Tuliko pitkäaikaistyöttömän lapsestakin persaukinen? – Kateuden peikko irvistää, kun työssäkäyvät ostavat huonekaluja

Poikamme kuulee rahavaikeuksistamme ja törmää niihin tarpeissaan. Hän hätääntyy, alkaa kantaa vastuuta: kieltäytyy karkkirahasta, etsii kadulta pennejä ja löydettyään hihkuu helpottuneena: nyt meillä on rahaa!

Erään rahakeskustelun aikana pelottava oivallus pysäytti hänet. Säikähtyneet silmät tuijottivat tulevaisuuden hämärään ja hän kuiskasi: musta tulee köyhä! – – Ja köyhäksi taidat jäädäkin, poikaparka. Et peri asemia, suhteita, rahaa. Perit köyhyyden. Sellainen on luokkayhteiskunta.”

Näin kirjoittaa isäni Heikki Ikonen esseessään Vihan hedelmät lokakuun 1997 Imagessa. Minä olen seitsemän, isä kolmekymmentäviisi: kaksi vuotta vanhempi kuin minä nyt. Asumme sittemmin keskiluokkaistuneessa Tampereen Iidesrannassa, juuri puretun tiilitehtaan kupeessa.

Muutama vuosi myöhemmin isän esseestä kirjoitetaan akateeminen tutkimusartikkeli Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksella, mutta isä ei tiedä tästä vielä mitään. Hän on peruspäivärahalla kituuttava pitkäaikaistyötön, spitaalinen ja ammatiton mulkku, kuten itse asian ilmaisee. Hän kirjoittaa tullakseen nähdyksi. Se on toiseutta kokevan ihmisen omanarvontunnolle tärkeää.

Tämän tiedän kokemuksesta. Kolme vuosikymmentä myöhemmin olen persaukinen käsikirjoittaja ja vapaa toimittaja, joka hakkaa päätään samoihin seiniin, joissa edellisen Ikosen otsanjäljet vielä näkyvät.

Isäukon ennustus kävi siis toteen. Ainakin tietyiltä osin. Se ei kuitenkaan johtunut vain niukoista kontakteista ja laihasta lompakosta. Näkyvin perintö, jonka lama-ajan lapsuudesta sain, oli ulkopuolisuuden ympärille rakentunut minäkertomus.

Se on yhtäältä nakertanut henkisiä voimavaroja, saanut rakentamaan muureja ja etäännyttänyt asioista, jotka vievät elämässä eteenpäin. Toisaalta ulkopuolisuuden kokemus on jotain, mistä en osaa tai halua luopua.

Iidesrantaan ja vuoden 1997 hujakoille palautuvat myös minäkertomukseni ensimmäiset luvut, varhaisimmat lapsuusmuistoni.

Ekaluokkalainen ei lamasta liikoja ymmärrä. Sen kuitenkin tajusin, että jonkinlainen vääryyden varjo ympäröi perhettämme. Joskus tuo muodoton möhkäle sai nimen, kuten Kela, Yleisradio tai Viinanen, mutta useimmiten ei.

Rivien väleistä tulkitsin, että jossain oli viheliäisiä setiä ja tätejä, joiden vuoksi isä joutui syömään unilääkkeitä ja käymään yksinpuheluita, joissa joka neljäs sana oli saatana. Vaikka näiden setien ja tätien ulkomuoto oli lapselle arvoitus, ymmärsin vihata heitä.

Yksi perheemme ”vihollisista” oli alakerrassa toimineen tuuli- lasiliikkeen omistaja. Tähän johtopäätöksen tulin, kun hänen nimensä pomppasi esiin jossain isän monologeista. Pian tämän jälkeen nakkelin kennollisen kananmunia ukon tuulilaseihin.

Tahdoin auttaa ja osallistua: kuulua isän maailmaan.

Ammatiton mulkku, jonka Heikki näki peilissä, oli minulle kapinallinen ja merirosvo, kaurismäkeläinen sankari (arielit ja tulitikkutehtaantytöt olin isän kanssa jo tähän ikään nähnyt), maailman kovin jätkä ja juuri minun isäni. Hän sotki omaehtoisesti eteenpäin, vaikka maailma nakkeli keppejä pinnojen väliin.

