Poikkeusyksilö, sankari, hyvis – Zelenskyin ympärille rakennettu kultti voi muuttua taakaksi koko Ukrainalle, kirjoittaa Maria Mäkelä esseessään

Someajan kriiseissä – oli sitten kyse pandemiasta tai sodasta – ensimmäisenä meidät saavuttavat inspiroivat ja kauhistuttavat yksilötarinat. Käärmesaaren 13 marttyyriä, jotka käskevät venäläisen Moskva-ohjusristeilijän painua helvettiin. Kiovalainen mummo, joka pudottaa dronen heittämällä sitä kurkkupurkilla parvekkeelta. Toinen ukrainalaismummo, joka jakaa venäläissotilaille auringonkukan siemeniä taskuun laitettavaksi, jotta Ukrainan kansalliskukka voisi versoa näiden kaatuneista ruumiista. ”Kiovan aaveeksi” nimetty, kymmeniä venäläiskoneita ilmasta yksinään napsiva MiG-29-taistelulentäjä. Disneyn Frozen-elokuvan Let It Go -laulua pommisuojassa laulava vaalea, lettipäinen pikkutyttö. Venäjän tankkien etenemisen Hersonissa pysäyttänyt Vitali Skakun, joka räjäyttää sillan mukana itsensä. Yksittäiset ukrainalaiset uhmaamassa tankkeja Tienanmenin aukio -tyyliin, ja mikä parasta: ukrainalaiset maanviljelijät napsimassa hylättyjä venäläisiä tankkeja pelloilta traktoriensa perään. Länsimaisen someyleisön näkökulmasta Ukrainan sodan alkupäivät kiteytyivät näihin hahmoihin ja tekoihin. Mutta mihin ovat sankarit kadonneet nyt, kun Ukrainan ahdinko yhä pahenee eivätkä Venäjän iskut siviilejä kohtaan ole yhtään vähemmän hirveitä kuin sodan alussa?

Kansainvälistä Ukraina-henkeä nostattaneet inspiraatiotarinat ovat toimineet elvyttävänä vastapainona ruumiskuville, joista eurooppalainen valkoinen valtaväestö tunnistaa itsensä näköisiä, brutaalisti tienposkeen ammuttuja ihmisyksilöitä, useimmiten vailla tarinaa. Sekä ruumiskuvia että viraaliin jakoon lähteneitä, tunteisiin vetoavia yksilötarinoita on pidetty osoituksena Ukrainan suvereenista informaatiosodan hallitsemisesta. Ne ovat osa mediakudelmaa, joka on saanut suuren osan länsimaisesta yleisöstä elämään ja hengittämään viattomien ukrainalaisten kohtaloita Venäjän aggressiivisen hyökkäyssodan uhreina. Ukrainan poliittinen ja operatiivinen johto on onnistunut ottamaan omakseen näitä someilmiöitä vikkelyydellä ja luovuudella. Käärmesaaren marttyyreistä tehtiin Ukrainassa pikapikaa postimerkki, ja Kiovan aaveesta tuli Ukrainan turvallisuuspalvelun bränditavaraa. Ukrainan tukijoiden globaali someyhteisö on yhdessä Ukrainan johdon ja kansalaisten kanssa onnistunut luomaan nykyajan sankarimytologiaa, joka on tehnyt juuri tästä sodasta eeppistä elokuvaa, somealustoilla kehittyvän jatkokertomuksen. Frozen-tytön tarinaa on seurattu Puolaan, jossa tämä on päässyt esittämään laulunsa uudestaan, turvassa ja suurelle yleisölle, kuin elämän ja kuoleman suuressa kykykilpailussa. Vastarintameemeiksi muuttuneet babuškat säilykkeineen ja auringonkukansiemenineen sekä tankkia vetävä traktori keltaisella pellolla sinisen taivaan alla luovat uutta visuaalista arkkityyppiä: ne viestivät, miten elämä lopulta voittaa kuoleman.

