Vuosi sitten Marika Lehto oli eronnut kolmen lapsen äiti, joka kertoi Avussa, miten vaikeaa pikkukaupungista on löytää uutta rakkautta – Sitten puhelimeen kilahti viesti

Vuosi sitten toukokuun 17. päivänä en heti huomannut puhelimeeni kilahtanutta viestiä. Kello oli kahdeksan illalla ja minä odotin teinityttömeressä Taylor Swiftin astumista lavalle Tukholmassa.

Perkasin saapuneita viestejä tunteja myöhemmin hotellihuoneessa. Niitä oli paljon. Minusta oli julkaistu edellisenä päivänä Avussa haastattelu, jossa olin kertonut vaikeuksista löytää avioeron jälkeen uutta rakkautta pikkukaupungissa asuvana kolmen lapsen äitinä.

Kiittävää palautetta tuli paljon, treffipyyntöjäkin muutama. Epäkohteliaat viestit poistin saman tien. Yksi oli toista maata. Mies tervehti viestissään ystävällisesti, kertoi, kuka oli ja miten oli pitänyt ajatuksistani artikkelissa.

– Mikkeli ei ole kotikaupungistani kaukana. Voisin poiketa kahville, mies ehdotti.

Viesti oli mukava, mutta vastasin siihen vasta pari päivää myöhemmin, kun olin palannut tyttäreni kanssa Suomeen. Olin ollut ilman vakavaa parisuhdetta neljä vuotta ja oppinut deittaillessa kantapään kautta, ettei kivakaan viesti ollut vielä mitään muuta kuin kiva viesti.

Suostuin kuitenkin kahveille. Olin oppinut myös sen, että potentiaalisen kumppanin kohtaaminen vaati tekoja eikä odottelua.

Jo ensimmäisillä treffeillä tiesin, että tähän ihmiseen kannattaa alkaa tutustua. Jo ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna molemmille oli selvää, että me olemme yhdessä.

Tällainen kuulostaa helposti vain ihanalta suhteen alulta ja ennen kaikkea itsestäänselvyydeltä. Jokainen vuosia yksin ollut kuitenkin tietää, mikä kaikki tätä on edeltänyt ja mikä kaikki nyt vasta alkaa.

Julkisuudessa eroamisesta ja eron jälkeisestä deittailusta puhutaan usein kepeästi ja kritiikittömästi. Somessa näkökulma keskittyy erityisesti naisten voimaantumiseen. Eron tuskasta selvittyään noin nelikymppinen nainen aloittaa ”omannäköisen elämän”, ”löytää seksuaalisuutensa” ja alkaa kukoistaa.

Onhan se niinkin. Silti kun luen taas yhden vasta eronneen naisen hehkutuksen uudesta elämästään, sydäntäni kouraisee hänen puolestaan.

Monin tavoin onnellisessa eron jälkeisessä elämässä on myös toinen puoli, josta on nykyään lähes tabu puhua. Moni eronnut vanhempi kantaa sisällään muilta piilotettua, ydinperheen hajoamisen tai sen seurausten repäisemää haavaa. Se saattaa paljastua vasta, kun eron jälkeistä todellisuutta on takana useampi vuosi.

– Luulen, että tämä suru seuraa minua loppuelämäni, ovat minulle todenneet niin miehet kuin naiset.

Vaikka ero olisi ollut oma tahto ja ainoalta oikealta tuntuva ratkaisu, elämän kivijalan murtuminen on karu kokemus. Kaikkien perheenjäsenten elämä muuttuu pysyvästi monimutkaisemmaksi ja hajanaisemmaksi. Enää ei koskaan ole vain yhtä kotia ja jatkuvaa mahdollisuutta olla yhdessä samojen perheenjäsenten kanssa.

Niille raunioille kukin yrittää rakentaa uuden romanttisen ja eroottisen suhteen. Kaikille se ei tarkoita perinteistä parisuhdetta, mutta hyvin monille kyllä.

Eron ja yksinolon jälkeen uuteen parisuhteeseen ryhtyminen ei ole helppoa. Aivomme rakastavat tuttuutta. Yksin elävälle tuttua ovat deittailun pettymykset ja elämä yksin.

Riipaisevakin yksinäisyys voi tuntua turvallisemmalta kuin toinen ihminen, jonka edessä pitäisi taas luottaa ja jakaa, rakastaa.

Se on ensin ihanaa – ja sitten jotain muutakin.

