Vihan hedelmät eli arki peruspäivärahalla – Tältä näytti Suomi 90-luvun laman jälkeen

Aamu

”Nouse Leevi.” ”Mua väsyttää…” Niin muakin, neljän tunnin unet. Unilääkkeet on loppu. Särkee päätä. Nouse nyt perkele.

”Miks mun pitää mennä päiväkotiin?”

”Siks, että siellä on kavereita, täällä ei ole mitään tekemistä.”

”Voinhan mä olla sun kanssa! Ek sä muka oo kotona?”

”Joo, mutta se ei käy. Päivä on kuule pitkä aika. Sulla palais hermot.”

”Miks?”

”Siks.”

Onko kortissa matkoja? Kaksi, päivän annos. Tunnin vaihto-oikeus, sillä ehtii takaisin.

”Heippa! Meek sää takaisin kotiin?”

”Meen.”

”Kivaa päivää.”

Olen ollut työtön työnhakija yli viisi vuotta, seassa puolen vuoden työllistämistyö naurettavalta palkalla. Olen kolmenkymmenenviiden, humanisti tai sinnepäin – sivistynyt ammatiton mulkku. Joskus historiassa elin kirjoittamalla.

Aikuiselämästäni olen ollut työttömänä puolet, opinnot poislukien. Olen hakenut toimeentulotukea vähintään parikymmentä kertaa. Silti olen ollut paremmassa asemassa kuin lukemattomat muut. Kiitos pienten, mutta säännöllisten kirjoitustulojen, jotka hiukan leventävät toimeentuloa.

Velkaa on ollut vain opintolaina. Rehellistä nälkää en ole nähnyt. Onneakin on ollut.

Ensimmäisen kerran tutustuin työttömyyteen heti lukion jälkeen, kun opiskelupaikkaa ei ollut. Se oli elämäni raskain ajanjakso. Makasin kotona kesän ja talven ja kuuntelin vanhempieni talonpoikaisluterilaisista työeetosta, syytöksiä ja rutinaa. Korvausta en saanut. Kaljarahat jouduin kerjäämään kotoa.

Toimettomuus on vaikeinta nuorelle. Nuorta kiinnostaa muutkin asiat kuin työ, päinvastoin kuin monia keski-ikäisiä. Nuoret ovat ajantapon neroja, mutta sillä ei ole paljon merkitystä, jos asuu lähiössä tai korvessa eikä kukkaro venyy edes bussilippuun tai kahvikuppiin.

Patoutunut energia voi revetä minne tahansa: ryöstöön, vandalismiin, psykoosiin, murhaan, itsemurhaan. Minä ulvoin, hakkasin seiniä, lihoin kuin sika. Täytin tyhjyyttä ruoalla ja inhosin itseäni.

Vuoden jälkeen tein kuten sadattuhannet muutkin työttömät, joilla tolkku vielä pelasi - lähdin Ruotsiin. Oikein teinkin. Kotona olisin päätynyt mielisairaalaan tai koskeen.

Nyt kun useat nuoret ovat entistä pahemmin ja kauemmin riippuvaisia vanhemmistaan, ei potentiaalisista koskeenmenijöistä ole pulaa.

Sikanauta 18,90, rasvaa 20 prosenttia. Paskaa, tuo on ihan valkoista, puolet läskiä, joka valuu pannulle. Siitä saa energiaa. Se lihottaa. ”Kolmesataa grammaa kiitti.” Vitonen jää. ”Maito kiitti. Joo, yks riittää…” Ai niin niitä kananmunia piti… No, perkele…

Juoksuksi, vaihtoaika ylittynyt viidellä minuutilla. Vilautan korttia kauempaa, ei se kehtaa tarkastaa. Kehtaa. Mulkaisee, antaa mennä. Reilu ihminen.

Sosiaali- ja terveysministeri Jorma Huuhtaselta kysyttiin aikoinaan, miten hän pärjäisi peruspäivärahalla. Herra ministeri kuulemma pärjäisi aivan hyvin. Marjastettaisiin ja sienestettäisiin, elettäisiin niukasti mutta terveesti, niin kuin ennen vanhaan…

Kiitos herra ex-ministeri: Yhdessä lauseessa kaikki se tietämättömyys, tunteettomuus ja naiivi sentimentalismi, joka läpäisee hyvinvoivien työttömyysasenteet. Ikään kuin rannattomat sieni- ja marjalaarit lainehtisivat jokaisen lähiön nurkilla. Ikään kuin lähes puoli miljoonaa työtöntä voisi elää puolittaisessa luontaistaloudessa ympäri vuoden edes maaseudulla.

