Urheilija on ihminen, jonka arvo ei lakkaa ja tyhjene viimeiseen kilpailuun – suomalainen urheilija on tuuliajolla jääkiekkoilijasta lähtien

Haaga-Helian ammattikorkeakoulun tuore tutkimus ravistelee suomalaista urheilukenttää perusteellisesti. Sen viesti on selkeä: jääkiekkoilijoiden henkinen kuormitus on kestämättömällä tasolla.

Liigan ja Mestiksen pelaajista joka kolmas kärsii suorituskykyä heikentävästä stressistä, ja Auroraliigan naisjääkiekkoilijoista jopa joka toinen kokee jatkuvaa henkistä painetta.

Tutkimuksen kattava aineisto (697 vastaajaa kaudelta 2023–2024) osoittaa, ettei kyse ole yksittäisten urheilijoiden haasteista, vaan koko suomalaisen jääkiekkoyhteisön ongelmasta. Kaukalon lisäksi jääkiekkoilijat taistelevat myös taloudellisen epävarmuuden ja uran jälkeisen epätietoisuuden kanssa.

"Kokonaisvaltaisessa valmennuksessa on tärkeää tunnistaa urheilijan kuormittavuuteen vaikuttavia tekijöitä. Tämä on noussut keskeiseksi haasteeksi monissa tutkimuksissa", toteaa Haaga-Helian lehtori Kimmo Kantosalo.

Mutta onko kyse vain jääkiekosta vai paljastuuko tässä koko suomalaisen urheilun rakenteellinen kriisi?

Kriisin todellinen laajuus

Syksyllä 2023 toteutettu Fifty-Sixty-selvitys vahvistaa karua kuvaa suomalaisesta urheilusta. Yli 300 ammattilaiseksi itsensä kokevaa urheilijaa eri lajeista kertoi tuen tarpeistaan ja 65 % koki saaneensa vähän tai ei lainkaan apua elämänhallintaan.

Urheilija sitoutuu täysipäiväisesti, mutta ei saa täysipäiväistä tukea. Silti moni jatkaa, koska intohimo on suurempi kuin huoli omasta jaksamisesta. 'Rakkaudesta lajiin' on selvityksen mukaan yleisin syy sille, että urheilijat hyväksyvät – ja samalla mahdollistavat – tämänhetkisen toimintamallin.

Ristiriita on huolestuttava. Vaikka urheilijan palkkio ei riittäisi elämiseen, urheilun vaatimukset ovat kuitenkin ammattitasolla. Tai kun harjoittelu, kilpailut, sponsorivelvoitteet ja jatkuva henkinen paine vievät urheilijan ajan ja energian, hänet jätetään hanskat kädessä yksin tyhjyyteen, kun hallin valot viimeisen kerran sammuvat.

Fifty-Sixty-selvitys osoitti, että urheilijat kaipaavat erityisesti tukea identiteetin rakentamiseen, opiskelun ja urheilun yhdistämiseen, kumppanuuksien kehittämiseen, talouden hallintaan ja uran jälkeiseen elämään.

Nämä eivät ole toissijaisia kysymyksiä vaan edellytyksiä menestyä sekä urheilijana että ihmisenä.

Suomalaisessa urheilussa kokonaisvaltainen valmentaminen nähdään edelleen enimmäkseen lajivalmentajan vastuuna. Mutta urheilija ei ole kone, joka toimii pelkän harjoittelun, levon ja ravinnon varassa

Ihminen on psyykkis-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, jonka suorituskykyä määrittävät myös tunteet, ajatukset, ihmissuhteet ja elämän jatkuvat muutokset. Kokonaisvaltainen valmennus tarkoittaa sitä, että urheilijaa kuunnellaan ja tuetaan kaikilla näillä osa-alueilla.

Urheilun paineet muistuttavat yhä enemmän työelämän paineita. Ero on siinä, että monilla muilla aloilla tukiverkostot ovat jo käytössä.

Ajatellaanpa hetki työelämää. Mitä hyötyä uupuneelle koodarille on ergonomisesta satulatuolista, firman lippiksestä tai TypeScriptintäydennyskoulutuksesta, jos ongelma on jatkuva kuormitus, oman työn organisointi ja epävarmuus työpaikan pysyvyydestä?

Tai otetaan myyntijohtaja. Hän elää jatkuvassa stressissä, kvartaalitavoitteiden paineessa, samalla kun tekoäly ja geopoliittiset tapahtumat myllertävät maailmaa ympärillä. Miten palauttavaa se olisi, jos jokaisen ison sopimuksen jälkeen työnantaja tarjoaisi palkintona uuden CRM-päivityksen ja hierontalahjakortin?

