Vale, emävale, kasvattajasarja nimeltä Veikkausliiga? – lahjomaton syväanalyysi asettaa liigaseurat järjestykseen pelaajakehitystyön perusteella

Veikkausliiga-kausi 2025 käynnistyy 5. huhtikuuta täydellä kuuden ottelun kierroksella. Vaikka liigajoukkueiden voimasuhteet ovat vielä osin hämärän peitossa, yksi asia on varma: suomalainen pelaajakehitys tulee puhuttamaan liigafutiksen seuraajia myös kaudella 2025.

Ketkä nuoret pelaajat lyövät läpi? Todistetaanko jossain seurassa KuPSin viime kauden komeetan, 17-vuotiaan Matias Siltasen kaltaista läpimurtoa? Mitkä seurat ylipäänsä luottavat nuorempiin suomalaispelaajiin? Kuinka paljon kauden aikana nähdään siirtoja ulkomaille?

Aition jalkapallokirjoittajien Erkko Meren ja Tuukka Kotimäen suurennuslasit on kiillotettu. Kaksikko arvioi jokaisen liigaseuran pelaajakehitystyön laatua ja asettaa organisaatiot järjestykseen kokonaisarvion perusteella.

Arvioitavia osa-alueita ovat muun muassa nuorisomaajoukkuepelaajien määrä, pelaajakaupat ulkomaille, menestys juniorisarjoissa, pelaajapolun yhtenäisyys sekä alle 21-vuotiaiden ja nuorempien suomalaispelaajien lukumäärä ja peliaika viimeisimmillä kausilla.

Tarkastelussa on otettu huomioon myös seurojen mahdolliset reservi- ja yhteistyöseurat ja niiden tasot, seuralle maksetut kasvattajarahakorvaukset, yleiskuva seuran valmennuksesta, tärkeimmät strategiset valinnat sekä muut tekijät, joihin on laskettu esimerkiksi harjoittelupuitteet, kouluyhteistyö sekä mahdollinen pelaajarekrytointi- ja analyysitoiminta.

Arvioinnissa on annettu merkitystä paitsi viime vuosien näytöille myös seuran tulevaisuuden näkymille.

On aika asettaa liigaseurat puntariin.

12. FC KTP

Kysymys lukijoille: Kuka Kotkasta maailmalle tai Suomen huipulle viimeisen 10 vuoden aikana nousseista pelaajista tulee ensimmäisenä mieleen?

Hiljaisuus. Niinpä.

Kymenlaakson maakunta on yksi Suomi-futiksen vaisuimmista pelaajakehitysalueista. Maakunnan kahdesta suurimmasta kaupungista Kouvolasta ja Kotkasta, joiden yhteenlaskettu väkiluku on yli 100 000, on noussut viime vuosina hälyttävän vähän alueen seurojen omia kasvatteja Veikkausliigaan, Euroopan kentistä puhumattakaan. Maaliskuussa 35 vuotta täyttävä Teemu Pukki on A-maajoukkueen kaikkien aikojen maalipyssy, mutta hänen askeleitaan seuraa tyhjiö.

Kaudella 2025 KTP:llä ei ole ainuttakaan poikajuniorijoukkuetta eri ikäluokkien korkeimmilla sarjatasoilla. Kaudella 2024 liigajoukkueella oli farmisopimus viidenneksi korkeimmalla sarjatasolla (Kolmonen) pelanneen Peli-Karhujen kanssa, täksi kaudeksi farmijoukkue on löytynyt pykälää korkeammalta, Kakkosen Haminan Pallo-Kissoista. Uskottavaksi pelaajakehitysputkea ei voi kuvata.

Kotkan alueen vaatimaton juniorityö näkyy myös maajoukkuetasolla. Kaudella 2024 yksikään KTP-pelaaja ei esiintynyt poikien maaotteluissa. Ainoa miespuolinen pelaaja, josta KTP sai vuonna 2024 maaotteluihin perustuvaa kasvattajarahakorvausta oli AC Oulua viime kaudella edustanut ja Kotkaan täksi kaudeksi palannut Pikkuhuuhkajien Juho Lehtiranta, joka edusti Kotkaa myös kausina 2022–2023. Maajoukkuevalinnat myös aikaisempina vuosina ovat olleet lähinnä satunnaisia.

Liiganousuun päättyneellä Ykkösliiga-sesongilla 2024 KTP luotti pääasiassa kokeneempiin pelaajiin, sillä 15 eniten peliminuutteja keränneen pelaajan joukossa oli vain yksi 21-vuotias tai nuorempi suomalaispelaaja, Luca Weckström (s. 2003). Järin suuria muutoksia kausi 2025 tuskin tuo tulleessaan: säilymisestä taistelevan kotkalaismiehistön runko tulee suurella todennäköisyydellä rakentumaan pääasiassa Aleksi Tarvosen, Joona Toivion ja Joni Mäkelän tapaisten varttuneempien suomalaispelaajien ja ulkomaalaisten profiilinimien, kuten Atomu Tanakan ja Tabi Mangan, varaan.

Mitään suuria valonpilkahduksia perinteisen futiskaupungin pelaajakehityksen kurssinmuutoksen suhteen ei juuri nyt ole näkyvissä. Olosuhteet ovat esimerkiksi pääkaupunkiseutua jäljessä, eikä osaavien ammattivalmentajien houkuttelu Kotkaan ole helppoa. Kun juniorijoukkueet pelaavat lähialueen muita seuroja vastaan ilman säännöllisiä tasonmittauksia valtakunnan parhaimpia junioriryhmiä vastaan, ulkopuolelta tulevat kehittävät ärsykkeet voivat jäädä liian vähäisiksi.

Täysin lohduton tilanne ei kuitenkaan ole. Kotkalla olisi kaikki mahdollisuudet olla Kakkois-Suomen juniorityön lippulaiva. Ratkaisu voisi löytyä esimerkiksi vielä voimakkaammasta panostamisesta alueelliseen yhteistyön.

Yksi orastava signaali tästä saatiin marraskuussa 2024, kun KTP ilmoitti tehneensä sopimuksen poikamaajoukkueissa esiintyneiden LAUTP-kasvattien Luka Puhakaisen ja Aapo Ruohion kanssa. Jos KTP onnistuu vakiinnuttamaan paikkansa liigassa luoden samalla pienempien seurojen lupaaville nuorille ponnahduslaudan liigakentille, tulevaisuus voi muodostua nykyistä valoisammaksi.

Pelkästään muualta tulevien pelaajien rekrytointiin pelaajakehitys ei voi kuitenkaan nojautua. Myös oma juniorityö täytyy saada paremmalle tasolle, jotta Kotkasta voisi nousta uusia teemupukkeja Suomi-futiksen kirkkaimpiin valoihin.

11. IFK Mariehamn

Ahvenanmaan ylpeyden saldo on käsittämättömän kova: se on pelannut 20 peräkkäistä kautta Veikkausliigassa voittaen jopa yhden Suomen mestaruuden. IFK Mariehamn on poikkeuksellinen suomalaisseura monella tapaa.

Pääsarjassa kaksi vuosikymmentä roikkuminen ja pelaajakehitys ovat IFK:n kohdalla toisiinsa sidoksissa, mutta eivät välttämättä kovin positiivisen korrelaation kera. Grönvitt on rakentanut vuodesta toiseen joukkueen, joka on yhdistelmä ulkomailta skoutattuja hankintoja ja kotimaisia, usein jo nuorisoiän ohittaneita nimiä. Jälkimmäisen pelaajapoolin edustajalle on tyypillistä suomalaiselle jalkapalloväelle suhteellisen tuttu nimi, useita Veikkausliiga-kausia CV:ssä muualla, mutta lopulta vähiin jäänyt vastuu manner-Suomen puolella. Esimerkiksi Sebastian Dahlström, Jiri Nissinen, Eero Tamminen ja Vahid Hambo ovat edustaneet tätä osastoa.

Luotettavien sarjajyrien lisäksi Ahvenanmaalle on saatu hankittu Veikkausliiga-tasolle kyseisenä aikana edellisiäkin korkeamman profiilin suomalaisia, kuten Petteri Forsell, Albin Granlund, Jonas Emet ja Toni Lehtinen. Maarianhaminassa on aina pidetty pelaajista hyvää huolta, palkkataso on ollut suomalaismittarilla mukava ja vahvistukset ovat voineet keskittyä sataprosenttisesti jalkapalloilijan ammattinsa harjoittamiseen. Rakkaan seuransa pääsponsorina ja -rahoittajana jo 18 vuotta toiminut paikallinen miljonääri Anders Wiklöf on mahdollistanut kaiken tämän.

Liigakelpoinen, paikoin sarjan mustaksi hevoseksikin yltänyt Grönvitt on toisaalta – täysin tietoisella strategialla – jättänyt alleen paikallisen pelaajakehityksen. Ja ollaanpa rehellisiä: ei IFK Mariehamn omavaraisella joukkueella Veikkausliigaa edes pelaisi, tuskin Ykkösliigaakaan. Ajatus on ymmärrettävä, sillä Maarianhaminassa asuu noin 12 000 ja koko saarella 30 000 asukasta – voit ajatella mielikuvaa Ahvenanmaan asukasluvultaan suunnilleen yhtä suuresta Ylöjärvestä, pitkän merimatkan päässä lähimmistä asutuskeskuksista eristettynä. Ahvenanmaa on poikkeuksellinen alue, ja niin on myös IFK seurana.