Sodan pitkittyessä mummot ja traktorit ovat kuitenkin hävinneet sosiaalisesta mediasta. Massamedia kyllä tarjoilee edelleen tasaisena virtana dokumenttikuvaa tuhotuista kaupungeista ja kuolleista siviileistä. Journalistit jatkavat ansiokkaasti moninaisten ukrainalaiskohtaloiden esiin kaivamista ja seuraavat sotaa paenneiden vaiheita. Taakse jäänyttä ovat nimenomaan länsimaisen somesolidaarisuusyhteisön meemitarinat sankariyksilöistä. Kysymys viraalien kokemustarinoiden roolista Ukrainan sodassa palautuu lopulta empatian ja sosiaalisen median liittoon. Tässä liitossa piilee vaaroja, jotka eivät katso kertojan tai yleisön aikomusten hyvyyttä tai pahuutta.

Tunteisiin vetoavat kokemus­tarinat ovat usein luonteeltaan sellaisia, että niiden toden­peräisyyttä on hankala tarkistaa, ja kyseenalaistajia ei katsota hyvällä. Miten voit kiistää toisen ihmisen kokemuksen ja hyvä asian? Kun tarina on lähtenyt somelentoon, todenperäisyydellä ei enää ole edes väliä samanmielisten keskuudessa, sillä kokemuksellisesti resonoivasta tarinasta on tullut edustava ja normittava – ”monella tapaa tosi”. Tai perussuomalaisten entisen puoluesihteerin Riikka Slunga-Poutsalon kuuluisin sanoin: ”Näin nämä asiat koetaan”.

Toisaalta näiden opettavaisten ja esimerkillisten kokemuskertomusten kääntöpuoli on, että ne tarjoavat tarinasodan vastapuolelle helpon maalin: mustavalkoisen moraliteetin sankarin elämästä voidaan kaivaa esiin jotakin törkyä tai kertomuksen tarinalliset yksityiskohdat osoitetaan hatusta vedetyiksi. Näin saadaan vauhtiin totuudenjälkeinen tarinasota, jossa vastakohtaiset tulkinnat yksittäisistä kokemustarinoista kiihdyttävät poliittista polarisaatiota entisestään.

Ukrainan sota kuitenkin tukkii monen mediakriitikon suun. Miksei sotajoukkojen, kotirintaman ja länsimaisen yleisön tunteita saisi lypsää sankaritarinoilla, jos konkreettisena seurauksena on huikeata maanpuolustustahtoa, aseapua ja järeitä Venäjän-pakotteita? Mitä väliä jos Käärmesaaren sotilaat eivät kuolleetkaan marttyyreinä vaan päätyivät vangeiksi ja heitä oli enemmän kuin 13, kurkkupurkki olikin ehkä tomaattisäilykepurkki, Kiovan aavetta ei ole olemassa, Disney-hitillä ja elsamaisella olemuksella tunkeudutaan länsimaiseen sydämeen tai maailma omii idolikseen itsensä räjäyttäneen nuoren miehen? Eikö sodassa ja rakkaudessa ole kaikki sallittua?

Toisaalta sosiaalisen median tarina­logiikassa hyvän puolella seisominen muodostuu liiankin helpoksi. Jakoon lähtevät tarinat, joiden hyvä–paha-asetelmat ovat mustavalkoisia ja joiden juonikuvio resonoi muutenkin yleisölle ennestään tuttujen mallitarinoiden kanssa. Ihmetteleviä, monia näkökulmia sisältäviä toisaalta–toisaalta-juttuja ei haluta jakaa, koska kukaan ei halua postauksensa alalaitaan omaa eetosta kyseenalaistavia kommentteja: häh, miksi tämän jaoit, oletko putinisti? Paras sisältö on niin yksiselitteistä, että saatteeksi riittää: ”Tämä.” Tai: ”Jätän tämän vain tähän”.

Tarinasodassa henkilöhahmojen ja heidän rooliensa tulee olla välittömästi tunnistettavissa. Lennokkeja ja tankkeja uhmaavien maanviljelijöiden ja isoäitien avulla ukrainalaiset asemoidaan elämän ja luonnon edustajiksi, jotka joutuvat kohtaamaan kasvottoman ja luonnottoman tuhokoneiston. Pieni ja nokkela huiputtamassa isoa ja kömpelöä on tuttu juoni slaavilaisissa ja eurooppalaisissa satuperinteissä. Moderni variantti tästä on miehisen väkivaltakoneiston kohtaava vanha nainen: Tukholmassa vuonna 1985 otettu valokuva keskitysleiriltä selvinneestä mummosta, joka lyö uusnatsia käsilaukulla, elää edelleen meeminä. Samaa mallitarinaa varioi Sofi Oksasen Puhdistus, jonka päähenkilö Aliide säilöö virolaista luontoa ja vastarintaa taloonsa uhmaten neuvostoväkivaltaa.