Yksilön elämä on kuin yhteiskunnan – lyhyet kriisit hoituvat, pitkät tappavat. Parin kuukauden notkahduksen kestää yksilö siinä kuin kansakuntakin. Parin vuoden? Valtiolle vähän, ihmiselle paljon. Ei asian tajuamisen vaikeus uutta ole, ei siihen Snellmaninkaan myötätunto riittänyt. Snellmankin oli talousmies: valtion kanssa kunnossa, kansa näki nälkää. Mutta miten Snellman olisi nälkää ymmärtänyt, ei se hänenkään kokemuspiiriinsä kuulunut.

Suomi on vauras maa, keskellä lamaakin. Sen näkemiseen ei tarvita Tilastokeskusta, sen kun kävelee kaupungilla.

Jos maantieverkko tai tuotantokoneisto rapistuvat pitkän laman aikana, ei niitä korjaa parin vuoden noususuhdanne. Yksilön infrastruktuuria ovat asunto, kodinkoneet, vaatteet, fyysinen ja henkinen terveys.

Moderni elämä on uskomattoman mutkikasta, täynnä yksityiskohtia, jotka huomaa vasta niiden kaatuessa päälle. Miten naurettava voi olla arjen katastrofi: vuotava tiiviste, hajoava kenkä, hävinnyt pipo, nouseva päiväkotimaksu, bussikortti, yskänlääke, lelu, lastenkirja, paistinpannu…

Aika kasaa ongelmat. Täytyy odottaa, venyttää, priorisoida. Ensi korvauksesta paistinpannu, mutta tiiviste?

Levysoittimen neula on ollut kaksi vuotta rikki, polkupyörän rengas kolme kuukautta. Olen jättänyt menemättä tilaisuuksiin, koska ainoat pyhähousut ovat olleet pesussa. Pesukoneen ja jääkaapin nikottelua kuuntelee sydän kylmänä, korjaukseen täytyy säästää pari kuukautta; väliaika paukutellaan nyrkkipyykkiä ja syödään kädestä suuhun.

Vanhemmat ovat ostaneet jokseenkin kaikki huonekalumme, television, suuren osan pojan vaatteista, samoin omistani. Ole siinä itsenäinen aikuinen.

Kylpyhuoneemme tuulettimeen tuli vika. Se pyörii mutta rämisee kuin pieni kivipora. Tuuletin on kytketty loistelampun katkaisimeen; se pyörii aina ja vain, kun valo palaa. Ääntä ei kestä pirukaan, mutta jos loistelampun sytyttää ja sammuttaa joka käynnillä, kuluu sähköä rutosti ja lamppu hajoaa äkkiä. Korjaus maksaa, uusi vehje viisi sataa, loistelamput toista sataa. Toistaiseksi teemme tarpeemme pimeässä.

Sairastua ei auta. Terveyskeskusmaksuun saattaa venyä, lääkkeet tai hammasremontti ovat jo utopiaa. Lapsi on luojan kiitos jotakuinkin terve. Sossun jonotusaika on yksi kuukausi.

Ellei minulla olisi vanhempia ja toisella paikkakunnalla asuvia ystäviä, emme poistuisi Tampereelta luultavasti koskaan. Kyläreissu toiseen kaupunkiin on iso ja kallis projekti. Vanhemmat maksavat kotikäynnit.

Ulkomaanmatkaan oli viimeksi varaa kuusi vuotta sitten, Viroon. Mummo maksoi seitsemänvuotiaan poikani ainoan ulkomaanmatkan Turkkiin. Poika muistelee matkaa yhä silmät loistaen. Milloin mä pääsen taas ulkomaille? Kattotaan, jospa sitä joskus.

Tunnen työttömiä, jotka eivät ole hievahtaneet Tampereelta vuosiin. Ellei minun ja muutamien ystäviemme vanhemmilla olisi kesämökkiä, poikani ei tietäisi, millaista on rantasaunassa.

Valokuvia ei tule otettua edes pojasta, videoinnista puhumattakaan. On siinä pojalla aikuisena ihmettelemistä.

Keskipäivä

Kahvia?... On. Sanomalehti. Kallis ja turha, vaimo vaatii. Litmanen, ravitulokset. ”Suomen Pankin korkopäätöstä odotetaan…” Vedä käteen.

Kello on kymmenen. Pilveilee. Kuorinko perunat nyt vai iltapäivällä? Lukisinko jotain? Samaa kuin illallakin. Sohvalle vai sänkyyn? Sohvalle, sänky on yötä varten. Joku järjestys ja rakenne olla pitää.

Kauppa keskittyy ja pakenee pientaajamista. Lähiöistä alkaa autottoman olla hankala saada ruokaa saati ruuvipussia. Jos saa, niin kovempaan hintaan. Bussimatka markettiin kestää puoli tuntia kanttiinsa, repussa ei paljon kulje. Pari kertaa poika on jätetty viemättä päiväkotiin, kun ei ole ollut rahaa bussilippuun.