Toki IFK:n liigajoukkueen kunniaksi on sanottava, että ei sen pelaajapolitiikka perustu pelkkiin kokeneisiin ratsuihin. Moni parikymppinen, muualta hankittu pelaaja on saanut Veikkausliigassa isoa vastuuta viime vuosina ja parhaassa tapauksessa uutta nostetta uralleen. Heistä esimerkkeinä mainittakoon viime kaudelta JJK-taustainen keskikenttäpelaaja Emmanuel Patut, nuori maalivahti Matias Riikonen ja loppukaudeksi joukkueen sarjapaikan pelastustalkoisiin lainalle saapunut Pikkuhuuhkajien avainpelaaja Kalle Wallius. Viime kauden keski-ikä IFK:lla laskikin Veikkausliigan kuudenneksi matalimmaksi, kun vuonna 2023 se oli koko sarjan korkein. Silti, 21-vuotiaiden ja nuorempien suomalaispelaajien peliminuutit vastasivat vain seitsemää prosenttia koko joukkueen saldosta. Oikeasti nuoria, alle 20-vuotiaita – saati alaikäisiä – pelaajia ei joukkueessa ole pahemmin nähty.

Ahvenanmaan omia poikia liigajoukkueessa esiintyy ajoittain, mutta heidän virtansa ei ole mitenkään tasaista tai systemaattista. Viime kaudella IFK-kasvateiksi laskettavista pelaajista säännöllistä vastuuta saivat B-juniori-ikäisenä Kirkkonummelta saarelle muuttanut Leo Andersson ja koko IFK-junioripolun läpikäynyt Michael Fonsell. Ahvenanmaalaispelaajia ei historian valossa ole esiintynyt ruuhkaksi asti myöskään maajoukkueissa tai Veikkausliigan avainrooleissa, minkä osalta on toki hyvä muistaa alueen pieni väkimäärä. Saaren historian kovin pelaaja on eittämättä Daniel Sjölund. Myös Mika Niskala ja Jani Lyyski loivat merkittävät urat. Nykypelaajistosta vuonna 2006 syntyneistä ahvenanmaalaisista Marcus Andersson siirtyi 16-vuotiaana Ruotsiin Siriukseen ja Arvid Lundberg käväisi Kyproksella Pafosin akatemiassa palaten takaisin IFK-nuttuun.

Ahvenanmaan pelaajakehitykselle ison haasteen asettaa riittävän tasokkaiden sarjojen poissaolo niille nuorille, jotka kenties ovat murtautumassa liigarinkiin, mutta peliminuutit ovat vielä vähissä. Reservijoukkue IFK Mariehamn 2 pelaa viidenneksi korkeimmalla sarjatasolla Kolmosessa ja oli siellä viime kaudella kaiken lisäksi vasta seitsemäs. B-juniorit ovat pelanneet viime vuonna ikäluokkansa Ykköstä, josta hyppy liigavauhtiin on täysin epärealistinen eivätkä sitä nuorempien 14–15-vuotiaiden joukkueetkaan ole yltäneet ikäluokkiensa korkeimmille sarjatasoille tai Kai Pahlman -lopputurnaukseen.

IFK Mariehamn jatkanee samalla, edustusjoukkueen kannalta hyväksi havaitulla linjalla toimien korkeintaan pelaajahautomona yli kaksikymppisille suomalaisille, jotka hakevat uralleen uutta nostetta ja mahdollisesti tulevaisuuden pelipaikkaa Veikkausliigan kärkiorganisaatioissa. Syntymävuosi passissa kun alkaa heilläkin olla jo liian kaukana ulkomaalaisseurojen kiinnostusta ajatellen.

10. FC Haka

Yhdeksän kertaa Suomen mestaruuden voittanut Valkeakosken Haka on yksi Suomen perinteisimmistä jalkapalloseuroista. Pelaajakehityksen suhteen se kuuluu kuitenkin lilliputtien joukkoon. Juuri nyt oikeastaan mikään mittari ei osoita, että Haka tekisi erityisen laadukasta juniorityötä.

Vuonna 2024 poikien maajoukkueissa esiintyi tasan yksi Haka-pelaaja. Lisäksi Varsinais-Suomessa jalkapallo-oppinsa saanut edustusjoukkueen puolustaja Nikolas Talo on kuulunut Pikkuhuuhkajien rinkiin.

Myös nousu seuran omaan edustusjoukkueeseen on ollut koskilaisnuorilla työn ja tuskan takana. Kaudella 2024 liigakentillä kävi pyörähtämässä tasan yksi Haka-taustainen nuori pelaaja. Vuonna 2006 syntyneen Akseli Lehtomäen peliaika pääsarjassa jäi yhteen minuuttiin. Muiden yksittäisten Haka-nuorten roolina oli istua vaihdossa ja kerätä jämäminuutteja Suomen Cupissa. Yhteistyöseura HJS:n edustusjoukkue pelasi kaudella 2024 Kakkosta ja Hakan oma kakkosryhmä Kolmosta. Pelaajaputkea on vaikea kuvata hyväksi tai edes kohtalaiseksi.

B-pojissa Hakan joukkue on tahkonnut viimeiset vuodet Ykköstä tai Kakkosta. Vuonna 2025 seuralla on yksi joukkue nuorempien ikäluokkien Liiga Etelässä, mitä voidaan pitää kohtalaisena saavutuksena. Suurta menestystä Hakan juniorijoukkueet eivät valtakunnallisesti ole kuitenkaan niittäneet.

Hyvä puoli Hakassa on ollut se, että se on toiminut oivana läpimurtopaikkana hieman yli parikymppisille suomalaispelaajille. Kaudeksi 2024 Saksasta Suomeen palannut keskikenttäpelaaja Juho Kilo (s. 2002) esiintyi liigassa edukseen ja sai siirron Hollantiin. Haka kertoi saaneensa kaupasta ”merkittävän siirtokorvauksen”. Lisäksi Talon, Elias Mastokankaan ja Ryan Mahutan kaltaiset pelaajat ovat saaneet Valkeakoskella uuden sytykkeen uralleen.

Vaikka Hakan oma juniorityö ei juuri kukoista, seuran edustusjoukkueella olisi kaikki mahdollisuudet profiloitua ympäristönä, jossa muissa liigaseuroissa vähemmälle vastuulle jäävät pelaajat voisivat nousta isoon rooliin ja ponnistaa parhaassa tapauksessa jopa ulkomaille. Tämä voisi olla yksi varteenotettavimmista tavoista erottua muista liigaorganisaatioista.

Julkisten ulostulojen perusteella Hakalla on selvä halu panostaa aikaisempaa parempaan pelaajakehitykseen. Osaavia tekijöitä seurassa on sinänsä ollut, mutta – kuten monilla muillakin samankokoisilla seuroilla – eteenpäin pyrkivistä valmentajista ei ole helppoa pitää kiinni. Iso kysymys on, mitä sellaista Haka voisi tarjota pelaajille, perheille ja valmentajille, mitä kivenheiton päässä sijaitsevat suuremmat seurat, erityisesti Ilves, eivät voi tarjota. Ainakaan tällä hetkellä vastaus ei ole paremmat olosuhteet, laadukkaampi valmennus, vahva seurajohtoinen kouluttaminen tai loogisempi kehityspolku.

Yhden suuren tulevaisuuden haasteen Haka ja monet muut pienempien paikkakuntien seurat joutuvat ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan. Se on syntyvyyden lasku, joka tulee eittämättä heijastumaan myös pelaajakehitykseen. Viime vuosina Valkeakoskella on syntynyt alle 70 poikalasta per vuosi. Ottaen huomioon, että Hakalla on jo nyt suuria vaikeuksia kasvattaa omia pelaajia seuran lippulaivaan, tilanne tuskin tulee seuraavien vuosikymmenten aikana ainakaan helpottumaan.

9. VPS

Vaasa on perinteinen jalkapallokaupunki, josta löytyy keihäänkärkenä kaksi suurta jalkapalloseuraa VPS ja VIFK. Myös kaupungin ruotsinkielisissä lähikunnissa on paljon laadukasta juniorityötä tekeviä seuroja. Kesäkaudella teko- ja luonnonnurmikentät eivät kesken lopu, ainoastaan joulukuun suljettuna oleva Hietalahden jalkapallostadion on yksi maamme tasokkaimmista ja talviharjoitteluun löytyy läheltä täysmittainen kuplahalli sekä hieman kauempaa Mustasaaren Botniahalli.

Edellytyksiin nähden VPS ei nuorten pelaajien kehityksen näkökulmasta kuitenkaan riemunkiljahduksia tarjoa. Veikkausliigassa se on ollut viimeisen kahden kauden kuuma puheenaihe huiman venymiskykynsä ansiosta, mutta menestystä ei ole nuorilla rakennettu. VPS:n keski-ikä oli sekä viime että sitä edellisellä kaudella Veikkausliigan toiseksi korkein ja etenkin 21-vuotiaiden tai nuorempien suomalaispelaajien peliminuutit joukkueen kaikista liigaminuuteista ovat pelaajakehitysvinkkelistä kylmäävät: kaudella 2024 2,8 ja 2023 5,6 prosenttia.

Vaasa ja sen lähiseudut kyllä tuottavat potentiaalisia pelaajia vähintäänkin kohtalaisesti. Sekä VPS että VIFK ovat mukana B-junioreiden vuoden 2025 SM-karsintasarjassa ja VPS on pelannut kolmena edellisenä kautena varsinaisessa SM-sarjassa, joskin se oli viime kaudella sen ylivoimainen jumbo. Myös 15-vuotiaiden Kai Pahlman -SM-lopputurnauksessa VPS on ollut edellisvuosina mukana.

Vaasalaisjalkapallo on nähnyt myös viime vuosina nuorisomaajoukkueissa pelanneita lupauksia, mutta tie Veikkausliigaan on ollut täysin pystyssä. 20-vuotias Akoon Kuek pelasi viime kaudella kymmenen pääsarjaminuuttia ja toissa kaudella 29. Ikätoveri Antonio Almen taas kellotti viime kaudella 169 minuuttia pelaten lähinnä Kolmosessa. Vuotta nuorempi Felix Friberg on käynyt kentällä yhdessä Veikkausliiga-ottelussa – toissa kaudella. Kaikki VPS-kasvatteja ja vähintään nuorisomaajoukkueiden leirityksissä mukana olleita pelureita. Myös nuoremmista ikäluokista on tulossa kiinnostavia nimiä, kuten vuonna 2007–2008 syntyneiden nuorisomaajoukkueosasto Eino Ehrnrooth, Aleksi Effati, Kalle Huhta ja Alex Myntti.

