Uuden vasemmiston äänitorvet syövät terasseilla ostereita ja ovat huolissaan hallituksen leikkausten vaikutuksista pienituloisiin
Helsinkiläisten suhde ravintoloihin on kiihkeä, ailahtelevainen ja perverssi, Tuija Siltamäki kirjoittaa. ”Apunen ja Maliranta -podcastin mukaan kotitalouksien suurituloisin viidennes käyttää ravintoloihin noin 150 euroa kuussa. Olimme täällä itäisen kantakaupungin ravintolavyöhykkeellä summasta sekä järkyttyneitä että huvittuneita.”
Helsingin kantakaupungin näivettäjät ovat jälleen kylväneet kauhua keskellä kirkasta päivää ja yötä ja ajaneet "suosittuja" ravintoloita ja baareja talousvaikeuksiin.
Kesäkuussa uutisoitiin, että ahdinkoon ovat joutuneet ainakin julkkiskokki Akseli Herlevin vokaalittomia hampurilaisia tarjoava Naughty Brgr, vegaanisia donitseja ja bageleita myyvä Round, tacoravintola Lopez y Lopez ja yökerho Post Bar, joka aloitti joukkorahoituskampanjan saadakseen laskut maksettua.
Joku voisi kysyä, kuinka "suosittu" on yökerho, joka joutuu ruinaamaan asiakkailtaan rahaa, tai kahvila, joka myy päivittäin hävikkiruokasovelluksessa kymmeniä eilisiä donitseja, mutta ei nyt mennä siihen.
Vaikeuksien taustalla ovat yrittäjien mukaan ainakin koronapandemia, sota, hintojen nousu, työvoimapula ja asiakkaiden huono ostovoima – eli kaikki muu paitsi yrittäjien oma toiminta. Rinkulakauppias sentään myönsi, että kesäkauden avaus meni pieleen, mutta uhmaa puhkuva taco-henkilö ei ainakaan haastattelun perusteella nähnyt minkäänlaista yhteyttä hiipuneiden asiakasvirtojen ja Helsingin elintarviketurvallisuusyksikön ravintolalle antamien moitteiden välillä, vaan pihisi väsyvänsä "tähän pelleilyyn" ja lähtevänsä ravintola-alalta.
Koska meidän näivettäjien verenhimo on loputon, toivotamme: tervemenoa!
Mutta ajat ovat vaikeat, lisää ravintoloita tulee kaatumaan, ruikutus jatkuu ja pian kaivataan uusia syyllisiä. Siispä ehdotan: syyttäkää hesalaisia!
”Kun kaksi hesalaista kohtaa, alkaa kiihtyvä kilpalaulanta siitä, missä ravintoloissa ja baareissa he ovat viime aikoina tai elinaikanaan käyneet.”
Helsinkiläisillä on kiihkeä, ailahtelevainen ja perverssi suhde ravintoloihin. Missään muussa Suomen kaupungissa ei tapaa ihmisiä, jotka olisivat niin äänekkään kiinnostuneita ravintoloista ja ajattelisivat, että identiteetin ripustaminen syömiseen ja juomiseen on häpeän sijaan ylpeilyn aihe – tai jotka käyttäisivät osoitteiden sijaan koordinaatteina sellaisia ravintolakulttuurin loren tuntemusta osoittavia ilmauksia kuin "entistä Pacificoa vastapäätä".
Kun kaksi hesalaista kohtaa, alkaa kiihtyvä kilpalaulanta siitä, missä ravintoloissa ja baareissa he ovat viime aikoina tai elinaikanaan käyneet. Onko Plein vielä entisensä, oliko uuden Cafeliton viinimenu pettymys, mites uus DTM, ootko käynyt, olitko Maukun avajaisissa, näin sun stooreista, onko Roji taas auki, ootko käynyt siinä uudessa drinkkibaarissa, jossa oli ennen se tosi kiva baari, ai joo se, se oli kyllä kiva, olipa ihana ilta, nähäänkö vaikka lounaalla joku päivä, joo, hei paljonkos Wayssa maksaa lounas nykyään?
Ravintolayrittäjän kannalta tällainen intohimoisuus on tietysti mukavaa. Ikävä kyllä kiinnostus on luonteeltaan myös ailahtelevaa ja muistuttaa trendikkäiden kaupunkilaisten muita suhteita: juuri kun ehtii alkaa kuvitella, että tästä voi tulla jotain, hedonistinen ja sitoutumiskammoinen kaupunkilainen alkaa etsiä uutta eli kiinnostavampaa suuhunpantavaa.
Etujoukkojen kiinnostus kestää enintään siihen asti, että Helsingin Sanomat käy arvioimassa eli pilaamassa ravintolan, koska sitten sinne haluavat kaikki muutkin, joten sinne ei enää pääse, eikä siellä käyminen myöskään todista ruokakulttuurisesta pääomasta.
Arvostelun ja muun "haipin" perässä tulevien kiinnostus näyttää kestävän sen aikaa, että yrittäjä ehtii investoida toiseen tai isompaan liiketilaan. Viimeisetkin hylkäävät ravintolan, kun se hetki ennen talousvaikeuksien alkamista nostaa hintoja ja heikentää laatua – ellei se sitten ole sinnitellyt pystyssä niin kauan, että siitä on tullut "klassikko", joka "pitää tietää". Niitä arvostetaan ainakin teoriassa. Konkurssiin joutunutta "legendaarista" Silvoplee-kasvisravintolaa ex-asiakkaat tukivat viemällä sen eteen hautakynttilöitä.
Talousvaikeuksia valittelevat ravintoloitsijat eivät ymmärrä, että hesalaisia kiihottavat niukkuus ja päteminen. Kaupungin parasta sushia saa sieltä, minne on vaikein päästä, ja Kallion paras baari on se, jonne ei perjantaisin mahdu, paitsi jos osaa saapua paikalle juuri oikeaan aikaan.
Menestysravintolaa havittelevan kannattaisi siis perustaa mahdollisimman pieni ja mielivaltaisesti auki oleva kuppila, jolla on graafisesti kunnianhimoinen ilme ja vetoava Instagram-profiili.
”Täällä uuden vasemmiston äänitorvet syövät bistrojen terasseilla ostereita.”
Helsinkiläisten suhtautuminen ravintoloihin on poikkeava myös tilastojen valossa.
Tilastokeskus tutkii kymmenen vuoden välein suomalaisten vapaa-ajan osallistumista, viimeksi vuonna 2017. Silloin selvisi, että neljäsosa tutkimukseen vastanneista ei ollut edellisen vuoden aikana käynyt kertaakaan ravintolassa. Kolmasosa vastanneista oli käynyt ravintolassa edellisen kuukauden aikana, ja eniten käyvät, yllätys yllätys, pääkaupunkiseudun asukkaat.
Herrasväen suosiman Apunen ja Maliranta -podcastin mukaan kotitalouksien suurituloisin viidennes käyttää ravintoloihin noin 150 euroa kuussa.
Olimme täällä itäisen kantakaupungin ravintolavyöhykkeellä summasta sekä järkyttyneitä että huvittuneita. Lounas maksaa 15 euroa, kalja melkein kympin, drinkit yli, selviääkö kunnon "dinneristä" edes alle "huntilla", puuttuuko tästä nolla perästä?
Mutta sellaista on elämä viihtyisässä vieraantuneisuuden kuplassa.
Täällä uuden vasemmiston äänitorvet syövät bistrojen terasseilla ostereita ja ovat syvästi huolissaan siitä, miten hallituksen leikkaukset vaikuttavat pienituloisiin.