Kesällä 2024 minä ja mies rakastuimme stereotyyppisesti. Urheilimme ja kuhertelimme niin, että laihduin kesälomalla kaksi kiloa. Nukahtaminenkin tuntui pieneltä erolta. Kun emme olleet yhdessä, katsoin hänen valokuviaan ja sulin mielihyvästä.

Kesän lopussa tieto seurustelustamme levisi. Toiset eronneet kysyivät minulta toistuvasti, mistä tiesin, että juuri hänen vuokseen kannatti laittaa internetin ihmismarkkinat kiinni ja keskittyä yhteen.

Kerroin ensin perusasiat. Yhdessä oli hauskaa. Meillä oli paljon tekemistä ja juteltavaa. Oli samanlainen elämäntapa ja arvot ja tietysti kiva pussailla.

Jälkikäteen ymmärrän, että oli myös kaksi muuta seikkaa, jotka ajoivat meitä rakastumaan.

Kun uiskentelin hänen kanssaan kesäyön sateessa Saimaassa ja analysoin tohkeissani pisaroiden kauneutta veden pinnalla, olin täysin oma itseni.

En hillinnyt tai korostanut mitään. En ollut hänelle liikaa tai liian vähän.

Oli myös niin, että me tarvitsimme toisiamme ja molemmilla oli elämässään toiselle tilaa. Emme olleet epätoivoisia tai epäitsenäisiä, mutta ajattelimme hyvän parisuhteen parantavan elämäämme. Niinpä kun sopiva ihminen vihdoin tuli, tarrasimme kiinni kaikella elämänvoimalla.

Hyvä niin, sillä jos koskaan niin nyt rakastumisvaiheen vimmaa ja aitoa yhteensopivuutta todella tarvittiin.

Tuli syksy ja alkoi arki. Se oli meillä aivan erilaista kuin ensimmäisellä kierroksella olevilla pareilla. Me emme voineet alkaa vähitellen rakentaa yhtä yhteistä elämää alusta. Meillä oli jo kaksi valmista elämää.

Molemmilla oli lapsensa, eksänsä, työnsä, kotinsa, mökkinsä ja muut arkikuvionsa – ja kaikki nämä kahdella eri paikkakunnalla. Sekin on todellisuutta monille toisella kierroksella oleville etenkin maakunnissa.

Yhteisiä, lapsettomia vapaapäiviä oli kuussa kaksi. Se voi kuulostaa ydinperheelliselle taivaalta, mutta etäsuhteessa, suhteen rakennusvaiheessa se ei ole paljon.

Syksyllä olin ensimmäistä kertaa etätöissä hänen kaupunkikodissaan. Koska kesä oli kulunut mökeillä, en tuntenut hänen keittiötään. Lounastauolla etsin oliiviöljyä vieraista kaapeista monta pitkää minuuttia ja tunsin vanhenevani viisi vuotta.

Tällainen voi kuulostaa kovin vähäpätöiseltä. Se ei ole. Kun viime vuosina olen seurannut keski-ikäisten sinkkujen keskusteluja, puheissa vilahtaa usein muutoksen pelko ja raskaus.

Moni ei tohdi ajatella uutta parisuhdetta juuri siksi, että toisen tapojen opetteleminen tuntuu liian työläältä. Elämä yksin voi tuntua ihanan yksinkertaiselta etenkin silloin, jos joutuu säätämään paljon töissä ja lasten kanssa.

Neljässä vuodessa minäkin olin tottunut säntillisiin rutiineihini, jotka kodin ainoana aikuisena sain luoda diktaattorina.

Nyt makuuhuoneessani oli levällään toisen ihmisen vaatteita, omankin keittiöni tavaroita jätettiin niin sanotusti vääriin paikkoihin, enkä voinut enää suunnitella yrittäjän ja yksinhuoltajan ennestäänkin monimutkaisia aikatauluja miettimättä myös häntä. Meitä.

Sellainen on työläämpää kuin ajatella vain itseään. Vielä raskaampaa on kuitenkin ihan muu, jonka senkin tiedän salaa kovertavan muidenkin sinkkujen rinta-alaa.

Jos antaa toisen ihmisen tulla keittiöönsä ja makuuhuoneeseensa, hänestä tulee rakas. Ja me eronneet tai lesket tiedämme, miltä tuntuu menettää rakas ihminen.

Rakastuminen on kepeyttä, mutta myös menneisyyden traumoista yhtäkkiä esiin loikkaavaa menettämisen pelkoa.

Kesän valossa selvisin pelostani silkalla tahdolla. Ajattelin, että kun nyt vihdoin olen tavannut näin ihanan ihmisen, en turmele onneani murehtimalla. Pakkasen kiristyessä, pimeyden kääräistessä Suomen, voimistuivat myös uhat ja pelot.