Onkin valitettavaa, että Vaasan kaltaisesta jalkapallokaupungista on noussut viime vuosina vain yksi nuori pelaaja koko Suomen tietoisuuteen. Vuonna 2005 syntynyt Roni Hudd pääsi pelaamaan VPS-nutussa liigaa – joskin etenkin viime kaudella omat koirankoppijaksonsa sisältäen – ja siirtyi syksyllä HJK:n riveihin.

Uusien huddien nouseminen on kovin vaikeaa, koska Jussi Nuorelan johtamalla valmennustiimillä ei ainakaan toistaiseksi ole ollut minkäänlaista tietoista tavoitetta puskea nuoria isompiin ruutuihin. On varmasti kovin helppoa kuitata tilanne sanomalla, että Martti Haukiojalla tai Antti-Ville Räisäsellä – Prosper Ahiabusta tai Mads Borchersista puhumattakaan – riittää juuri tällä hetkellä taso paremmin liigavauhtiin. Mutta tilanne tulee aina olemaan tämä, jos nuorille ei uskalleta antaa ruutua, jossa kasvaa – oli alku sitten kuinka vaikea hyvänsä.

Ei vaasalaisjalkapallon suhteellisen köykäinen huippupelaajatuotanto toki mikään uusi ongelma ole. Kyseinen lista ei ole pitkä, vaikka aikajännettä kasvattaakin. Tunnetuimpia nimiä joko ulkomaille yltäneistä tai Veikkausliigassa uraa luoneista lienevät Daniel Håkans, Jeremiah Streng, Sebastian Strandvall, Joonas Vahtera, Samu Alanko, Momodou Sarr ja Ville Koskimaa. Se, että listalle mahtuu mukaan uransa huipullakin liigajyrän statukseen yltäneitä, kertoo paljon.

Nuorten 17–18-vuotiaiden omien poikien ainoa ongelma ei ole edustusjoukkueen kopin oven kivimuuri. Riittävän tasokasta väliporrasta B-junioreiden SM-sarjasta Nuorelan komentoon kuin ei kaupungista löydy. VPS:n farmiyhteistyö VIFK:n kanssa päättyi jo jokunen vuosi sitten ja Raidan oma kakkosjoukkue nousi viime vuoden päätteeksi vasta Kakkoseen (yhtä lailla VIFK putosi Ykkösestä sinne). Vaasan kokoisen kaupungin pelaajapolulle reservijoukkueen löytyminen Ykkösestä olisi ehdoton minimi.

Urheilujohtajaksi reinkarnoituneen Petri Vuorisen uusi aika Vaasassa jäi lopulta pitkän prosessin kannalta kovin lyhyeen. HJK-haasteen vastaanottaneen Vuorisen tilalle tullut Tommi Pikkarainen on tiukassa paikassa; jatkaako VPS menestysreseptinsä uusimispyrkimyksiä vanhalla kaavalla kokeneisiin suomalaispelaajiin ja hyvään ulkomaalaiskorttien osumiseen luottaen vai voisiko se yrittää uudistua edes osittain nuorentamalla edustusjoukkuettaan?

8. Jaro

Yhdeksän divarivuoden jälkeen Veikkausliigaan palanneen FF Jaron kohdalla voidaan toden totta puhua omiin poikiin luottamisesta. Seuran omavaraisuusaste on ollut valtaosan sen historiasta korkea, niin myös viime kausina.

Liiganousu tuli joukkueella, jonka runkopelaajista selvä enemmistö on hankkinut jalkapallo-oppinsa joko Pietarsaaressa tai sen lähikunnissa, kuten Luodossa tai Kruunupyyssä.

Tyypillinen FF Jaron viime vuosien avainpelaaja onkin pelannut seurassa usean vuoden hankittuaan sitä ennen kokemusta miesten peleistä JBK:sta, jonka kanssa Jarolla on ollut jo pitkään reservisopimus. Esimerkkejä piisaa: Alex Ramsay, Albin ja Roni Björkskog, Aron Bjonbäck nuoremmasta osastosta sekä jo seuraikonin, jopa -legendan, statukseen yltäneet Markus Kronholm, Johan Brunell, Joni Remesaho ja Jim Myrevik kokeneesta päästä. Tällaiset pelaajat ovat muodostaneet jarolaisuuden huudattamalla ränsistyneen Keskuskentän yleisöä kaudesta toiseen, hyvin maltillisella korvauksella.

Jos pietarsaarelainen 17–20-vuotias pelaaja on ollut riittävän hyvä, on hän päässyt pelaamaan isoja minuutteja Kakkosessa ja ollut täten huomattavasti valmiimpi ottamaan hypyn Jaron paitaan toiseksi korkeimmalle sarjatasolle. Vahva pelaajapolku ja siihen kiinteästi liittyvä omavaraisuus on ollut kulmakivi vain 20 000 asukkaan Pietarsaaren jalkapalloylpeyden kilpailukyvylle. Vaikka taustalta onkin löytynyt Anders Wiklöfin kaltainen rikas tukija, painii Jaro resursseiltaan aivan eri sarjassa esimerkiksi SJK:n kanssa.

Juniorityö ja omiin poikiin luottaminen ovat siis olleet Pietarsaaressa vahvaa tasoa vuodesta toiseen. Viime kauden Ykkösliiga-seuroista Jaro pokkasi Palloliitolta ja muilta seuroilta suurimman kasvattajarahapotin omien poikiensa merkittävän määrän ansioista. Veikkausliiga-näkökulmasta juniorityön taso kuitenkin aiheuttaa kysymyksiä. Pietarsaarelainen pelaajatuotanto on ollut leveää, mutta aivan terävin kärki puuttuu, mikä on toki suhteellisen ymmärrettävää pienessä kaupungissa ja suppealla talousalueella.

Veikkausliigan runkopelaajiksi saati ulkomaille lähtijöiksi yltäneiden Jaro-/JBK-kasvattien virta on ollut sangen maltillinen – etenkin viime vuosina.

Kuuluisin Pietarsaarelainen vientituote kantaa nimeä Eremenko, mutta veljeksistä Alexei juniorin sekä Romanin lähdöstä isompiin valoihin on jo pitkä aika. Sergei-kuopuksesta on tullut nyky-Jaron isoin vastuunkantaja, mutta odotukset miehen uralle olivat aikanaan selvästi kovemmat. Jonas Emet oli Veikkausliigan avainpelaaja voittaen kerran jopa maalipörssin, ja Jesse Öst kehittyi hitaasti, mutta varmasti kotimaiseksi laatuvahdiksi JBK:n ja Jaron paidoissa. Vidjeskogin veljeskolmikosta Axel oli puolestaan merkittävässä roolissa KuPSin viime kauden tuplajuhlissa.

2000-luvulla Jaro on tuottanut yhden ulkomailla merkittävän uran luoneen pelaajan, Huuhkajissakin nähdyn Simon Skrabbin. Toinen nimi on läpilyönnin partaalla, sillä Pikkuhuuhkajien runkopelaaja Adam Marhiev pelasi Jarossa teini-ikään saakka. Serge Atakayi lähti kovasti hypetettynä lupauksena Jarosta Glasgow Rangersiin, mutta iso läpilyönti ulkomailla jäi piippuun ja viimeisin uutinen kohta 26-vuotiaasta hyökkääjästä on testipelaajana juurikin Jarossa kokeileminen. Poikamaajoukkuepelaajia Pietarsaaresta on tämän hetken maajoukkueissa yksi, vuonna 2009 syntynyt Ted Söderström.

Omien poikien määrää Pietarsaaressa riittää, mutta riittääkö laatua? Ja kuinka taataan riittävä määrä kovia pelejä heille, joiden vastuu Veikkausliigassa jää vähäiseksi? Pääsarjasta Kakkoseen kun on nykyisin entistä pidempi kuilu jälkimmäisen ollessa maamme neljäs sarjataso. Jaron B-juniorit eivät ole myöskään pelanneet moneen vuoteen SM-sarjassa, vaan Ykkösessä.

Nykykonsepti on arvostettava, ja se takaa ainakin vuodesta toiseen vahvan divarijoukkueen, mutta nyt testi on aivan eri luokkaa. Jaro on tehnyt hyväksi havaitulla strategiallaan erinomaista työtä pitkään, mutta jos seura haluaa ottaa seuraavan askeleen, tulee sen saada merkittävästi lisäresursseja esimerkiksi nuorten, muualta Suomesta houkuteltavien pelaajien rekrytointiin – hieman SJK:n tapaan.

Ainakin tammikuun perusteella näyttää siltä, ettei Jaro ole lähdössä Veikkausliigaan muuttamalla konseptiaan dramaattisesti. Omia poikia jatkaa joukkueessa paljon, ja uutisoiduista testipelaajistakin moni on suomalaisia liiga- tai divarijyriä. Kesällä valmistuva uusi, kauan odotettu jalkapallostadion voi toki lisätä Pietarsaaren imua muutaman kovan täsmähankinnan muodossa ja tarjota tulevaisuudessa mahdollisuuden viedä toimintaa uudella tavalla eteenpäin.

Merkkinä kotimaisesta työstä Jaro voisi ommella logonsa viereen avainlipun. Kuinka realistista valitulla tiellä on säilyä sarjassa? Aika näyttää, mutta selvää on, että venymistä kaivataan joka suunnalta.

7. IF Gnistan

Oulunkyläläinen IF Gnistan on osoittanut viime vuosina selviä heräämisen merkkejä. Vuosia verrattain keskinkertaista työtä tehnyt seura on viimeisen noin viiden vuoden aikana noussut parissakin ikäluokassa aivan Suomen kärjen tuntumaan.