Ukrainan sota on ensimmäinen länsimainen somesota: toisille se tuo kokemuksen osallisuudesta, toisille se näyttäytyy pelin tai elokuvan kaltaisena. Etäisyys tapahtumiin ja samalla eritasoisten kokijoiden ja heidän ruumiinsa rajat liudentuvat; tapahtuu se mitä mediatutkijat kutsuvat kontekstien luhistumiseksi, eli sama sisältö valuu hyvin erilaisille yleisöille eri ympäristöihin, osin hallitsemattomastikin. Ukrainan kotirintaman ja sotajoukkojen vahvistamiseksi tarkoitetusta tarinapropagandasta tulee länsimaalaisten inspiraatiosisältöä, jolla influensserit asemoivat itseään tiedostaviksi ja aktiivisiksi kansalaisiksi. Eräässä somekeskustelussa toimittaja Hanna Nikkanen kommentoi itsensä sillan mukana räjäyttäneen Vitali Skakunin tapausta, josta kirjoittelivat ihannoiden jopa yhdysvaltalaiset vasemmistoliberaalit:

Hahmotan, että sotaakäyvän maan omassa viestinnässä tällainen tarina henkensä tietoisesti uhranneesta nuoresta miehestä on tosi tavallista ja käyttistä kamaa. Mutta mikä on sen tarkoitus, että se tulee vastaan mulle, suomalaiselle, yhdysvaltalaisen kirjailijan jakamana? Musta me ei kuuluta kohderyhmään, ei olla taistelemassa tai edes kotirintamalla kaipaamassa moraalinkohotusta. Sitten ajattelin, että ehkä tää liittyykin amerikkalaiseen tapaan katsoa kaukana tapahtuvaa sotaa kuin leffaa. Silloin mun epämukavuus johtuisi siitä, että me Suomessa ollaa liian lähellä Ukrainaa suhtautuaksemme tähän fiktiona, mutta liian kaukana voidaksemme ajatella, että olipa se *meidän Vitali* rohkea, olkaamme mekin.

Tarinasodankäynnissä yhä useammin herää myös kysymys tarinan omistajuudesta, ja kysymys on edelleen akuutti, vaikka sankaritarinat eivät enää trendaakaan länsimaisessa somessa. Tätä kirjoittaessani heinäkuussa 2022 erityisesti Ukrainassa viraaliksi on lähtenyt kertomus Vinnytsjan ohjusiskussa menehtyneestä 4-vuo­tiaasta Lizasta, josta on levitetty sekä videota iloisesta hetkestä ennen pommitusta että kuvaa kuolleena lastenrattaissa. Ratkaiseva influensseri tämän tarinan ukrainalaislevityksessä on ollut presidentin puoliso Olena Zelenska, joka on väittänyt tunnistaneensa tytön. Suomalainenkin media on kierrättänyt Lizan tarinaa ennen kuin tytön sairaalassa viruvalle äidille on edes kerrottu, että tytär on kuollut. Tällaista kertomuksen etiikan sumentumista voi ymmärtää vain katsomalla somen niin kutsuttuja tarjoumia, sen sallimia olemisen ja toiminnan tapoja. Tykkäykset ja jaot tuottavat vahvoja moraliteetteja, mutta samaan aikaan niistä ovat vastuussa vähän kaikki ja ei oikein kukaan. Somen kertojuus on jaettua ja jakamista, ja se on myös luonteeltaan emergenttiä: enemmän kuin osiensa eli yksittäisten kertojien ja jakajien summa. Kertojajoukko on kuin kurkiaura, jota ei näennäisesti ohjaa kukaan mutta jonka suuntaa määräävät lopulta monimutkaiset algoritmit ja kokemukselliset ketjureaktiot.