Toisin kuin muiden isät, Heikki myös eli miten lystäsi: nukkui myöhään, oli aina kotona, kiroili estoitta, lupasi uhkapelivoitoista ”kihoja”, pukeutui nahkaan ja antoi lintsata koulusta, kun lastenelokuvista järjestettiin lehdistönäytöksiä. Sellainen uppoaa alakouluikäiseen kuin miekka muovailuvahaan.

Merirosvouskin oli lähes kirjaimellista. Ala-asteikäisenä salakuljetin isän kanssa viinaa ruotsinlaivan tullista. Äiti suuttui. Minusta se oli upeaa. Olin kuin Mafiaveljien Henry Hill, joka nuorena killinä opettelee amerikansisilialaista elämäntyyliä.

”Ei ne kehtaa lasta tutkia”, isäukko retosteli.

Kultaisilla lapsuusmuistoilla on varjonsa. Outsider-romantiikka loi tunteen, että meidän Ikosten rooli on rimpuilla yhteiskunnan reunoilla, sen normeista välittämättä. Tällaisessa minäkertomuksessa auktoriteetit saavat vääjäämättä antagonistin roolin.

Varhaislapsuudessa kylvetty auktoriteettiongelma puhkesikin nopeasti ja näyttävästi kukkaan kymmenen ikävuoden paikkeilla. Tuolloin valoa ja vettä tarjosi lama-ajan pikkukoulu, jossa oli lama-ajan pikkukoulun puitteet.

Mieleen ovat painuneet varsinkin pettymykset taide­aineissa. Itseilmaisu oli minulle tärkeää, ja kuvis osapuilleen ainoa oppiaine, josta ysit ja kympit tuntuivat edes etäisesti mahdollisilta. Vaikutti kuitenkin siltä, että ne menivät aina oppilaille, jotka värittivät viivojen sisällä, pärjäsivät muissa aineissa ja osasivat käyttäytyä.

Vastoinkäymiset, vaikkakin näennäisen pienet, saivat tuntemaan että olen jollain tapaa epäsopiva kouluun: ettei pärjääminen ole edes mahdollista. Tämä vahvisti utuisia tunnemuistoja siitä, millaista on elää osana aikuisten saatanansaatanan yhteiskuntaa.

Vastasin kapinoimalla. Samoin teki moni kavereistani. Poikaporukalla sekoilu loi yhteenkuuluvuutta ja luokkaidentiteetin. Kun opettaja teippasi seinälle kuvan pojastaan, kuin jonkin kilttien lasten suojeluspyhimyksen, puhkoin sen nuppineulalla silmien kohdalta. Ope pillastui, muut nauroivat. Se tuntui hyvältä.

Toisinaan löimme kavereiden kanssa vetoa, kuka pärjää kokeessa huonoiten. Vastasin kysymyksiin tarkoituksella väärin. Naurattihan se, kun maikka suttasi punakynällä paperin täyteen kysymys- ja huutomerkkejä.

Arvosana on vain mustetta paperilla. Mitä väliä?

Muistikuvissani ala-asteen meininki oli kuin Kärpästen herrasta. Muistan raajojen liimailua, kirjojen polttamista ja toisen kerroksen ikkunasta hyppimistä – toisinaan kesken opetuksen.

Kaitsettuaan meitä vain yhden lukuvuoden luokanopettaja muutti aurinkorannalle Espanjaan. Luokkakavereiden keskuudessa kiersi huhu burnoutista.

Yhdentoista ikävuoden korvilla olin jo täysin ehdollistunut siihen, että kapinointi ja vastavirtaan räpiköinti ovat elimellisiä osia niin minuuttani kuin sosiaalista rooliani. Tämän jälkeen en enää halunnut, osannut tai uskaltanut vaihtaa taktiikkaa.

Pitkän tähtäimen tavoitteet, kansalaispätevyys ja sen sellainen ovat höyrypäiselle miehenalulle pelkkää abstraktia liibalaabaa, kun toisessa vaakakupissa on ikätovereiden hyväksyntä – ja toisaalta sen puutteen aiheuttaman eristyksen tai akuutin nöyryytyksen pelko.