Juniorityön kohtalainen tasonnousu on helppo todentaa useilla mittareilla. Kaudella 2024 ”Kipinän” lähes ikuisuuden kestänyt kuiva kausi päättyi, kun seuran kaksi nuorta pelaajaa valittiin poikien maajoukkueeseen. Lisäksi Gnistanin laadukkaina pidetyt 2009- ja 2010-ikäluokat ovat jo pitkään kuuluneet ikäluokkiensa kärkijoukkueisiin. Vielä vuosikymmen aikaisemmin skenaario, jossa Gnistan-joukkueet haastavat säännöllisesti suurempiaan, tuntui lähes utopialta.

Yhdeksi osoitukseksi Gnistanin uudesta tulemisesta kelpaa myös 15-vuotiaiden joukkueen eteneminen Kai Pahlman -lopputurnauksen mitalipeleihin syksyllä 2024. Hyvä sijoitus takasi samalla paikan 17-vuotiaiden SM-karsintasarjasta. Molemmat saavutukset ovat lähes historiallisia Gnistanin viime vuosikymmenten historiassa.

Nuoret Gnistan-pelaajat ovat hiljalleen nousseet kolkuttelemaan myös liigajoukkueen portteja. Osa heistä on nähty talven Liigacupissa kentälläkin. Tässä suhteessa työ ”Ogelissa” on kuitenkin vielä pahasti kesken: IF Gnistan on ollut jo pitkään, jo ennen liiganousua, leimallisesti kokeneiden jyrien porukka. Kaudella 2024 Veikkausliiga-joukkueen säännöllisessä kokoonpanossa oli vain kaksi vuonna 2003 tai myöhemmin syntynyttä pelaajaa: Elias Äijälä (s. 2003) ja Gabriel Europaeus (s. 2005).

Myöskään aivan Oliver Antmanin tasoisia talentteja ei ole näköpiirissä. Tätä nykyä Hollannin pääsarjassa pelaavasta Huuhkajat-laiturista tuli kesällä 2018 ensimmäinen IF Gnistanista ulkomaille ammattilaissopimuksen tehnyt pelaaja.

Juuri nyt moni seikka kuitenkin tukee Gnistanin pelaajakehitystä. Seuralla on hyvien kulkuyhteyksien varrella Pohjois-Helsingissä kaksi täysimittaista jalkapallokenttää. Myös oman hallin pystyttämiseen on selvä tahtotila. Vaikka Gnistan on edelleen imagoltaan kaupunginosaseura – tai ainakin sellaisena se haluaa itsensä brändätä – seuran rahoitus on aivan eri tasolla kuin monilla muilla ”kyläseuroilla”. Siitä pitää huolen ennen muuta pääomistaja Kustaa Poutiainen. Tärkeää taustatukea antaa seuran viime vuosien ehkäpä tärkein vaikuttaja, hallituksen nokkamies Antti Uusitalo. Mielenkiintoista onkin nähdä, miten aiempaa paremmat resurssit näkyvät arjen pelaajakehitystyössä. Mahdollisuuksia ainakin riittäisi.

Siinä missä lähes koko 2010-luvun ajan Oulunkylä tunnettiin kokeenempien pelaajien turvasatamana, 2020-luvulla Gnistan on vähitellen ryhtynyt haalimaan enemmän myös nuoria pelaajia. Kaudeksi 2025 seura on onnistunut värväämään riveihinsä esimerkiksi HJK:sta siirtyneen 19-vuotiaan Elmer Vauhkosen ja vuotta nuoremman Elmeri Lappalaisen PKKU:sta. Juuri nyt pääkaupunkiseudun jalkapallon tilanne on otollinen Gnistanille, ja seuralla on erinomainen tilaisuus vakiinnuttaa paikkansa alueen kakkosseurana heti HJK:n jälkeen.

Myös Gnistanin viime vuosien valmentaja- ja urheilujohtorekrytoinnit tarjoavat aineksia laadukkaampaan vanhemman pään pelaajakasvatukseen. Liigaryhmän päävalmentajalla Jussi Leppälahdella, urheilutoimenjohtaja Jarkko Jokirannalla, edustusjoukkueen apuvalmentajalla Tuomas Rantasella sekä B-junioreiden päävalmentajalla Ilari Aholla on pitkä kokemus juniorivalmennuksesta erityisesti pääkaupunkiseudulta. Jos hyvin käy, nelikon tausta ja juniorivalmennustuntemus voi houkutella Oulunkylään runsain mitoin potentiaalisia nuoria pelaajia. Toisaalta varsinkin edustusjoukkuetasolla työpaikat ovat tuulisia. Siksi tuhannen taalan kysymys on, kuinka kauan avaintekijät pysyvät Oulunkylässä?

Vähintään yhtä tärkeää on, että Gnistan pystyisi varmistamaan ammattitaitoisten valmentajien rekrytoinnin ja sitouttamisen myös aloittaviin ikäluokkiin. Kun vuosia aikaisemmin valmentajaliikenne Oulunkylästä tapahtui esimerkiksi HJK:n ja Käpylän Pallon suuntaan, nyt valmentajia on siirtynyt enenevässä määrin myös Töölöstä ja Käpylästä Pohjois-Helsinkiin. Se on monella tavalla myönteinen merkki.

Aivan ratkaiseva kysymys Gnistanin tulevaisuuden kannalta on, miten se pystyy varmistamaan juniorityön tasalaatuisuuden myös nuoremmissa ikäluokissa. Monissa muissakin seuroissa on nähty viime vuosina hyviä yksittäisiä ikäluokkia, joiden jälkeen taso on pudonnut. Tämä kohtalo Gnistanin olisi tärkeää välttää. Kovin moneen hutirekrytointiin ei ole varaa, sillä lähialueen muut seurat, kuten PK-35, KäPa ja RCDE, ovat ainakin joissakin ikäluokissa Gnistanin edellä.

Toinen selvä haaste pelaajakehityksen näkökulmasta on se, miten Gnistan pystyy varmistamaan liigaryhmän liepeillä oleville nuorille pelaajille riittävän määrän laadukkaita pelejä läpi kauden. Yhteistyösopimus kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavan PKKU:n kanssa on tässä mielessä hyvä lähtökohta. Ideaalitilanteessa vielä parempi vaihtoehto kenties olisi ollut farmisopimus Ykkösliigassa pelaavan joukkueen kanssa.

Pelatessaan alemmilla sarjatasoilla Gnistan tuli tunnetuksi asiansa edustusjoukkuetasolla hyvin hoitavana seurana. Jos seura pystyy pitämään kiinni tästä maineestaan ja tärkeimmistä valmentajistaan sekä nostamaan juniorityön laatua aloittavissa ikäluokissa, mahdotonta ei ole, että ”Kipinä” voisi haastaa 2030-luvulla uskottavasti kokoluokkaa suurempiaan, jopa HJK:ta. Se puolestaan voi vaatia uskallusta hypätä pois pienestä ja viattomasta kyläseuran maineesta.

6. FC Inter

Interissä ja Seinäjoen Jalkapallokerhossa on organisaatioina paljon samaa. Löytyy äveriäs omistaja ja on Suomen mittapuulla asiallinen jalkapallostadion. Molempien nousu pääsarjan kärkipään seurojen joukkoon on ollut verrattain nopeaa. Kummankin historia on myös vielä suhteellisen lyhyt, vaikka Inter onkin ehtinyt jo yli kolmekymppiseksi. Tradition painolastin ei pitäisi jarruttaa muutoksia tarpeettomasti.

Pelaajakehityksen rakenteiden suhteen seurat ovat kuitenkin eri tasolla. Siinä missä Seinäjoella on panostettu jo pidempään esimerkiksi kouluyhteistyöhön, reservijoukkueeseen, skouttaus- ja analyysijärjestelmään sekä harjoitteluolosuhteisiin, Inter ottaa vasta hapuilevia ensiaskeleita ja toimii pääosin kuten valtaosa muistakin suomalaisista jalkapalloseuroista.

Vaikka Interillä on ollut 2020-luvulla myös hyviä ikäluokkia, seuran juniorijoukkueiden menestys valtakunnallisissa sarjoissa on ollut korkeintaan kohtalaista. Kuvaavaa esimerkiksi on, että B-nuorten SM-sarjassa seuralla on ollut joukkue viimeksi vuonna 2021. Silloin sijoitus oli vasta 16. Viimeisin mitali puolestaan on lähes 20 vuoden takaa. Kai Pahlman -lopputurnauksessa seuran 15-vuotiaiden poikien joukkueet ovat saavuttaneet 2020-luvulla yhden hopeamitalin ja kaksi yhdeksättä sijaa. Vuosina 2021 ja 2020 Interillä ei ollut joukkuetta turnauksessa.

Oireellista myös on, että vuonna 2023 B-poikien SM-sarja pelattiin ilman kumpaakaan suurta turkulaisseuraa ja vuotta aikaisemmin mukana oli vain TPS, joka jäi pahnanpohjimmaiseksi. Selvää on, että vanhemman pään pelaajakehityksessä kaikki ei ole mennyt nappiin. Interin ja TPS:n kaltaisilla seuroilla ei pitäisi olla varaa niin sanottuihin ohivuosiin.

Myös maaotteluista maksettavien kasvattajarahakorvausten osalta turkulaiset ovat kaukana esimerkiksi HJK:sta ja Ilveksestä. Toisaalta Interin eduksi on sanottava, että sillä on ollut vuosittain lähestulkoon jokaisessa maajoukkueikäluokassa vähintään yksi pelaaja. Se kertoo ainakin jonkinlaisesta tasalaatuisuudesta. Tässä yhteydessä on myös syytä mainita Belgiaan syksyllä 2024 siirtynyt 17-vuotias Djoully Nzoko, joka on eittämättä yksi viime vuosien mielenkiintoisimmista suomalaisnuorista.

Edustusjoukkueessa nuoret suomalaispelaajat ovat saaneet viime vuosina vastuuta vaihtelevasti. Kaudella 2024 21-vuotiaista tai nuoremmista pelaajista yli 1 000 minuuttia kellottivat maalivahti Eetu Huuhtanen sekä puolustajat Jussi Niska ja Luka Kuittinen. Kaikki kolme ovat siirtyneet Interiin Varsinais-Suomen ulkopuolelta. Katsaus myös aikaisempien vuosien pelaajatilastoihin osoittaa, että nimenomaan Inter-taustaisten nuorten määrä edustusjoukkueessa on ollut varsin vaatimaton.