Kansanedustaja Anna Kontula yritti tyypilliseen vastarinnankiiskityyliinsä herätellä Facebook-päivityksessään (13.4.2022) mediakritiikin tärkeyttä myös suhteessa Ukrainan tukemiseen:

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että Ukrainan tukijoiden viestintä on totta. Sitten on tietysti pienehkö Venäjän ymmärtäjien porukka, jonka mielestä Venäjän puolen viestintä on totta. Kumpiakin vaivaa haluttomuus (vai kyvyttömyys?) lähdekritiikkiin ”omaa puolta” kohtaan.

Postauksen alalaita täyttyi putinismisyytöksistä, tietenkin. Tarinasodissa on yhtä vähän vaihtoehtoja kuin Nato-kannassa: olet joko puolesta tai vastaan. Silti juuri tarinoiden pitäisi olla monipuolisen ja huolellisen tulkinnan, ei yksinkertaisen moraalisen ja poliittisen asemoinnin, aluetta. Ongelman ydin ei kuitenkaan ole Kontulan esiin nostama kritiikitön suhtautuminen Ukrainan viestintään yleensä vaan aikamme yleisempi vitsaus. Nykyään ensisijaisesti juuri somealustat muodostavat julkisen sfäärin, ja ne ohjaavat arvioimaan yksilöhyveitä yksilön ylittävien valtasuhteiden sijaan. Tästä vääristymästä ei ole varsinaisesti vastuussa kukaan, ja samaan aikaan siitä olemme vastuussa me kaikki.

Someajan sankarit kantavat mukanaan raskasta kulttuurista taakkaa: heidän roolinsa on olla samaan aikaan poikkeuksellisia ja edustavia. Somealustojen tarinalogiikka rakentaa sellaisia pyhimyksen ja paholaisen rooleja, ettei niitä pysty lopulta kukaan eläväinen kannattelemaan. Zelenskyi-kultti on tästä räikein esimerkki. Vitali Skakun on sankaruudessaan tavoittamaton kuin Kristus kristityn esimerkkinä, mutta samaan aikaan hän asettaa standardin koko kansalle. Ukraina ei pysty valtiona mitenkään kannattelemaan tätä kirkasta kruunua maailmanpolitiikassa seuraavien 20 vuoden ajan, kun sodan seurauksia setvitään. Varauksettoman avun ja tuen ei tule olla hyveellisyydestä kiinni, mutta tarinasota johdattaa meidät toistuvasti arvioimaan asioita hyveen ja paheen akselilla. Tästä ilmiöstä kirjoitti jo sodan alussa tutkija Hanna Kuusela Kulttuurintutkimuksen pääkirjoituksessa:

Niin varauksetonta kuin Ukrainan saaman tuen pitääkin olla, jotain epämiellyttävää on niissä tavoissa ja siinä vauhdissa, jolla kunnian, sankarillisuuden ja urheuden sanastot ja kuvastot alkoivat levitä heti Venäjän hyökkäyksen ensipäivinä myös Suomessa. – – Meidän, joita eivät ainakaan juuri nyt aseet uhkaa, on syytä pysähtyä miettimään: auttavatko tällaiset sanat ja mielikuvat parhaalla mahdollisella tavalla Ukrainaa ja ukrainalaisia, vai tuomitsevatko ne sen asukkaat vain entistä synkempään tulevaisuuteen, jossa yhdet ovat sodan runtelemia ja toiset häpeän tahraamia?

Ukrainan valtiota ja kansaa tulee tukea viimeiseen asti, ei sankaruuden ja moraalisen ylivertaisuuden vaan vakauden ja inhimillisyyden nimissä.

