulokkaiksi kelpaavat vain ne, jotka täyttävät yhteiset kriteerit, ja heidät voidaan karkottaa vaikka täysin laillisesta syystä, esimerkiksi kannabiksen polttamisesta.

Valkoisen ruumiillisen työn käyttö karaisee ja tekee yhteisöstä omavaraisen, Pelser sanoo. Hän itse työskenteli aiemmin pankissa. Kysyn, hidastaako mustan – ja siis halvemman – työvoiman puuttuminen Oranian kehitystä.

”Musta työvoima kostautuu lopulta. Se tulee paljon kalliimmaksi, ymmärräthän”, hän vastaa. Ulkopuolisten läsnäolo rapauttaa yhteisön ja tekee ihmiset pehmeiksi. ”Älä koskaan luota siihen, että joku toinen tekee työsi puolestasi.”

Oranian yksitoikkoisen monokulttuurin ironia on siinä, että se torjuu apartheidia, vaikka ensisilmäyksellä näyttääkin siltä, että se herättää järjestelmän henkiin. Molemmat mallit erottavat ihmisryhmät, mutta apartheidin ydin oli toisenlainen.

Sen tarkoitus oli pitää mustat poissa kaupungeista, hyödyntää heidän työnsä maaseudulla ja riistää heiltä poliittinen vaikutusmahdollisuus sekä kansalaisoikeudet. Oranialaiset taas luopuivat mustasta työvoimasta ja vetäytyivät kaupungeista maaseudulle juuri silloin, kun monet mustat eteläafrikkalaiset muuttivat vastakkaiseen suuntaan.

Orania myös kumoaa Trumpin väitteet. Se osoittaa, että afrikaanerit voivat elää kulttuurinsa mukaan – jopa avoimen rasistisesti – ilman, että hallitus ahdistelee heitä, saati yrittää hävittää heitä.

Kysyin Carel Boshoffilta, mitä mieltä hän on niistä 59 afrikaanerista, jotka Trumpin hallinto otti kiireesti Yhdysvaltoihin pakolaisiksi samaan aikaan, kun se hidasti monien muiden uudelleensijoittamista. Boshoff vastasi, että kyse on ennen kaikkea presidentti Trumpin omasta politiikasta. ”Se on hänen asialistaansa ja etunsa – kenties myös Yhdysvaltojen etu, mistä minä tiedän.”

Hänen mielestään, jos afrikaanerien kollektiivinen tai yksilöllinen selviytyminen todella huolestuttaisi ketään, asiaan ei suhtauduttaisi näin kevyesti eikä heidän omia ponnistuksiaan sivuutettaisi.

Kun afrikaanerit lähtevät seudulta, jolla heidän yhteisönsä on elänyt 350 vuotta, luopuvatko he samalla kulttuurisesta olemassaolostaan? Ajatus näytti tekevän Boshoffin surulliseksi. Hänen mukaansa Amerikkaan lähteneet saattavat myöhemmin huomata menettäneensä jotakin olennaista, kun he suostuivat näyttelemään osaansa Trumpin spektaakkelissa kotimaansa hylkäämisen hinnalla.

”Odota, kun masennus ja koti-ikävä iskevät. Ne menevät luihin ja ytimiin – ja ne ovat tulossa.”

©2025 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Artikkeli on käännetty tekoälyn avulla.