Tilannetta ei ole helpottanut se, että seuran kakkosjoukkue pelasi vuosia Kolmosessa. Kaudeksi 2025 reserviryhmä nousi Ykköseen, joka on Interin kaltaiselle organisaatiolle ehdoton minimitaso. Myönteinen seikka toisaalta on, että kaudeksi 2025 reservijoukkueen valmennustiimiä on vahvistettu ja harjoitteluaikoja järkevöitetty. Lisäksi skouttaukseen on laitettu aiempaa enemmän paukkuja, kun seura tiedotti vastikään Sergio Almeneran ja Jyrki Aholan palkkaamisesta.

Osittain Interin haasteet linkittyvät Turun ja laajemmin koko Varsinais-Suomen juniorifutiksen jonkinasteiseen taantumaan. Juuri nyt Interiltä puuttuu varteenotettava lähialueen haastaja. Kaupungin perinteinen mahtiseura TPS rimpuilee taloushaasteiden kanssa Ykkösliigassa ja sen poikien maajoukkuepelaajien määrä on vielä vaatimattomampi kuin Interillä. Turun Nappulaliiga puolestaan ei ole enää samanlainen lapsuusvaiheen jalkapallon veturi kuin joskus aikaisemmin.

Kaarinan ja vaikkapa Maskun alueen seurat tekevät kiistatta arvokasta ruohonjuuritason työtä, mutta sieltäkään ei ole ponnistanut pelaajia liigaan samassa määrin kuin joitakin vuosia ja vuosikymmeniä aikaisemmin. Koko alue tuntuu olevan horroksessa.

Iso kysymys on, houkutteleeko Turku osaavia juniorivalmentajia kauempaa. Ovatko Inter ja miksei myös TPS juuri nyt sellaisia organisaatioita, jotka voisivat vetää puoleensa ammattitaitoisia juniorivalmentajia esimerkiksi pääkaupunkiseudulta? Sisäänpäinkääntyneisyyttä ja pysähtyneisyyttä Turussa on edelleen.

Entä mikä olisi se kilpailuvaltti, jonka Inter tai TPS voisivat tarjota lupaavalle 17-vuotiaalle pelaajalle, joka pohtii siirtoa esimerkiksi Turun, Tampereen, Seinäjoen ja Helsingin välillä?

Julkisissa puheenvuoroissa huolta on herättänyt myös Varsinais-Suomen seurojen yhteistyön ja pitkäjänteisyyden puute. Lisäksi talviharjoittelun olosuhteet ovat suuri kivi kengässä: suuri määrä toimijoita taistelee vähäisistä resursseista. Vastikään julkaistussa Turun Sanomien mielipidekirjoituksessa huoli nousi poikkeuksellisen vahvasti esiin: ”Turun jäätyneet kentät asettavat heidät [pelaajat] heti kauden alussa altavastaajan asemaan.”

Vaikka Inter on vuonna 2025 monella mittarilla Varsinais-Suomen ykkösseura ja sillä on jopa eräänlainen etsikkoaika, sekään ei voi olla tyytyväinen alueen kokonaistilanteeseen. Kilpailu kehittää, kilpailun puute laiskistaa. Suomalainen pelaajakehitys tarvitsisi vahvaa jalkapallo-Turkua. Juuri nyt ennusmerkit eivät kuitenkaan povaa ainakaan suurta tasonnousua.

5. AC Oulu

Kuten niin monen muunkin Veikkausliiga-seuran, myös AC Oulun pelaajakehitystilanne riippuu hyvin paljon edustusjoukkueen strategiasta eri kausina. Aloitetaan kuitenkin perustuksista, jotka Oulussa ovat mallikkaat.

Oululaista jalkapalloilua on vaivannut vuosikaudet poteroihin kaivautuminen ja sieltä riitely, seurauksena paljon hukkaan heitettyä potentiaalia niin juniori- kuin edustustasolla. Tilanne on kuitenkin mennyt viime vuosina selvästi parempaan suuntaan eikä moni haastateltu oululainen jalkapallotoimija tunnista enää vanhoja ongelmia. Ilmaa on puhdistettu, yhteistyökuvioita parannettu.

Miesten edustusjalkapallosta vastaava AC Oulu otti muutama vuosi sitten hallintoonsa perinteikkään OLSin B-juniorit sekä edustusjoukkueen, joka pelaa Ykköstä AC Oulu / OLS -nimellä. Tämä on tiivistänyt yhteistyötä edustusjoukkueen ja lahjakkaimpien junioripelaajien kanssa toimivien henkilöiden välillä. Lisäksi aikanaan opiskelijoiden omaksi jalkapallojoukkueeksi perustettu JS Hercules on tehnyt jo pidempään yhteistyötä useamman junioriseuran kanssa. Vuodesta 2020 alkaen sen edustustoiminta onkin ollut Herculesin junioreiden, Tervarien, Haukiputaan Pallon ja Ajax Sarkkirannan omistuksessa tuottaen pelaajaputkellaan lupaavia nuoria niin Herculesin useampana vuonna vanhimpien ikäluokkien korkeimmalla tasolla pelaavaan ryhmään kuin seuran Kakkosessa majailevaan miesten joukkueeseen.

Oululaistaustaisten pelaajien listalta löytyy suurelle yleisölle liuta tuttuja nimiä: Rasmus Karjalainen, Ville Tikkanen, Niklas Jokelainen, Jere Kallinen, Kasper Paananen, Miika Koskela ja Otso Liimatta. Valtaosa Veikkausliigassa läpilyöneitä, osa ulkomaitakin nähneitä. Toki liki 300 000 asukkaan talousalueen pelaajalista voisi vielä komeampikin olla, mutta ei Oulun seudun hävetä tarvitse.

Viime vuosien oululaisena kruununjalokivenä tuikkii Liimatta, jonka pelaajapolkua kaupungissa (ensin suurin vastuu alaikäisenä Kakkosessa, sitten liigassa) pidetäänkin eräänlaisena benchmarkina tuleville lupauksille.

Edellytykset laadukkaalle pelaajapolulle ovat Oulussa erinomaiset. OLSin B-juniorit ovat olleet useana viime vuotena yksi maamme parhaista ikäluokassaan, mistä todisteena vaikkapa SM-hopea vuodelta 2023 ja saman vuoden Kai Pahlman -turnauksen voitto. Herculeksen kehittyneen junioritoiminnan ansiosta myös heidän vanhimmat juniorinsa ovat nousseet useana vuonna putkeen SM-karsintasarjaan ja pari kertaa varsinaiseen SM-sarjaankin.

Kuten todettua, AC Oulun reservijoukkue pelaa Ykköstä ja kirittäjäorganisaation lippulaiva Hercules Kakkosta. Lisäksi Oulunsalon Pallo nousi alkavalle kaudelle Kakkoseen. Pelipaikkoja lahjakkaille nuorille miesten peleissä siis riittää ja etenkin OLSin miesten joukkue on ollut viime vuosina yksi maamme kolmannen sarjatason parhaiten valmennetuista ryhmistä. Toki suomalaisittain suuren kaupungin kakkos- ja kolmosjoukkueiden sarjatasot voisivat olla vieläkin korkeammalla, esimerkiksi yksi joukkue Ykkösliigassa ja yksi Ykkösessä. Ainakin, jos oululaisjalkapallo haluaa lähteä haastamaan rankingin kärkiseuroja tulevaisuudessa.

Täysimittaisia sisähalleja Oulussa on useita. Olosuhteet yhdistettynä lukuisiin laadukkaisiin vaihtoehtoihin saada peliaikaa ja valmennusta muodostavat oivan keitoksen. Eräs oululaisen jalkapallon toimija kuvaakin kaupungin tämänhetkistä pelaajakehitystilannetta parhaaksi ainakin 15 vuoteen.

Lupaavien oululaispelaajien virta ei täten näytä olevan tyrehtymässä, joskaan Otso Liimatan tasoisia keihäänkärkiä ei välttämättä ole näköpiirissä. Eniten pinnalla oleva pelaaja on 18-vuotias, viime kaudella liigassa läpilyönyt Julius Körkkö. Samasta 2006-syntyneiden ikäluokasta löytyy useampi muukin maajoukkueissa pelannut, kuten Julius Paananen, Eetu Saarela ja Rene Kähkönen. Samaan kastiin menee vuotta nuorempi Otso-Pekka Parkkila. Toistaiseksi kuitenkin Körkkö on tästä ryhmästä ainoa liigakelpoisuutensa osoittanut, mikä kertoo siitä, että pelaajapolussa on hyvistä asioista huolimatta paljon kehittymisen varaa.

Perustat ovat vankat, mutta edessä voi olla sama pullonkaula kuin monessa muussakin kaupungissa: edustusjoukkueen strategia. Mitä enemmän oululaista pelaajakehitystä tutkii, sitä enemmän ymmärtää kaupungin jalkapalloihmisten turhautumisen viime kauden AC Ouluun. Ulkomaalaissirkus pyöri valtaisilla kierroksilla, mistä kertoo pysäyttävä lukema: kaikista AC Oulun liigaminuuteista 27 prosenttia oli suomalaisten pelaamia. 21-vuotiaiden tai nuorempien suomalaispelaajien osuus kaikista minuuteista oli 7,3 prosenttia. Lukemat ovat alueen juniorituotantoon nähden hävettävän pieniä.

Jos AC Oulun liigajoukkueessa näyttäisi jatkuvan sama strategia, jäisi se rankingissa luokalleen. Merkit ovat kuitenkin positiiviset. Ulkomaalaisarpoja on heitetty laidan yli ja rekrytoinnissa on panostettu selvästi enemmän kotimaisiin pelaajiin. Jo viime kaudella Konstantinos Bratsosin sekoiluja paikkaamaan hypännyt Mikko Isokangas jatkaa päävalmentajana, mikä lienee nuorille pelaajille erinomainen uutinen; aiemmin Herculesin ja OLSin edustusjoukkueita valmentanut Isokangas tuntee Oulun junioripelaajat ja on osoittanut olevansa pätevä nuorten kehittäjä.