Yksilösankaruudella ratsastavaa sotapropagandaa on ollut aina; totuuden kanssa ei ole ollut niin justiinsa, kun Aleksanteri Suuren ja muiden urotöistä on kerrottu. Sosiaalisen median tarinaloudessa satunnaisten ja vahvistamattomien yksittäistapausten edustavuus nousee kuitenkin aivan uusiin sfääreihin: yksilötarinoiden leviäminen on salamannopeaa ja volyymi Ukrainan sodan kohdalla maailmanlaajuisesti ennennäkemätön. Juuri yksilöiden mullistavista kokemuksista kertovat tarinat sisältävät viraalihitin aineksia. Kuten kognitiivinen kertomusteoria meitä opettaa, ne ovat prototyyppisiä kertomuksia: niissä on ruumiillisesti samastuttavaa tarinamaailmaa rakentavia yksityiskohtia (kurkkupurkki, auringonkukansiemenet, yksittäinen tilanne kahden ihmisen välillä) ja jonkinlainen yksilötason kokemusmaailman murtuma. Ne yksinkertaistavat mittakaavaltaan hallitsemattomat poliittiset konfliktit kätevään taskukokoon. Ne tarjoavat yleisölle tunnetta hallinnasta, ymmärryksestä ja tulkintataidosta. Sosiaalinen media ei pohjimmiltaan ole kuitenkaan alusta tiedon vaan reaktion jakamiselle, ja yhteisöt verkottuvat jakamalla reaktioita reaktioihin. Parhaiten tämän ketjureaktion synnyttävät prototyyppiset kertomukset, jotka mahdollistavat ruumillisen kokemuksen ja elävän tarinamaailman. Silti sodan kokeminen tykkäämällä ja jakamalla on niin kaukana sen todellisten uhrien kokemuksesta kuin vain olla voi.

Ruumiillinen ja empaattinen – sanalla sanoen affektiivinen – samastuminen on tehokas keino informaatioähkyn keskellä, mutta samalla se kuluttaa kokijan paukut nopeasti loppuun. Tästä seuraa myötätuntoväsymys. Termi on monelle tuttu psykologiasta, ja jo 1990-luvun mediatutkimuksessa puhuttiin katastrofikuvien turruttavasta vaikutuksesta mediayleisöön. Aikamme tarinataloudessa, jossa viestijä kuin viestijä hakee koukuttavaa tarinaa yksilön vastoinkäymisistä, myötätuntoväsymyksen syyt ja seuraukset kiteytyvät juuri viraalitarinoiden elämään ja kuolemaan.

Saksan ulkoministeri Annalena Baerbock puhui jo alkukesästä länsimaalaisten kokemasta Kriegsmüdestä, sotaväsymyksestä. Tässä keskustelussa on kiinnitetty huomiota mediahuomion siirtymiin mutta ei ole pohdittu somesolidaarisuuden varjo­puolia. Lopahtaako esimerkiksi ukrainalaispakolaisten auttamisinto kun tähdenlentomaiseen elämään tuomitut viraali­tarinat sammuvat? Jos myötätunnon ehtona on sankaruus ja koskettavuus, miten näitä tarinaelementtejä kannatellaan pitkäjänteisessä poliittisessa työssä ja kansalaiskeskustelussa? Ukrainan sodan alussa koettu empatia-aalto loi poliittista tahtoa länsimaiden järeisiin tukitoimiin mutta synnytti myös satunnaista ja kyseenalaistakin avustustoimintaa. Somesolidaarisuuden aallot tuovat mukanaan myös sankaritarinat instituutioiden ulkopuolella toimivista hyväntekijöistä, jotka lähtevät huristelemaan soppatykkeineen sota-alueelle tai poseeraavat Instagramissa rynnäkkökiväärin kanssa. Tähän kertomustyyppiin kiteytyy empatian ja sosiaalisen median ongelmallinen liitto. Tämän lajin empatialla on viraalitarinan kesto ja volyymi – se tulee hyökyaaltona, on riippuvaista yksilöistä ja tyrehtyy nopeasti.

Someajan kriiseille näyttäisi olevan tyypillistä ylipäätään tarinapuheen räjähdysmäinen kasvu. Mediassa tarinapullaa leipovat yhtä lailla journalistit kuin asiantuntijatkin. Epäselväksi jää, mikä lopulta ei olisi tarinaa. Keskustelu Ukrainan sodasta on liikkunut ennen kaikkea valtiollisten ”strategisten” tarinoiden tasolla. Joskus asiasta sentään kysytään myös tarinallisuutta tutkineilta. Julkisuudessa on ollut kiitettävästi esillä Irina Grigorin viestinnän alan väitöskirja, jossa Grigori hahmottaa Krimin valtauksen aikaisesta venäläisen valtiontelevision kuvastosta kolme kokoavaa strategista tarinaa: Venäjä natsien kukistajana, Venäjä vastaan länsi ja Venäjä slaavilaisten kansojen isoveljenä. Tarinapuheessa Venäjän tarinankerronta näyttäytyy juuri strategisten tarinoiden ylhäältä alas tuputtamisena, kun taas Ukrainan tarinankerronnan katsotaan onnistuneen mobilisoimaan kansanliikkeitä alhaalta ylös suuntautuvalla kertomisella. Toisaalta Helsingin Sanomat julkaisi huhtikuussa seitsemänsivuisen analyysin ”suuresta kertomuksesta”, jonka ammattinäyttelijä Zelenskyi ammattimaisine viihdetuotantotiimeineen on Ukrainan sodasta luonut globaalille yleisölle. Hesarin analyysissä kaikki mielikuvilla pelaaminen on ”tarinankerrontaa”, erityisesti jos se tapahtuu sosiaalisessa mediassa niin sanotusti ”on the go”, käsivaralla kuvaten ja preesensissä raportoiden.