Lukioon vaaditun keskiarvon raavin kasaan niukin naukin, äitini ruoskimana. Vaikka perheemme oli köyhä, ovat vanhempani korkeakoulutettuja. Tarvittaessa sain tukiopetusta ja potkuja perseelle. Kun kerroin meneväni amikseen, sain hyökyaallollisen äidillistä manipulaatiota, jolla pääni käännettiin. En väheksy ammattikoulua, mutta minun kohdallani päätös oli oikea. Monella köyhän perheen lapsella ei tällaista ylellisyyttä ole.

Yläasteen jälkeen rauhoituin äkkijyrkästi. Tähän vaikutti eittämättä hormonitoiminnan laantuminen mutta myös lukion sosiaalinen ilmapiiri. Sekoileminen ei enää ollutkaan sankaruutta vaan noloa ja ärsyttävää. Se oli tervetullut muutos.

Sain uusia kavereita ja kiinnostuksen kohteita. Valokuvasin ja tein outoja kokeellisia elokuvia, käytännössä asuin elokuvateatteri Niagarassa, innostuin historiasta ja puhuin filosofianopettajan kanssa taiteesta. Sain elämäni ensimmäiset kympit. Huomasin, että koulunkäynnin makuprofiilissa on muutakin kuin puu ja terva.

Lukion jälkeen kävin sivarin, ajoin yötyönä katujenlakaisuautoa ja pääsin sisään ammattikorkeakoulun elokuvalinjalle. Pääaineeksi valitsin käsikirjoittamisen, isän jalanjäljissä.

Elokuvakoulussa tapasin myös puolisoni. Luetutin hänelle Vihan hedelmät tunnettuamme vasta muutaman päivän. Teksti muistutti häntä hänen lapsuudestaan ja edesmenneestä isästään. Tuntui, että ymmärrämme toisiamme.

Työharjoittelussa Pohjois-Irlannin Belfastissa käsikirjoitin tuottaja Larry Cowanin tilauksesta löyhästi Vihan hedelmiin pohjaavan Orchard Road (2015) -lyhytelokuvan. Suosituksestani hän valitsi puolisoni elokuvan ohjaajaksi.

Erikoisista lähtökohdista, sokeasta luotosta ja onnenpotkuista syntynyt elokuva menestyi verrattain hyvin. Se kilpaili muun muassa kahden kotikaupunkinsa Tampereen ja Belfastin elokuvajuhlilla. Myöhemmin tämä auttoi minut ensimmäiseen media-alan työpaikkaan ja puolisoni Aalto-yliopiston elokuvaohjaamisen maisteriohjelmaan.

Näytti ja tuntui siltä, että elämä rullaa.

Käsitykseni työelämästä oli kuitenkin hellyttävän sinisilmäinen. Intohimoja löytyi, niiden toteuttamiseen vaadittavaa kypsyyttä vähemmän. Menneisyyden itselleni kertoisin, että kirjastokorttia kannattaa käyttää muuhunkin kuin kynnenalusten putsaamiseen. Akateemiset opinnot – ja lukeminen ylipäätään – auttavat hahmottamaan, miten maailma makaa. Siis vastaamaan kysymyksiin, kuten mitä, miten, missä, milloin, kenelle ja mihin hintaan.

Tällaiset itsestäänselvyydet hämärtyvät, kun isän läpi kahlaamat kirjahyllymetrit tuovat leipää käteen vain nesteenä lähipubin tietovisassa, ja kantit ja hegelit ovat saaneet saman saatanan-etuliitteen kuin Kela ja naapurin lasiliike.

Filosofien tekstien opiskelun isän lopetti laman alussa. Työnäkymät saksalaisen 1800-luvun filosofian tutkijoille olivat – varsinkin tuolloin – ohuet, eikä opiskelijana saanut elannon takaavaa työttömyyskorvausta. Päätöstä puolsi myös säännöllisen epäsäännöllinen tienesti Aamulehden kuvataidekriitikkona. Pennittömälle markka taskussa on parempi kuin kymmenen jossain epävarmassa tulevaisuudessa.

Jonkin ajan päästä löysin itseni samasta toimettomuuden tilasta kuin isä aikanaan. Rustailin toimeentulotuella käsikirjoituksia pöytälaatikkoon ja keräilin apurahahylsyjä. Katsoin Australian rajalla ja Dogs with Jobs -realityja ja ihmettelin, miten korkeakoulutettu kulttuurialan ammattilainen voi työllistyä huonommin kuin labradorinnoutaja.