Ei urheilija ole poikkeus. Raha ei tee onnelliseksi, eikä vakituinen työpaikka takaa varmaa tulevaisuutta, mutta taloudellinen epävarmuus ja epätietoisuus omasta tulevaisuudesta tekevät ihmisen toivottomaksi. Tässä on suomalaisen urheilun suuri kehityspaikka. Eikä ongelmat ja niiden juurisyyt poistu, vaikka kuinka kehitettäisiin uusia fysiikkavalmennuskonsepteja ja rakennettaisiin uusia hienoja harjoituskeskuksia.

Kuka vastaa siitä, että urheilija saa tukea identiteettinsä rakentamiseen, konkreettiseen tulevaisuuden suunnitteluun ja uran jälkeiseen elämään? Tällä hetkellä vastuu urheilijoiden hyvinvoinnista on hajallaan, eikä selkeää vastuutahoa ole.

Niin kauan kuin suomalaisessa urheilussa ei ole hahmotettu, kuvattu ja yhteisesti hyväksytty, mitä kokonaisvaltainen hyvinvointi ja valmennus käytännössä tarkoittavat, lähes mahdotontahan sitä on kehittää.

Ratkaisut ovat jo olemassa, mutta kuka ottaa ensimmäisen askeleen?

Urheilun maailmassa muutosta on hidastanut perinteinen ajattelu, jossa urheilijan oletetaan pärjäävän yksin. Kuitenkin suomalaisessa yritysmaailmassa vastuulliset toimijat, kuten Vincit, Supercell ja Futurice, ovat ymmärtäneet, että henkilöstön hyvinvointi on investointi tulevaisuuteen. Ei pelkkä kuluerä tai hyväntekeväisyyttä.

Näissä yrityksissä on jo pitkään panostettu muuhunkin kuin teknisiin taitoihin. Työyhteisöä on kehitetty systemaattisesti, järjestettysäännöllisiä henkilökohtaisia keskusteluja, tarjottu joustavia työaikoja ja tuettu työn ja muun elämän yhteensovittamista.

Itsensä johtaminen ja palautumisen hallinta, eivät ole vain "kiva lisä", vaan osa työpaikan arkea. Psykologinen tuki on helposti saatavilla, työnohjausta ja resilienssivalmennusta järjestetään säännöllisesti. Sillä ymmärretään, että jatkuvassa muutoksessa ja paineessa ihminen tarvitsee kokonaisvaltaista tukea.

Yritysmaailmassa on ymmärretty, että menestyvä organisaatio rakentuu ihmisistä, joiden hyvinvointiin on panostettu. Sama pätee myös urheiluun. Silti urheilijan kokonaisvaltainen hyvinvointi yhä nähdään lähinnä urheilijan omana huolena, eikä osana valmennusjärjestelmää.

Voisiko muilta aloilta ottaa oppia ja kehittää hyväksi havaittuja malleja vastaamaan urheiluympäristön tarpeisiin?

Edelläkävijät ovat sen jo tehneet. Red Bullin urheilijaohjelma tarjoaa tukea muun muassa stressinhallintaan ja kilpailupaineiden käsittelyyn. Red Bull ei ainoastaan sponsoroi urheilijoita, vaan auttaa myös rakentamaan heidän henkilöbrändiään ja urapolkuaan. Urheilijoilla on pitkäaikaisia yhteistyösopimuksia, jotka usein jatkuvat vielä aktiiviuran jälkeenkin.

Suomessa ongelma on, että monilta urheilijoilta, seuroilta ja yrityksiltä puuttuu osaaminen kumppanuuksien rakentamiseen.

Mutta mitä jos urheilijoille ja seuroille tarjottaisiin koulutusta ja tukea yhteistyömallien rakentamiseen? Mitä jos sponsorointi ei tarkoittaisikaan vain logoa paitaan tai laitaan, vaan konkreettista vastuullista kumppanuutta, joka tukee myös urheilijan henkistä ja taloudellista hyvinvointia? Voisiko yritysten vastuullinen tuki rahan lisäksi tarkoittaa vaikka henkistä valmennusta, stressinhallinnan työkaluja, itsensä johtamisen taitoja tai urasiirtymään valmistavaa koulutusta?

Narulla on vaikea työntää. Muutos ei synny itsestään, vaan tarvitaan edelläkävijöitä. Seuroja, urheilijoita, yrityksiä ja liittoja, jotka ottavat ensimmäisen askeleen ja luovat uuden standardin.

Kaiken pohjalla tulee nähdä ajatus, että urheilija on ihminen, jonka arvo ei pääty viimeiseen otteluun.