Näivettyminen on Helsingin keskustalle ihan oikein

Katsaus viimeaikaisiin asiointeihini Helsingin keskustassa: Eilen pyöräilin Mannerheimintien Lushiin ostamaan shampoota ja hoitoainetta. Pelkäsin henkeni puolesta joka hetki.

Toissa viikolla kävin Sokoksen yläkerran baarissa treffeillä. Kalja maksoi 12 euroa. Järkytyin syvästi.

Sitä edellisellä olin työhön liittyvissä juhlissa Aleksanterinkadulla. Sitä edellisellä avajaisissa Fredrikinkadulla ja julkkareissa Mannerheimintiellä.

Huhtikuussa onnistuin yhtä työlounasta ja yhtä elokuvaa lukuun ottamatta välttelemään Helsingin keskustaa lähes täysin. Samaan pyrin elämässä yleensäkin.

Näivetän Helsingin keskustaa niin paljon kuin ikinä ehdin. Olen Esplanadin yrittäjien pahin pelko, Näivettäjänainen. Isken silloin, kun he sitä vähiten odottavat.

En tilaa 25 euron salaattia Strindbergillä. Syön lounaan kotona.

Kassikauppiaan jatkuva nyyhkytys ei liikuta minua vähääkään. Käytän vuodesta toiseen samaa reppua, samaa kangaskassia ja samaa vyölaukkua.

Ruotsalaiset vaatejätit saavat minun puolestani kuolla pois Aleksanterinkadulta. Ostan sukka- ja pikkuhousut Redistä.

Kirjoja hankin kirjastosta ja Kaisaniemen Rosebudista. Jihadini Suomalaista ja Akateemista Krääsäkauppaa vastaan jatkuu ikuisesti.

Kylvän kauhua keskellä kirkasta päivää.

Helsingin keskusta on kallis ja epämiellyttävä kulissi, jonka nykyinen tehtävä on huijata mahdollisimman paljon rahaa pois turisteilta ja turistinähtävyyksissä itseään kuvaavalta Tuomas Enbuskelta. Ellei keskusta olisi ottanut joitakin elokuvateattereita ja gallerioita panttivangeikseen ja ellei kunnon kansalaisen velvollisuuksiin kuuluisi viedä äitiä kerran vuodessa Ateneumiin, kenelläkään ei olisi mitään syytä käydä siellä. Tampereelle pääsee Pasilastakin.

Tätä taustaa vasten olen hieman huvittuneena eli sokean raivon vallassa seurannut Helsingin Sanomien pari vuotta jatkunutta, lähes pakkomielteiset mittasuhteet saavuttanutta uutisointia Helsingin keskustan "näivettymisestä". Kahden vuoden aikana keskustan "näivettymisestä" ja "elinvoiman hiipumisesta" on tehty kymmeniä juttua, jotka enimmäkseen vahvistavat sitä, minkä lehti on tiennyt jo kauan.

Näivettymisestä todistavat esimerkiksi aiempaa suurempi määrä tyhjiä liiketiloja ja teleoperaattoreiden matkapuhelindata, jonka mukaan keskustassa liikkuu vähemmän ihmisiä kuin ennen pandemiaa, joka on verkkokaupan ja sodan lisäksi tärkein syy ihmiskatoon.

Minulla ei ole syytä epäillä numeroita. Epäilen niistä tehtyjen johtopäätösten järkevyyttä ja sitä, onko uutisoinnin volyymi enää missään suhteessa ilmiön merkittävyyteen.

En myöskään erityisemmin arvosta lehdistön tapaa perustella toimituksellisia valintojaan kehäpäätelmillä. Iltapäivälehdet perustelevat itse aloittamiensa kohujen jatkouutisointia kertomalla, että asia "herättää keskustelua". Hesari perustelee loputonta näivettymisuutisointia sillä, että ilmiö on ollut "tiuhaan otsikoissa". Siksi vähäisinkin risahdus on jutun arvoinen – paitsi se, että näivettyminen onkin ehkä peruttu.

Kesäkuun alussa Kauppalehti uutisoi, että ydinkeskustan toimistokiinteistöjen käyttöaste ja vuokratasot ovat itse asiassa ennätyskorkealla. Toukokuun lopussa Suomen Kuvalehti kertoi, että neljä vuotta sitten keskustasta poistunut Minna Parikka, jonka exit oli yksi näivettymiskeskustelun lähtölaukauksia, on palannut ytimeen.

Parhaiten äänensä kuuluviin näivettämisuutisoinnissa ovat saaneet Esplanadin yrittäjät, joiden mukaan heidän vaikeutensa johtuvat etenkin yksityisautoilun rajoittamisesta.

Vähemmän on puhuttu siitä, voisiko vika olla keskustan tarjonnassa. Mitä tavallisen helsinkiläisen tarkalleen ottaen pitäisi ydinkeskustassa tehdä, ostaa rumia jääkaappimagneetteja? Entä jos ihmiset haluaisivat tehdä kaupungin keskustassa ylipäätään jotain muuta kuin ostaa? Joku voisi myös kysyä, kuinka elinkelpoinen on sellainen bisnes, joka pysyy pystyssä vain, jos kauppaan voi ajaa sisään autolla.

Näivettämistä kauhistellessa näyttää täysin unohtuneen myös se, ettei menestyvä yritystoiminta ole mikään ihmisoikeus. Vaikeudet ovat valitettavia, mutta kukaan ei pakota perustamaan riskialtista yritystä juuri Suomen kalleimpaan kohtaan. Konkurssi on osa markkinataloutta, eikä ihmisiä voi loputtomiin syyllistää siitä, etteivät he halua sitä, mitä on tarjolla.

Jotain näivettymispsykoosin syvyydestä kertoo hiljattain ekonomiystävälleni (ala muutettu asian arkaluonteisuuden tähden) Kalasatamassa sattunut välikohtaus.

Ystäväni oli ylittämässä suojatietä Redin kohdalla, kun mersukuski meinasi ajaa hänen ylitseen. Ystäväni kritisoi toimea huudahtamalla "suojatie!". Raivostunut yksityisautoilija syöksyi ulos autosta, uhkasi tekevänsä jalkaisin liikkuneesta ystävästäni "kilon kappaleita" ja nimitti häntä "läskimahaksi".

Naamaa kohti suunnatulla nyrkillä tehostetun monologinsa hän päätti huutoon:

"Se on sun syy, että keskusta näivettyy!"