Ylpeys, uppiniskaisuus ja ulkopuolisuuden romantisointi nousivat pintaan: Syy on jossain muualla, epäreiluissa rakenteissa. Minä en mihinkään Helsinkiin töiden toivossa muuta. Tarvon sitten yksin täällä umpihangessa. Ei tarvi auttaa.

Suolla kuokan kanssa riehuva, harmaasta kivestä läpi puskeva jääräpää on köyhän ja naamaan potkitun kansakunnan voimafantasia, joka on houkuttava sulauttaa osaksi minäkertomustaan. Herraviha ja vastarannankiiskeys ovat kansallisidentiteettimme sydän ja selkäranka.

Asenne tuo omanarvontuntoa, mutta työelämässä sillä ei juhlita. Tyypillisesti harmaa kivi olisi fiksuinta vain kiertää, eikä uppiniskaisuus auta, kun tilanne vaatii myönnytyksiä. Se ei ole helppoa ihmiselle, jonka identiteetti pohjaa jatkuvalle taistelulle.

Kivestä on mentävä läpi, vaikka kallo halkeaisi.

Kun otsalla hakkaaminen ei tuotakaan tulosta, alat ajatella samoin kuin ala-asteen kuvistunnilla: omaan asemaan yhteiskunnassa ei voi vaikuttaa. Se on huojentava, jopa voimaannuttava tunne. Kun omat epäonnistumiset vierittää deterministisesti jonkun muodottoman muun harteille, on helpompi elää nahoissaan ja olla itselleen armollinen.

Monesti syy vastoinkäymisiin voi ollakin yhteiskunnassa, ainakin jollain tasolla, mutta mitä sitten? Oikeassa oleminen ei tuo tutkintoa kouraan tai leipää pöytään. Kun päätät uskoa, ettei kurssi voi kääntyä, se tuskin myöskään kääntyy. Siinähän ruikutat vaikka hautaan saakka.

Opetus- ja kulttuuriministeriön neuvotteleva virkamies Aleksi Kalenius sanoi tammikuun lopulla Ylen Politiikkaradiossa, että perheen koulutustaso on kytköksissä siihen, kuinka todennäköisesti nuori hakee korkeakoulupaikkaa uudelleen, jos ensimmäinen yritys kariutuu.

Yhden välivuosi on toisen henkinen konkurssi. Kun kilpakumppanisi palaa Balilta kullanruskeana, hyvin levänneenä ja itsensä löytäneenä, olet jo hyvä tovi sitten uskotellut muille ja eritoten itsellesi, ettet sisään koskaan halunnutkaan. Kännissä ja läpällä hait, pitäkööt tunkkinsa.

Maailmaan pettyneenä haet merkitystä, tavoitteita ja kuulumisen tunnetta sieltä, missä niitä on tarjolla. Yhdelle henkisen kodin ja pelastusrenkaan tarjoaa punk-musiikki ja talonvaltaaminen, toiselle eläinoikeusaktivismi, jalkapallohuliganismi, Ylilauta, äärioikeisto, Isis, suonensisäiset huumeet tai mielensä pahoittaminen sosiaalisessa mediassa.

Itse välttelen keskiluokkaisuutta ja sen symboleita kuin kulkutautia. Larppaan merirosvoa.

Ysistä viiteen -palkkatöissä olin viimeksi puoli vuosikymmentä sitten, väkivallasta kärsiville maahanmuuttajille suunnatun viestintähankkeen suunnittelijana. Isä puolestaan oli sellaisissa viimeksi 1990-luvun taitteessa, hotellin repsikkana. Freelancerin arki houkuttaa epävarmuustekijöistä huolimatta. Tunnen olevani vapaa auktoriteeteista, oman itseni herra.

Tällä hetkellä oman itsensä herra on kroonisen tyhjätaskuinen ja nukkuu katkonaisesti. Kateuden peikko irvistää, kun tutut tekevät työssäkäyvien juttuja, kuten ostavat huonekaluja. Silti tuntuu, että olen ainakin jollain tapaa voitolla – jopa muita parempi. Boheemi tai jotain sellaista. Se tarkoittaa ihmistä, joka on intohimoinen ja siksi tekee liikaa töitä olemattomilla tuloilla, juo liikaa alkoholia ja tekee liian vähän asioita muuttaakseen elämäntilannettaan. Mikäs sen seksikkäämpää. Niinhän Juicekin teki. Ja Aleksis Kivi.