AC Oululla on kaikki edellytykset tuottaa uusia laatupelaajia lähivuosina. Otso Liimatta on poikkeuksellinen yksilö, eikä hänen kaltaistensa odottaminen joka ikäluokassa ole realismia. Alueen juniorituotantoon pohjaten vähintään Veikkausliigan runkopelaajiksi kasvavia pelureita tulisi kuitenkin putkahdella säännöllisesti. Muuten Oulussa on epäonnistuttu.

Kyse on hyvin paljon siitä, kuinka edustusjoukkueen valmennus ja johto uskaltavat puskea kaupungin lukuisia nuoria lupauksia isoihin Veikkausliiga-ruutuihin.

4. KuPS

Hallitseva Suomen mestari on pohjoissavolainen jalkapallomahti, joka tuottaa suhteellisen tasaisella virralla laadukkaita nuoria pelaajia. On ollut kuitenkin vahvasti edustusjoukkueen eri vuosien pelaajapolitiikasta riippuvaista, kuinka ison ruudun he ovat edustusjoukkueessa saaneet.

Kun katsotaan KuPSin ikäluokkia vuodesta 1990 nykypäivään, on paria poikkeusta lukuun ottamatta jokainen ikäluokka tuottanut poikamaajoukkuepelaajia. Useimmiten pari kolme, joissain huippuikäluokissa viisi tai enemmän. Tahti on ollut suhteellisen tasainen.

Nuorten lupausten virta on kuitenkin sivuutettu turhan monena kautena pelaajaputken yläpäässä. Esimerkiksi norjalaisen Arne Erlandsenin toimiessa KuPS-ruorissa vuonna 2020 olisi seurassa ollut runsaasti 17–18-vuotiaita omia, maajoukkueissa viihtyneitä kasvatteja, mutta heidän vastuunsa liigajoukkueessa jäi minimaaliseksi. KuPSin strategia nuorten, kotimaisten pelaajien kehittämiseksi ei ole aina ollut systemaattinen.

Kuopiossa eletään kuitenkin murrosvaihetta asiassa, osin Ari Lahden rahahanojen kiristymisen, osin tietoisten – ja toki paljon tästä johtuvien – valintojen seurauksena. Viime kauden mestarijoukkueen runko oli merkittävä käänne kotimaisempaan suuntaan ja myös nuorempaan pelaajapolitiikkaan. Veikkausliiga-kansa näki Matias Siltasen ja Samuli Miettisen läpimurrot, ja myös seuran mainion 2006-ikäluokan yksi kärkinimistä, Otto Ruoppi, väläytteli. Myös muualta Suomesta hankittuja kotimaisia nuoria tai melko nuoria pelaajia, kuten Seth Saarinen ja Joslyn Luyeye-Lutumba, nähtiin kentällä.

Korkeintaan 21-vuotiaiden kotimaisten pelaajien osuus kaikista Veikkausliiga-minuuteista nousi kauden 2023 järkyttävästä 2,6 prosentista lukemaan 20,3 % ja kaikkien suomalaispelaajien minuuttien osuus 53 prosentista 69:ään. Keski-ikä liigajoukkueessa laski yli vuodella ollen sarjan neljänneksi matalin. Palkintona tullut tuplamestaruus ei ainakaan säikäyttäne asioista päättäviä henkilöitä peruuttelemaan strategiassaan.

Palloliiton julkiset laskemat seurojen ja liiton välillä liikkuvasta kasvattajarahasta olivat myös KuPSin kannalta erinomaisia; edustusjoukkueen vuoden 2024 lukema oli Veikkausliiga-seurojen toiseksi paras (mitä parempi, sitä enemmän omia kasvatteja sekä omassa että muissa suomalaisissa joukkueissa).

Kuopiossa on vahva ja laadukas pelaajakehitysrakenne, josta ammentaa. Reservijoukkue KuPS Akatemia pelaa Ykkösessä ja vanhimmat juniorijoukkueet ovat olleet viime kausina järjestään ikäluokkiensa korkeimmalla tasolla. B-junioreissa KuPS-ryhmät eivät ole kamppailleet SM-mitaleista, mutta toisaalta kyseisessä iässä olevat lahjakkaimmat pelaajat ovat paljon juurikin reservijoukkueen otteluissa mukana isoissa rooleissa.

Jotta KuPS voisi nousta haastamaan pelaajakehityksessään HJK:ta ja SJK:ta, tulisi sen satsata akatemiajoukkueeseensa nykyistäkin enemmän. Kuten Töölössä ja Seinäjoella, myös Kuopiossa tulisi olla tavoitteena saada oma reservijoukkue maamme toiseksi korkeimmalle sarjatasolle, jotta Veikkausliigassa vähälle vastuulle jäävät nuoret pääsisivät mahdollisimman kovaan ympäristöön pelaamaan. Tämän täytyy tarkoittaa painetta järjestellä akatemiajoukkueen toiminta hallinnollisesti uudelleen. Toistaiseksi se on junioripuolen ry:n alla, ei siis edustusjoukkuetta hallinnoivan osakeyhtiön – ja jo Ykkösessä pelaaminen on kallista hommaa, kun rahoitus pitää kaivaa junioriorganisaatiolta. KuPSin osakeyhtiön akatemiatoiminnalle antama todellinen arvo mitataan tällä asialla, ja toistaiseksi se on ollut hyvin vähäinen.

Vaikka KuPSin junioritoimintaa pyörittävät edelleen suurimmaksi osaksi kuopiolaiset tekijät, on seura haalinut viime vuosina myös juniorivalmentajia muista kaupungeista. Heistä yksi, 29-vuotias jyväskyläläistaustainen Severi Vielma, valittiin jo seuran akatemiajohtajaksi. Pätevillä ja kunnianhimoisilla tekijöillä on tapana lähteä sellaisiin tuuliin, jossa heidän työtään arvostetaan ja työkalut ovat kunnossa.

Myös Kuopion olosuhteet mahdollistavat laadukkaan pelaajakehityksen. Uutta jalkapallostadionia toki kaivataan, mutta Lippumäen tilava ylipainehalli on yksi maamme parhaista mahdollistaen erinomaiset talviharjoittelumahdollisuudet. Ulkokaudella kenttiä piisaa ympäri kaupunkia ja kuopiolaislähteiden mukaan jopa puolet kaupunkiin syntyvistä pojista kokee jossain vaiheessa lapsuuttaan jonkinlaisen kosketuksen KuPS-verkkareihin. Hurja lukema, joka kertoo perinteistä ja jalkapallokulttuurista.

KuPS on omassa kaupungissaan yksinvaltiaan asemassa, mutta sen pelaajakehitystoimintaa auttaa ympäryskuntien vireiden junioriseurojen toiminta. Lukuisia pelaajaesimerkkejä aina A-maajoukkueeseen saakka onkin nähty pelaajista, joiden lapsuusvuodet pelataan esimerkiksi Kiuruvedellä tai Iisalmessa, tullaan yläkouluiässä Kuopioon ja murtaudutaan siellä liigaryhmään. Berat Sadik ja Ilmari Niskanen ovat esimerkiksi kulkeneet tämän polun.

Nuorisomaajoukkuepelaajien virta Kuopiosta ei näytä olevan loppumassa, sillä Matias Siltasen lisäksi Maamme-laulua on laulanut jo useampi samanikäinen tai nuorempi KuPS-peluri. Tony Miettinen ja Sonosi Daldum ovat lähteneet jo ulkomaille ja Samuli Miettinen kävi Sampdoriassa. Siltanen seuraa Jani Honkavaaraa Djurgårdeniin.

Kuopion pelaajakehitystilanne on hyvä, ja se on menossa vielä parempaan suuntaan. Honkavaaran suuriin saappaisiin hyppäävällä Jarkko Wissillä on iso vastuu trendin jatkumisessa. Wiss on niin CV:nsä kuin näyttöjensä perusteella nuorten pelaajien kehittäjän maineessa. Se mitataan pian.

3. SJK

SJK:n sijoitus listalla riippuu täysin siitä, kuinka pelaajakehityksen Suomessa määrittää. Jos sen alle lasketaan kuuluvan perinteisen ajatusmallin mukaan “omat pojat” – pelaajat, jotka ovat tahkonneet seurassa useamman juniorivuodenkin – valahtaa SJK häntäpäähän. Jos taas hyväksytään tilanne, jossa seura luottaa pitkälti nuoriin, mutta muualta hankittuihin pelaajiin erinomaisella pelaajaputkellaan, on SJK Suomen eliittiä. Aitio antaa painoarvoa jälkimmäiselle.

Konsepti on Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen. Seuralla on maamme systemaattisin sekä laadukkain skouttaus- ja analyysijärjestelmä, jonka tehtävänä on tunnistaa potentiaalisia nuoria pelaajia niin Suomesta kuin ympäri maailmaa. Ajatuksena on kiinnittää lupauksia korkoa kasvamaan laittamalla heidät seuran vahvaan pelaajaputkeen, pelaajan senhetkisen tason mukaan.

SJK:lla on kaksi aikuisten sarjoissa pelaavaa akatemiajoukkuetta, joista Akatemia 2 pelaa Kakkosessa ja koostuu pitkälti alaikäisistä pelaajista. Joukkueen toiminta sijoittuukin pääosin 45 kilometrin päähän Kuortaneelle, jossa toimii SJK:n rahoittama jalkapallolukio. Sen avulla seura saa houkuteltua jopa yläkouluikäisiä lupauksia muualta Suomesta.