Siinä vaiheessa olimme olleet yhdessä yli puoli vuotta. Elimme nelikymppisten ihmisten intensiivistä arkea tavallisine työ-, lapsi- ja muine paineineen. Tuli väsymyksen ja huolen hetkiä, jolloin haavamme ja eromme paljastuivat.

Oli tervettä, mutta myös raastavaa olla asioista välillä eri mieltä. Valahdin sellaiseksi, mitä pahimmillaan olen – liian suora, vaativa ja tietysti oikeassa.

Jälkikäteen kauhu jähmettyi vatsanpohjaani kuin betoni muottiin. Muistin kipeästi, kuinka minut oli aiemmin jätetty ja kuinka tapailusuhteessa jo ensimmäinen aavistus deittikumppanin etäisyydestä oli pian johtanut eroon.

Aamuyön kuopassa valvoessani pelkäsin, ettemme mekään selviä, että nämä toisen kierroksen ikuisesti sekavat, eri suuntiin vetävät olosuhteet ovat jokin päivä meillekin liikaa. Tunsin viiltävää surua, kateuttakin, ettei oma elämäni mennyt niin kuin onneksi monilla tuntemillani ihmisillä, jotka ovat saaneet toimimaan pitkän parisuhteen ydinperheessä.

Heillä on yksi koti, yhteiset lapset ja pala palalta yhtenäiseksi luotu arki. Jo pelkän ajankäytön suhteen se on kokonainen, myös tulevaisuutta määrittelevä elämäntapa. Harva uskaltaa nykypäivänä sanoa, miten paljon hyvää ydinperhe voi luoda niin aikuisille kuin lapsille täältä tulevaan.

Mutta, sitten valkeni aamu ja toi mukanaan toiset yhtä todet ajatukset. Hyvää arkea ja onnellista perhe-elämää on monenlaisissa olosuhteissa. Enää en ollut omissani yksin. Mies otti syliin, sanoi, että opetellaan yhdessä toisiamme. Niin menneisyyden kauhut alkoivat liueta sisältäni. Voisimme luoda yhteisen, uniikin elämän, vaikkei sen perustuksia koskaan tehty tyhjälle tasamaalle.

Nyt on taas kevät. Koivut vihertävät kuten ensitreffeillämme.

Ensimmäinen yhteinen vuotemme on antanut enemmän kuin edes minä ikuisena rakkauden puolestapuhujana kuvittelin.

Jokaisen ihmisen perustarve on tulla kosketetuksi ja nähdyksi. Kun molempia saa itselleen sopivalla tavalla, energiaa on enemmän myös töihin, lapsiin ja harrastamiseen. Me kohtaamme puolet illoista videopuhelulla, mutta sekin toimii.

Olen saanut hänet, mutta myös meitä ympäröivän, uusien ystävien ja sukulaisten yhteisön. Aikatauluja ja ihmissuhteita on enemmän kuin ennen, mutta niin on myös merkitystä ja rakkautta.

Parisuhteemme ytimessä on kiitollisuus. Olemme molemmat menettäneet elämänmittaiseksi vannotun parisuhteen kerran, emmekä halua omalla toiminnallamme edistää samaa enää.

Kun mieheni käy kaupassa, laittaa minulle ruokaa ja säätää poikani pyörää, kiitän häntä. Viikkaan, siivoan ja hoidan asioita mielelläni myös itse yhteisen aikamme eteen.

Kun meillä on jälleen kerran ollut yhdessä ihanaa, sanon sen ääneen. Rakkaudesta on tullut itsestäänselvyyden sijaan ihme, jota vaalia.

Ensimmäisellä kierroksella moni kipuaa parisuhteen portaita yhteisestä kodista avioliittoon ja lapsiin. Meille tulevaisuus on tuntematon. Vielä ei ole ratkaisua esimerkiksi siihen, milloin ja miten voisimme asua yhdessä samassa kodissa yhdellä paikkakunnalla. Kaikki eivät asu niin koskaan ja ovat silti hyvin onnellisia.

Olemme sovussa tietämättömyytemme kanssa. Olemme kokeneet elämän valtavia voimia tarpeeksi ymmärtääksemme, ettemme joka tapauksessa voi luvata toiselle ikuisuutta.

Jokainen suhde päättyy eroon tai kuolemaan. On luotettava, että siitäkin selviäisi, vaikkei sitä koskaan haluaisi.

Mutta kyllä mekin lupaamme. Lupaamme toisillemme hyvyyttä.

Se voi kantaa kauas.

Tästä kaikki alkoi