Mitä tiukemmin tarraat pelastusrenkaastasi, sen kauemmas muusta maailmasta livut. Tämä hankaloittaa elämää mutta tarjoaa yhteenkuuluvuutta, jaettuja tavoitteita, muistoja, minäkertomuksen – elämän jota hankaloittaa.

Kun isä sulloi ruotsinristeilyllä vodkapullon koulureppuuni, hän tiesi, että kokemus painuu mieleeni. Kun kävimme omenavarkaissa, Heikki esitti, että olemme tekemässä isoakin rikosta. Se oli valtavan jännittävää. Nekalan siirtolapuutarhan kymmenistä omenapuista tunnistaisin isän kanssa ryöväämämme vaikka silmät kiinni.

Isä loihti elämyksiä niistä laihoista aineksista, joihin työttömällä oli varaa. Ne olivat yhteisiä hetkiä: Ikosten ja muiden persaukisten perhekulttuuria. Ne syntyivät isänrakkaudesta ja ovat tärkeimpiä muistojani. Yksi auktoriteettiongelma on niistä huokea hinta, jonka maksaisin kernaasti uudelleen. Ja varmaan joskus maksankin, luotolla oman – toistaiseksi hypoteettisen – jälkikasvuni puolesta.

Leevi Ikonen soitti entiselle opettajalleen kysyäkseen, millaista oli opettaa auktoriteettia kammonnutta laman lasta.

Lama-ajan lapsista puhutaan menetettynä sukupolvena. Ilmaisu luo mielikuvan voipuolelleen kuraan pudonneesta eväsleivästä, joka päätyi suoraan biojätteeseen. Olemme edelleen täällä ja olemme vielä pitkään, kuten seuraavatkin ”menetetyt”. Molokissa alkaakin olla sen verran tunkua, että pian on mielekkäämpää keksiä nimiä sukupolville, joilla vielä pyyhkii hyvin. Mahdollisuuksien tasa-arvo Suomessa on ryvettynyt lamasta asti.

Opetus- ja kulttuuriministeriön tammikuussa julkaisemasta Sivistyskatsauksesta käy ilmi, että perusopetuksen oppimistulokset ja väestön koulutustaso ovat laskeneet 90-luvulta lähtien: kansainvälisesti vertailtuna poikkeuksellisen ripeään tahtiin. Sekin tiedetään, että heikko koulumenestys on helposti kytköksissä oppilaiden asuinpaikkaan ja sen sosioekonomiseen profiiliin.

Koulujen lisäksi köyhyyden kasautuminen näkyy kaduilla. Talous- ja sosiaalihistorian dosentti Mikko Salasuo analysoi Ylelle, että jengiytymistä ruokkii osattomuuden kokemus, jolle erityisen haavoittuvaisia ovat nuoret maahanmuuttajat: kun nuori kokee, ettei yhteiskunta hyväksy tai kohtelee väärin, hakee hän yhteenkuuluvuutta muualta.

Ei olekaan ihme, ettei Malmön getoissa soi Abba ja tuoksu kanelipulla; hyvinvoiva Solsidan-Ruotsi on jossain muualla, ja jossain muualla voisi yhtä hyvin olla vaikka kuussa. Integraatio vaatii vastavuoroisuutta ja kaksisuuntaisuutta.

Tietynlaista jengiytymistä ala-asteen sekoilummekin oli. Siihen johtaneita tunneimpulsseja saan ajoittain edelleen. Vaikka ne ovat verrattain hyvin kontrollissa, tunnesavottaa riittää.

Lapsuudessa koetut häpeän ja eriarvoisuuden tunteet vaikeuttavat tunteiden säätelyä aikuisuudessa. Häpeäherkkyys voi revetä moneen suuntaan, kuten itseinhoon, masennukseen tai väkivaltaan. Näin sanoo Setlementti Tampere ry:n väkivaltatyön johtaja Satu Hintikka.

En ole aggressiivinen, mutta välillä kaivan verta nenästäni. Varsinkin humalassa.