Tarinapuheessa menevät haitallisella tavalla sekaisin Venäjän totaaliset poliittiset valheet ja trollaus, ukrainalainen rintamapropaganda ja valtioiden välinen diplomatia. Ehkä asiapitoista julkista keskustelua auttaisi, että sanaa ”tarina” hoettaisiin ylipäätään vähän vähemmän. Jonkinlaista analyyttistä erontekoa voisi omaksua kertomustutkimuksesta. Viraalit sometarinat yksilöistä ovat prototyyppisiä kokemuskertomuksia, juuri niitä yksityiskohdillaan koukuttavia tarinoita (compelling stories), joita viestintätoimistot rakastavat. Jotta nämä kertomukset olisivat helposti jaettavia, ne tyypillisesti mukailevat ennestään tuttuja tarinamuotteja – voimme puhua yksittäisiä kertomuksia muovaavista mallitarinoista (kansansatujen pienet huiputtamassa suuria). Sosiaalisen median mustavalkoisessa ja yhteisöllisessä kerronnassa yksittäiset kokemuskertomukset kuitenkin päätyvät rakentamaan suuria ideologisia narratiiveja, kuten mediassa innokkaasti analysoituja valtiollisia strategisia tarinoita. Nämä ovat tarinoita melko metaforisessa mielessä: niistä puhutaan, kun tarkoitetaan jollakin tapaa ideologisesti valikoitunutta, kollektiivista tapaa hahmottaa jokin syiden ja seurausten ketju. Ne eivät ole sellaisenaan suusta suuhun ja someseinältä someseinälle kulkeutuvia kertomuksia.

Myös tarinapuhe on polarisoitunutta. Muiden kuin omaa tai omankaltaisten tarinankerrontaa kutsutaan narratiiviksi, ja tällä tarkoitetaan jotakin laskelmoitua ja ideologisesti valikoivaa. Itsellä ja omilla porukoilla on sen sijaan aina tarjottavana tarina, jolla pyritään muodostaman autenttinen ja välitön yhteys toisiin. Valtioiden suurille narratiiveille ja somekäyttäjien pienille tarinoille on yhteistä, että niiden kertoja tai jakaja asemoi itsensä tyypillisesti hyvän puolelle, pahaa vastaan. Siksi olisi hyvä miettiä paria asiaa. Mitä tapahtuu poliittiselle mielikuvituksellemme, jos valtioiden suhteet hahmottuvat meille ensisijaisesti tarinankerrontana? Menetämmekö kykymme ja kärsivällisyytemme nähdä yksilöiden ja oman hyveellisyytemme yli kohti mutkistuvaa todellisuutta? Lääkkeeksi voimme lukea vaihteeksi hieman mutkikkaampia kertomuksia, jotka eivät palaudu mustavalkoisiin narratiiveihin. Tähän syvästi ahdistavaan tilanteeseen sopivat niin venäläisen Leo Tostoin Sota ja rauha kuin myös ukrainalaissyntyisen nobelistin Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu. Molemmista voi lukea, miten sota ja rauha eivät palaudu yksilöiden hyviin ja pahoihin tekoihin.

Näin Ukrainan sota muuttaa maailmaa

Lue kaikki artikkelimme aiheesta täältä

Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022 sai koko Euroopan yhteiseen rintamaan puolustamaan demokratiaa, sananvapautta ja itsenäisten valtioiden oikeutta koskemattomuuteen. Täältä löydät kaikki Avun julkaisemat artikkelit Ukrainan sodan tapahtumista ja niiden vaikutuksista Suomessa ja maailmalla.

Lue lisää