Honda Accord vm. 2010 – Kymppitonnilla ei saa kuuta taivaalta, mutta tämä farmari on järkiostos

Miten olisi järkifarmari päivän hintaan? Tässä on varmaan ihan soiva peli, jos sen vaatimattomat tilat ja 14 vuoden ikä eivät muodosta estettä hankinnalle.

Teksti Lauri Larmela

Kuvat Vesa Koivunen

15.2.2024 | Päivitetty 16.2.2024 | Tuulilasi

Tilaus oli selkeä: edullinen kakkosauto, ja mielellään farkku. Kaiken maailman Mondeot ja Focukset oli käyty läpi jo liian moneen kertaan. Samoin Aurikset ja Avensikset. Korealaisista puhumattakaan. Myös Volkkarit ja Volvot rajasimme haun ulkopuolelle, koska niihin ei yleensä pääse käsiksi kovin halvalla. Päätimme, että haetaan sitten vähän eksotiikkaa, ja lähdimme etsimään Hondaa tai Subarua.

Koska kuljimme nyt hinta edellä, hopeanharmaan Accord-farkun tuulilasissa roikkunut lappu herätti heti mielenkiintomme. SAKA pyysi 12-vuotiaasta Accordista 10 490 euroa. Ei nyt ihan pohjahinta, mutta budjettimme puitteissa liikuttiin.

Eipä ollut ihan tuore tapaus tämä meidän Accordimme, ja mittarissakin oli jo 183 000 kilometriä. Kävimme silti tutkailemaan autoa. Totesimme, että auton maalipinta oli tämän ikäiseen yksilöön aika siisti. Accordin alla pyörivät kevytmetallivanteet ja nastarenkaat. Valssit eivät olleet originaalitavaraa, vaan jotain halvemman pään tarviketuotantoa. Samapa tuo, sillä nyt ei oltu minkään luksuksen perässä liikkeellä.

Istuimen pituussäätövara ei riitä 190-senttiselle kuljettajalle.

Honda Accordin takapenkillä tunnelmat eivät ole kovin avarat.

Tunnelmat takana eivät ole kovin avarat.

Ensivaikutelma sisätiloista oli myönteinen. Tummanharmaa kangasverhoilu oli hyvässä kunnossa, kun ottaa huomioon, että auto oli ollut ajossa jo vuodesta 2010 lähtien. Kun vääntäydyin kuljettajan paikalle, repesin nauruun, koska en oikein millään mahtunut ratin ja penkin väliin. Minulla on mittaa 190 senttiä, ja vaikka kuinka ryskytin kuskin istuinta takarajoitinta vasten, kädet ja jalat jäivät väkisinkin epämukavaan koukkuun. Ei siinä auttanut kuin vanha vippaskonsti, eli kallistin selkänojaa, reippaasti, jolloin kädet oikenivat rennompaan asentoon. Jalat jäivät tietysti edelleen koukkuun. Takapenkki todettiin ahtaaksi, mutta Accordin tavaratila on toisaalta ihan kohtalaisen kokoinen.

Onneksi Hondassa oli automaattilaatikko. Tomaatin kanssa jalat voivat olla aikamoisella mutkalla, kun kytkintä ei tarvitse olla koko ajan polkemassa. Hondan voimanlähde oli kaksilitrainen nelonen. Hondan moottorit ovat tunnetusti erittäin herkkiä ja hienostuneita taideteoksia. Niin tämäkin. Tyhjäkäynnillä sen ääni oli olematon, ja ylemmillä kierroksillakin hyvin maltillinen. Veto oli tasaista, ja nelikko kelasi kierrokset halukkaasti kuuden tuhannen tuolle puolen. Vaikka moottorissa oli sporttista tunnelmaa, alusta ei toiminut samalla sykkeellä. Jousitus oli pintakova ja ohjaustuntuma ohuenlainen.

Varusteista mainittakoon vakionopeudensäädin, sisätilan– ja moottorinlämmittimet sekä vetokoukku. Takakontin kansikin oli sähkötoiminen.

Kojelauta on siisti. Huomatkaa perinteinen virta-avain.

Kierroslukumittarin punaraja puhuu selkeää kieltä: saa antaa kenkää!

Anna sen soida

Joku kollegani lausahti joskus, että Hondissa on maailman parhaat moottorit ja maailman huonoimmat alustat. Tämä saattoi pitää paikkansa 1980-luvulla, jolloin Hondan moottorit todellakin erottuivat muiden normiautojen voimanlähteistä. Ne kävivät siististi ja kiersivät miten ylös tahansa.

Jos vertasi Hondan moottoreita vastaaviin Fordin, Opelin tai Volkswagenin voimanlähteisiin, tuntuu kuin välissä olisi ollut se kuuluisa Berliinin muuri. Siinä missä Hondan koneet tikittivät kronometrin lailla, Opelit, Fordit ja Volkkarit kävivät jyristen – ainakin kylminä. Hondan koneita oli kiva kiusata, mutta monien muiden merkkien moottorit olivat vain selkeitä työjuhtia.

Alustapuolella asia kääntyi sitten päälaelleen. Esimerkiksi 1980-luvun lopun niin sanottu muna-Kadett oli todella hyvä ajettava – myös epätasaisella pinnalla. Kadettin vastinpari Hondan sortimentissa oli Civic. Suomalainen roudan tuhoama asfaltti oli sille myrkkyä. Lyhytliikkeinen ja kova jousitus tärskytti autoa armottomasti, eikä moottorin hyviä tehoja saanut siirrettyä tiehen oikein millään.

– Lauri Larmela –