Ne muutamat kerrat, kun minua on syytetty perusteetta myymälävarkaudesta (epäilen syyksi pitkää tukkaa ja skeittaamisen repimiä vaatteita), olen jopa nauttinut tilanteesta. Kerron tuntevani oikeuteni. Vaadin paikalle poliisia ja esimiestä: vähättelen vartijan auktoriteettia. Artikuloin selkeästi ja viljelen sivistyssanoja. Olen passiivis-aggressiivinen. Tunnen olevani tilanteen päällä – kerrankin.

Käytännössä elän uudelleen kaihertamaan jääneitä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Ne ovat kuin haavoja suussa. Tiedät, ettei pitäisi ronkkia, mutta ronkit kuitenkin.

Vitsaukseni ovat kuitenkin pieniä ja hajanaisia verrattuna siihen, mitä moni nykynuorista saa niskaansa, myös valtion ylimmältä johdolta. Luokkaerot, polarisaatio, vähäosaisuuden kasautuminen ja kärjistynyt keskustelukulttuuri ovat hedelmällistä maaperää katkeroitumiselle.

Omiin neurooseihini on auttanut sosiaalisen verkoston kasvu: sen tajuaminen, että paremmin toimeentuleva ja asioista päättävä väestönosa, ne muut, eivät olekaan mitään Carpenterin elokuvien liskoihmisiä.

Tästä saan kiittää muun muassa lukiokaveriani Nikkeä, ravintola Doriksen kahden ja puolen euron tiistaikaljoja sekä Tampereen yliopiston viehättäviä toimittajaopiskelijoita, joiden bileissä kuokin AMK-aikoinani tiuhaan.

Näin uusia sosiokulttuureita. Sama tapahtui puolisoni Aalto-tovereiden kanssa. Sävy, jolla kummassakin porukassa puhuttiin vaikkapa Yleisradiosta, oli toinen kuin mihin olin tottunut. Kasvottoman koneiston alta löytyi etunimiä ja myönteistä suhtautumista heihin.

TAMK on hyvä opinahjo, jota muistelen lämmöllä. Sen sosiaa­linen ympäristö koostui kuitenkin itseni kaltaisista taivaanrannanmaalareista; valtaosan opinnoista suunnittelimme silmät kiiluen sydänveriprojekteja, joilla ei ollut minkäänlaista kaupallista potentiaalia. Se oli ihan hauskaa vielä parikymppisenä, kolmekolmosena päämäärättömyys ahdistaa. Onneksi on ollut tuuria, monet ovat auttaneet Ikosta mäessä ja asioita voi oppia koulun jälkeenkin.

Niihin muihin eli pulleaan keskiluokkaan kuuluu nykyään myös isäni. Hän pyörittää osakesijoittamiseen keskittyvää Pörssihaukka-verkkolehteä. Sen isä perusti, kun freelance-tulot kuivuivat useasta lähteestä samaan aikaan. Vuosien oma­ehtoinen sätkyttely antoi hyvät eväät yrittäjyyteen, ja nyt ukolla on taas väriä kasvoilla.

Soittelemme isän kanssa kerran pari viikossa. Tyypillisesti yhteydenpito liittyy töihin tai futikseen. Pallottelemme ideoita, luemme ja editoimme toistemme tekstejä. Seitsemän vuotta sitten kirjoitimme yhdessä pitkän elokuvan käsikirjoituksen, joka jäi kuitenkin vaille rahoitusta. Arvovaltakiistat onnistuimme välttämään jopa tuolloin.

Välillä laskutan isän yritystä. Peritty asema kai sekin on. Isä kutsuu minua hipiksi ja kommunistiksi, minä häntä boomeriksi ja uusrikkaaksi monopolimieheksi. Sukupolvien välinen tasapaino on siis kohdillaan. Kuka tietää, ehkä joskus olen perheyrityksen toinen polvi. Outo ajatus.

Sosiaalisten verkostojen puute onkin suhteellinen käsite. Kiristi hermoja kuinka paljon tahansa, on hyvä muistuttaa itselleen, että olen korkeakoulutettu yliopistokaupungissa asuva kantasuomalainen, joka ei poikkea ulkoisesti massasta kuin omasta tahdostaan. Kun jalka on kerran oven välissä ja naama tuttu, on eri porukoihin verrattain vaivatonta päästä mukaan.

Kaltaiseni ryysyrannanjooseppi onkin yhtäkkiä sivistys­sanoja viljelevä elitisti, parempaa väkeä, kun ulkopuolisuuden mittareita kalibroi eri asentoon.