SJK Akatemia on puolestaan pelannut jo useamman vuoden Suomen toiseksi korkeimmalla sarjatasolla ja sen pelaajisto koostuu läpimurtoa liigajoukkueen rinkiin kyttäävistä, pääosin nuorista pelaajista. SJK:n vanhimpien ikäluokkien juniorijoukkueet eivät ole ikäluokissaan Suomen eliittiä, mutta toisaalta nuorille on rakennettu niin vahva pelaajapolku aikuisten sarjoihin, että asia ei ole kriittinen. Liigajoukkueen päävalmentaja Stevie Grieve valmensi ennen nykypestiään juuri SJK Akatemiaa, minkä johdosta hänellä on vahva kokonaiskuva seuran pelaajaputkesta.

Pelaajakehityksen olosuhteet ovat SJK:ssa yhdet Suomen parhaista. Kuortaneen harjoittelutilat yhdistettynä jalkapallolukioon ovat erinomainen satsaus ja Seinäjoen päässä mahtipontinen OmaSp Stadion ja laadukas Wallsport Areena tilavine kuntosaleineen sijaitsevat käytännössä samassa pihapiirissä.

SJK:n malli perustuu vahvasti ajatukseen tunnistaa nuoria pelaajia, joiden katto on korkealla ja kasvattaa heistä muutamassa vuodessa runkopelaajia Veikkausliigan kärkijoukkueeseen tai myydä hyvällä hinnalla ulkomaille. Pelaajan synnyinpaikka on täysin toissijainen; viime vuosien kotimaiset runkopelaajat ovat lähtöisin esimerkiksi Oulun, Rovaniemen ja Espoon juniorimyllyistä ja ulkomaisia nappihankintoja on löydetty Portugalista, Paraguaysta ja Argentiinasta. Hyvä esimerkki ulkomailta skoutatusta pelaajasta on ghanalainen Terry Yegbe, jonka SJK myi vuosi sitten puolen miljoonan euron siirtokorvauksella Elfsborgiin.

SJK pyrkiikin välttämään uransa ehtoopuolelle, tai edes puoliväliin, siirtyneiden pelaajien hankkimista, koska ei näe heidän kattoaan juurikaan senhetkistä korkeampana. Joukkueen keski-ikä onkin ollut edelliskausina Veikkausliigan matalin – asia, josta päävalmentaja Grieve usein ylpeydellä mainitsee.

Seinäjoen omien poikien vähäinen määrä ei ole aikuisjoukkueiden pelaajaputkien kannalta ongelma niin kauan kuin fasiliteetit ja niihin liittyvä rahoitus pysyvät kunnossa. Seuran pääomistaja Raimo Sarajärvi nostetaan usein esiin miljoonien pumppaamisessa liigajoukkueeseensa, mikä toki pitää paikkansa. Sarajärven mesenointi poikkeaa kuitenkin monella muulla paikkakunnalla nähtävästä. Liikemies on halunnut nähdä SJK:n pitkänä pelinä – ei nopeiden pikavoittojen hankkimisena, vaan myös isoina satsauksina alaikäisten pelaajien kehitykseen. Siitä hän ansaitsee kiitosta, jota turhan harvoin kuulee.

Jos kuitenkin kävisi niin, että nykyinen rahoitusmalli muuttuisi tai jopa päättyisi, muodostuu Seinäjoen taivaalle isoja kysymysmerkkejä. Niitä ratkaisemaan tarvittaisiin omia junioreita, joita ei tosiaan liiaksi ole ollut. Ilari Kangasniemi toki myytiin Internazionaleen vuosi sitten, mutta hänen kaltaisiaan lupauksia ei välttämättä ole Seinäjoen omien poikien joukosta näköpiirissä. Kuvaavaa onkin, että SJK maksoi viime vuoden Veikkausliiga-seuroista selvästi eniten rahaa kasvattajarahastoon, koska liigajoukkueessa pelasi peräti 16 kasvattajarahaikäistä (enintään 23-vuotiasta) pelaajaa, joiden kasvattajaseura on jokin muu suomalainen seura.

SJK:n pelaajapolun yläpäässä on tällä hetkellä toki kourallinen nuorisomaajoukkueissakin nähtyjä lupauksia ja kuten Stevie Grieve Aition marraskuisessa haastattelussa sanoi, he saavat vastuuta, jos ovat riittävän hyviä. Tietoisesta seinäjokisten pelaajien kehittämisestä SJK:n toiminta on kuitenkin kaukana, ja se on täysin seuran valitsema linja.

Jotta Veikkausliigan ja ulkomaankin kentillä nähtäisiin tulevaisuudessa enemmän suomalaisia pelaajia, tarvitaan maahan SJK:n toteuttamia konsepteja. Malleja, joissa olosuhteet ovat huippuluokkaa ja jokainen lahjakas pelaaja saa säännöllistä peliaikaa itselleen sopivan haastavalla tasolla. Tilanne kun on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys lukuisissa Seinäjokea huomattavasti suuremmissa suomalaiskaupungeissa.

2. Ilves

Pelaajamäärältään Suomen suurin seura, tamperelainen Ilves, painii osittain saman dilemman kanssa kuin HJK. Riittääkö seuralle, että se on iso kala Suomen lätäköissä, vai voisiko se ole nykyistä merkittävämpi pelaajakehitysseura jopa pohjoismaisella tasolla?

Yleinen tilanne Ilveksessä on vähintäänkin kohtalainen. Poikien maajoukkueissa esiintyy ikäluokasta toiseen useita tamperelaisjunioreja. Myös EM-kisoihin selviytyneessä Pikkuhuuhkajat-miehistössä on pelannut monia Ilveksen nykyisiä tai entisiä pelaajia, kuten Juho Talvitie, Oiva Jukkola ja Doni Arifi. Virtaukset voivat vuosittain vaihdella, mutta kyllä Ilveksestä pelaajia tulee.

Menetys ikäluokkien korkeimmilla sarjatasoilla on ollut varsin hyvää, joskin tasalaatuisuus on loistanut poissaolollaan. Siinä missä jotkut ikäluokat ovat saavuttaneet mitalisijoja, toiset ovat löytyneet sijoilta ynnä muut. Ilveksen kokoisella seuralla ja suuren kaupungin ylivoimaisella ykkösorganisaatiolla tavoitteena pitäisi olla sijoittuminen joka vuosi ja joka ikäluokassa kärkeen tai sen tuntumaan.

Kuten mikään suomalaisseura, myöskään Ilves ei ansaitse varauksettomia kehuja. Huomionarvoista esimerkiksi on, että nuorten Ilves-taustaisten pelaajien nousu edustusjoukkueeseen on osoittanut ainakin jonkinlaisia hyytymisen merkkejä. Kaudella 2024 11 eniten peliminuutteja keränneen joukosta ainoaksi Ilves-taustaiseksi nuoreksi pelaajaksi voidaan laskea vuonna 2003 syntynyt Jukkola. Määrä on aivan liian pieni seuralle, joka varsinkin aikaisemmin tuli tunnetuksi vahvana omien nuorten pelaajien kasvattajana.

Toisaalta Ilves on kääntänyt rekrytoinneissaan katsetta myös Pirkanmaan ulkopuolelle, mikä on ollut oikea peliliike. Mutta onko valinta ollut osittain seurausta oman pelaajaputken ruostumisesta? Viimeisen parin kauden aikana Ilves on rekrytoinut ”ulkopuolelta” esimerkiksi Marius Söderbäckin, Vincent Ulundun ja Matias Kivikko Arrañon kaltaisia kehityskelpoisia nuorukaisia.

Seuran urheilutoimenjohtaja Miika Takkula tuntee pitkän linjan junioritoimijana hyvin suomalaisen futiskentän, joten pelaajasiirrot kauempaakin Tampereelle tulevat todennäköisesti lisääntymään. Näin suuren seuran pitääkin toimia, jos se haluaa kasvattaa mahdollisten pelaajamyyntien volyymiä.

Osittain rekrytointihorisontin laajenemiseen on vaikuttanut myös se, että yksittäiset Ilves-taustaiset nuoret pelaajat, etunenässä Juho Talvitie, Daniel Armstrong ja Juho Lähteenmäki, ovat siirtyneet aikaisessa vaiheessa ulkomaisiin akatemioihin. Aivan saman kaliiberin pelaajia tuskin on lähivuosina kasvamassa, minkä pitäisi herättää ainakin hieman huolta seuran nykytoimijoissa. Kasvaako Ilveksessä tätä nykyä liian tasapaksuja pelaajia? Esimerkiksi Hollannissa nykyisin pelaava Talvitie ja Tanskassa läpimurtoon pyrkivä Lähteenmäki olivat jo juniorivuosinaan poikkeuksellisen erottuvia pelaajia erityisesti juoksu- ja kuljetusominaisuuksiltaan.

Takkula ei ole ainoa perinteisen Ilves-piirin ulkopuolelta tullut toimija. Siinä missä vielä joitakin vuosia sitten Ilves näytti varsin sisäänpäin kääntyneeltä organisaatiolta, sittemmin se on saanut rekrytoitua osaajia myös muualta. Esimerkiksi tamperelaistaustaisen, mutta pitkään ulkomailla työskennelleen B-nuorten päävalmentajan Iikka Miettisen rekrytointi Hongasta Pirkanmaalle osoittaa, että Ilves on avoin myös uusille ajatuksille ulkopuolelta. Yksi seuran valttikorteista tulevaisuudessa voisikin olla pitkän linjan ilvesläisten ja toisaalta osaavien ei-manselaisten valmentajien symbioosi.

Yksi aivan keskeinen ongelma Ilveksen on lähivuosina ratkaistava: reservijoukkueen asema ja tilanne. Kaudella 2024 Ilves/2 onnistui säilyttämään sarjapaikkansa neljänneksi korkeimmalla sarjatasolla täpärästi. Selvää on, että Suomen suurimman jalkapalloseuran reservijoukkueen sarjataso ei voi olla Kakkonen – varsinkaan, kun samaan aikaan kilpailijaseurojen kakkosryhmät pelaavat Ykkösliigassa. Uskottavuus laadukkaana pelaajakehitysseurana kärsii väistämättä.