Onneksi nuoret mukautuvat nopeasti, kunhan ymmärtävät, miten ja eritoten miksi. Tähän voi riittää vaikkapa ystävystyminen tai rakastuminen kulttuurillisten ja sosiaalisten rajojen yli. Se vaatii kuitenkin sitä, että eri taustoista tulevat ihmiset ovat tekemisissä keskenään. Mitä jyrkempi sosiaaliluokkien välinen kuilu, sen hankalampaa on löytää yhteistä kosketuspintaa.

Ulkopuolisuuden tunne eristää muusta maailmasta ja saa ihmisen tarraamaan itsetunnon matalimpiin oksiin. Ote vahvistuu, kun eteen tulee uusia vastoinkäymisiä. Tilanteen pitkittyessä selviytymismekanismit siirtyvät isiltä pojille ja synnyttävät vähäosaisuuden kulttuureita.

Heikki Ikonen kuuluu nykyään keskiluokkaan.

Googlaan nimen Tapani Marjakoski. Ensimmäisen linkin takaa löytyy Nokialla toimivan erityisluokanopettajan puhelinnumero. Epäröin. Kämmenet hikoavat. Vetäydyn puhumaan taloyhtiön saunatilaan, jotta puolisoni ei kuule.

”Tapani”, luurin toisesta päästä kuuluu. Takeltelen asiani ääni väristen: Ikosen Leevi tässä terve, anteeksi että häiritsen kesälomalla. Olen siitä riiviöluokasta reilun parinkymmenen vuoden takaa. Kirjoitan juttua lama-ajan lapsista ja ylisukupolvisesta köyhyydestä. Vo- voitko kertoa, millaista meitä oli opettaa?”

Marjakoskella menee hetki muistella, keistä olikaan kyse. Käyn läpi luokkakavereiden nimiä. Heistä kaksikymmentä on poikia. Muistot palautuvat. ”Siitä onkin hetki aikaa! Olin tuoreeltaan valmistunut”, Marjakoski kertoo. Häntä huvittaa, kun viittaan meihin hirviöinä: ”Niinkö sinä sen muistat? Ettehän te niin pahoja olleet.”

Kerron auktoriteettiongelmistani ja vaikeuksista sopeutua. Mainitsen myös, että olen syyttänyt asiasta häntä ja eräitä muita silloisia opettajia. ”Tapsa” kuulostaa empaattiselta. Hän muistelee, että laman jälkeen kouluissa oli pulaa vähän kaikesta. Kun luokka on iso ja vilkas, ei yksittäisten lasten tarpeita ehdi aina huomioimaan.

”Nykyään on enemmän jakotunteja. Ne helpottavat”, Marjakoski jatkaa. Jakotunti tarkoittaa sitä, että luokka jakautuu kahden eri opettajan tunneille. Meillä näin tehtiin vain tyttöjen ja poikien liikunnassa, tekstiili- ja puukäsityössä sekä uskonnossa ja elämänkatsomustiedossa.

Burnoutin saamiseen ja Espanjaan pakenemiseen Tapsa vastaa lämpimällä naurulla. ”Kyllä siihen oli ihan muut syyt. Jos totta puhutaan, niin nykyään opettaminen on tietyin osin haastavampaa”, hän toteaa ja täsmentää: ”Silloin ei ollut äly­puhelimia ja lapset liikkuivat enemmän. Koulujen resurssit ovat kasvaneet, mutta ihan kaikkea ei rahalla paikata.”

Lopuksi Marjakoski kyselee vielä luokkakavereiden kuulumiset, kiittää soitosta ja toivottaa onnea jatkoon. Olen huojentunut ja häpeissäni.

Rutiköyhän pikkukoulun vastavalmistunut luokanopettaja tuskin ansaitsee vuosikymmenten hiljaista katkeruutta, vaikka sainkin väkevästä Merirosvolaiva (2000) -akvarelliteoksesta vain seiskapuokin. Onhan se mahdollista, että opettajan silmät eivät olleet yhtä harjaantuneet alakouluekspressionismin nyansseille kuin Aamulehden entisen kuvataidekriitikko H. Ikosen, jonka mielestä tapaus oli oikeusmurha.

Ajatella! Minä oletin, että varmaan kiusallaan antoi. Että despootit taas ilkeyttään polkevat Ikosia maahan.