Ilveksen suuruus on jossain määrin myös sen haaste. Lähialueella sillä ei ole varteenotettavaa kilpailijaa, joka pakottaisi seuraa vähintäänkin ylläpitämään, mutta mieluiten jopa nostamaan nykyistä perustasoa. Tampereen toisesta perinteisestä jalkapalloseurasta, TPV:stä, ei ole ollut vakavaksi kirittäjäksi enää useampaa vuoteen.

Nykyisenkaltaisessa tilanteessa, kun pelaajamäärät ensimmäisissä ikäluokissa ovat valtavat, laadukkaan urheilutoiminnan tarjoaminen ei ole yksinkertaista. Suurten ryhmäkokojen vaarana on, että arjen harjoittelusta tulee liian helposti liukuhihnamaista ”liikuttamista”. Löytyykö valtaville pelaajamäärille riittävästi osaavia valmentajia, jotka pystyvät varmistamaan riittävän urheilullisuuden jo lapsuusvaiheessa?

Edustusjoukkueen osalta oma kysymyksensä on, millainen nuorten pelaajien peluuttaja ja mahdollisuuksien luoja ensimmäisellä kaudella tuloksellisesti hyvin onnistunut päävalmentaja Joonas Rantanen on. Päättyneellä kaudella vuonna 2003 tai myöhemmin syntyneistä pelaajista vain Jukkola (s. 2003) ja Söderbäck (s. 2004) nousivat vähäistä merkittävämpään rooliin eikä heistä kumpikaan ollut kuuden eniten pelanneen joukossa. Tässä suhteessa esimerkiksi mestari-KuPS erottui selvästi enemmän edukseen. Osaltaan Rantasta voi auttaa, että apuvalmentaja Joni Lehtosella on vahva tausta Ilves-nuorten koulimisesta.

Olosuhdekehityksessä Tampere on ottanut oikeita askeleita eteenpäin. Selvää on, että uusi Tammelan stadion on nostanut Ilveksen houkuttelevuutta myös pelaajahautomona. Myös Kaupin urheilupuisto useine kenttineen täyttää vähintäänkin kiitettävän tason. Talviolosuhteissa sen sijaan riittää vielä työmaata.

Moni kysymys Ilveksen iskukyvyn osalta liittyy siihen, mitä se haluaa tulevaisuudessa olla. Seuraavan viiden vuoden aikana tamperelaisilla voisi olla kaikki mahdollisuudet nousta jopa HJK:n ohi Suomen johtavaksi pelaajakasvatusseuraksi. Mutta onko se valmis kääntämään kaikki kivet tavoitteen eteen ja tarvittaessa mylläämään toimintatapansa uusiksi?

1. HJK

Kyynisesti voisi ajatella, että yksikään suomalaisseura ei ansaitsisi paikkaa listan ykkösenä. Helsingin Jalkapalloklubin asemaa kärjessä on kuitenkin vaikeaa kyseenalaistaa.

Vuoden 2024 aikana noin 30 HJK:n mies- ja poikapelaajaa kantoi Suomi-paitaa Pikkuhuuhkajissa tai nuoremmissa ikäluokissa. Kaava on ollut jo pitkään samantyyppinen: juuri Klubista nousee vuosittain eniten pelaajia poikamaajoukkueisiin. Mylly on jauhanut jo pitkään varsin tasalaatuisesti.

Menestys juniorisarjoissakin on ollut totutun vahvaa, vaikka nuoremmissa ikäluokissa onkin ollut aikaisempaa enemmän haasteita: vuonna 2024 seuran palkintokaappiin päätyivät kenties ne kaksi tärkeintä juniorititteliä, B-poikien Suomen mestaruus ja 15-vuotiaiden Kai Pahlmanin voitto.

Myös Klubin pelaajamyynnit ulkomaille ovat olleet säännöllisiä läpi 2020-luvun: 21-vuotiaista tai nuoremmista pelaajista Töölöstä maailmalle ovat viime vuosina lähteneet muun muassa Topi Keskinen, Santeri Väänänen, Casper Terho, Luka Hyryläinen, Jaaso Jantunen, Jimi Tauriainen, Bruno Katz, Martin Kirilov ja Axel Sandler. Osa ehti lyömään läpi liigassa, osa lähti ennen ensimmäistäkään pääsarjaottelua.

HJK:n reservijoukkue Klubi 04 pelaa kaudella 2025 jälleen toiseksi korkeimmalla sarjatasolla, minkä lisäksi HJK:lta löytyy perinteiseen tapaan joukkue jokaisen ikäluokan korkeimmalta sarjatasolta. Pelaajaputki näyttää siis ainakin paperilla hyvältä. Aikaisempina vuosina vaivannut haaste, reservijoukkueen päävalmentajien suuri vaihtuvuus, on ainakin tällä hetkellä saatu kuriin. Siitä pitää huolen Aleksi Lallin kauden 2026 loppuun asti ulottuva sopimus.

Klubilainen brändi voi suhteellisen hyvin. Vaikka ensimmäiset vuodet joissakin akatemiaikäluokissa ovat olleet haastavia, joukkueiden kurssit on usein saatu korjattua. Monessa muussa seurassa ryhtiliike olisi vaikeampaa. Seura vetää pelaajia ja perheitä puoleensa, eikä tuo imago hevillä ota osumaa. Toisinaan brändi on haudannut alleen heikonkin arkitoiminnan.

Valtakunnassa siis kaikki hyvin?

Ei aivan.

Vaikka menestys Töölössä on ollut useilla eri mittareilla vähintäänkin kiitettävää, yhtä kysymystä HJK-toimijat eivät voi karttaa. Voisiko HJK olla vielä tehokkaampi, vielä parempi pelaajakehityshautomo?

Pelaajakehityksen näkökulmasta kiitettävä juniorimenetys ja poikamaajoukkuevalinnat eivät näytä kantavan liigatasolle kovinkaan hyvin: HJK:n nuoret pelaajat eivät nouse edustusjoukkueeseen systemaattisesti tai suuremmalla rytinällä. Monella vastuu jää pieneksi tai olemattomaksi. Eivätkö pelaajat ole tarpeeksi hyviä vai eikö seuralla ole timanttiseksi hiottua prosessia heitä varten? Vai sekä että?

Kaudella 2024 21-vuotiaista ja nuoremmista suomalaispelaajista vain mikkeliläislähtöinen, kesken kauden Skotlantiin siirtynyt Topi Keskinen kuului tusinan eniten peliminuutteja keränneen klubilaisen joukkoon. Määrä on vaatimaton Suomi-futiksen lippulaivalle, eikä kokonaiskuvaa juuri muuta se, että vuonna 2004 syntynyt Liam Möller nousi loppukaudesta isompaan rooliin. Kaudella 2023 tilanne oli vain hieman parempi, kiitos Keskisen ja Matti Peltolan (s. 2002) peliminuuttien.

Vastaväitteenä on tietysti mahdollista esittää, että ”kyllähän Klubilta nousee näitä väänäsiä, peltoloita ja kumppaneita edustukseen”. Näin toki on, mutta riittääkö Suomen menestyneimmälle ja suurimmassa setelimäärässä uivalle seuralle, että yksi tai hyvässä tapauksessa kaksi pelaajaa, jotka eivät eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen ole edes kovin nuoria, lyö vuosittain läpi?

Juuri nyt HJK:n pelaajaputken loppupään toiminta näyttää perustuvan enemmän sattumaan kuin systemaattisuuteen. Kuka seurassa kantaa vastuun ja huolehtii siitä, että lupaavalle B-juniorille on tarjolla looginen ja suunniteltu polku liigaan seuraavan parin vuoden aikana? Viime vuosina tällaista reittiä ei ole ollut selvästi näköpiirissä ja sen takia monet kehityskelpoiset nuoret ovat valinneet ulkomaisen akatemiaympäristön. Samalla HJK on menettänyt tilaisuuden mahdollisesti suurempiin siirtokorvauksiin tulevaisuudessa.

Ei ole liioiteltu sanoa, että kyse on jopa HJK:n uskottavuudesta pelaajakasvattajana. Kuinka hyvin seuran avaintekijät pystyvät käyttämään hyväkseen seuraavat kuukaudet, jotta esimerkiksi David Ezehin (s. 2006), Pyry Mentun (s. 2006) tai Aaro Soiniemen (s. 2005) kaltaisilla pelaajilla olisi mahdollisuus läpimurtoon liigassa? Päävalmentaja Toni Korkeakunnaksen viime vuosien näytöt eivät ole järin vakuuttavat, joten kysymysmerkkejä on ilmassa.

Visiossaan HJK tavoittelee pohjoismaisen huippuseuran asemaa. Juuri nyt tällainen ”maalailu” tuntuu epäuskottavalta. Vaikka Klubi on saavuttanut ansaitusti Suomen ykkösseuran viitan, ja Töölöstä löytyy päteviä junioritoimijoita Marko Hirvosesta Kari Naakkaan, kokonaisvaltaisesti HJK voisi olla paljon parempi.

Juniorivalmennuksen laadussa on edelleen vaihtelua ikäluokasta riippuen. Kaikki rekrytoinnit eivät ole menneet putkeen. On huolta ”klubilaisen kilpailumentaliteetin” ja voittamisen vietin laskusta. Vaikka yhteiskuntavastuu on tärkeää, onko seuran kaikilla luottamushenkilöillä halua auttaa HJK:ta myös urheilullisesti seuraavalle tasolle? Vai riittääkö, että pelaajamäärät vain kasvavat?

Junioritasolla HJK on saanut entistä enemmän kilpailijoita pääkaupunkiseudulla, ja enää kaikki potentiaaliset pelaajanalut eivät vaihdakaan maisemaa lähialueen seurasta HJK:hon. Vanhemmassa päässä erityisesti SJK ja Ilves tarjoavat tätä nykyä vähintään yhtä kilpailukykyisen vaihtoehdon kuin HJK. Selvää kilpailuetua mainittuihin seuroihin ei enää ole.

HJK:ta ei ole helppo syrjäyttää valtaistuimelta. Seuraavat vuodet voivat kuitenkin heilauttaa asetelmia.