Ellei poikani heti käytä taskurahoja, joita joskus saa, katoavat ne ennen pitkää possusta vanhempien taskuun. Saat takas ens viikolla…

Tuntuu absurdilta pummata rahaa kuusivuotiaalta. Onneksi minulla ei ole arvovaltaongelmaa. Isäni joutui kerran lainaamaan minulta rahaa, kun olin neljäntoista. En muista nähneeni häntä yhtä vaivautuneena ja nöyryytettynä.

En enää muista, koska en olisi joutunut siipeilemään kaljalle poiketessamme. Työtön ystäväni on alkanut valehdella illanviettoa ehdottaville varakkaammille tuttavilleen, vaikka he rahattomuudesta tietävätkin. Ei nyt huvita.

Sosiaalinen elämä alkaa rajoittua omaan yhteiskuntaluokkaan, köyhiin. On helppo ymmärtää toisen asema ja ongelmat, ei tule kiusallisia tilanteita. On luontevaa mennä porukalla alennusräkälään, toisten pummien seuraan; laskea markkoja, pummata tupakkaa, toivoa ilmaista tuoppia, sanoa ääneen perse auki, kerta toisensa jälkeen, häpeämättä.

Tunnelma on ankea mutta mutkaton. Tympeä keskiluokkainen kilpailuhenki puuttuu. Kukaan ei kysy, miten menee tai nosta häntäänsä ylennyksiä, matkoilla, menestyksellä; vinoile kuluneista vaatteista, kysy miksi kädet tärisevät. Työläiskulttuuri on kuollut, mutta työttömyyskulttuuri nousee.

Vaikka en ole koskaan palvonut taloudellista menestystä, on taloudellisen riippumattomuuden puute helvettiä.

Aitoja päätöksiä tai valintoja ei voi tehdä: on vain vuokra, alennusruoka, käytetyt vaatteet. Muissa liikkeissä kun ruokakaupassa en edes käy kuin pari kertaa vuodessa.

En puhu moottoripyörästä, surffilaudasta tai villapuvusta, uudet housut ja kaljailta ilman huolta ja syyllisyyttä riittäisivät.

Lopulta on vaikea edes kuvitella taloudellista itsenäisyyttä ja sen porvarillisia tunnusmerkkejä asuntoineen ja autoineen. Ajelehtiminen muuttuu luonnolliseksi olotilaksi, osaksi minuutta. Huomaa olevansa pummi sielultaankin, osa uusvanhaa suomalaista kastia - ryysyläistöä.

Toisinaan haaveilee vetävänsä hupun päähän ja kävelevänsä pankkiin ase kädessä. Tai tekevänsä väärennöksen, petoksen. Mutta se vaatii taitoa. Salakuljettaminen voisi kiinnostaa. Nuorempana kysyivät huumeenheittäjäksi. Olin aika lähellä lähteä. Moni lähtee.

Suomalaista kulttuuria hallitsevat negatiiviset tunteet kuten pätemispakko, kateus, katkeruus, alemmuus, häpeä. Niitä löytää itsestään enemmän kuin haluaisi uskoa. Katkeruuden kohteita ei tarvitse hakea kaukaa, harlineista, rosbergeista, salosista. Kelpaa jo pankkiautomaatilla seisova, uudessa takissa kulkeva, kapakkaan tai taksiin työntyvä kuka tahansa. Millä perkeleen oikeudella tuokin!...

Työtön kadottaa sosiaalisen varmuuden ja itsetunnon. Et liiku rennosti, katso maailmaa suoraan, seisoen, ryhdikkäästi. Et puhu kovaan ääneen, herätä huomiota. Teeskentelet kiireistä, kunnollista, tarpeellista.

Olet varuillasi, pälyilet. Alat arvostaa fysiikkaasi - voima ja uhka ovat itsekunnioituksen viimeinen saareke: Vittuako tuijotat! Sana vaan niin turpaan tulee! Itsetuntoa ja kunnioitusta slumminuoretkin aseista hakevat.

Pennittömänä liikkuessasi tunnet olevasi alasti, suojaton. Voit pelata rikkovasta jotain, aivan pientä ja halpaa; et pysty maksamaan, olet paljastunut.

Nainen, jota olet etäältä ihaillut vuosia, tulee ja pyytää puhelinrahaa. Poika aloittaa kadulla huutokonsertin saadakseen purkillisen mehua. Keskustassa, jota miehittävät rahantekolaitokset, tunnet olevasi vihamielisellä alueella. Vanha nahkatakki, jonka rentoa nostalgiaa joskus rakastit, on muuttunut köyhän rievuksi, poltinmerkiksi.

Joskus ihmettelin, miksi eläkeläiset valehtelivat ja häpeilivät ostaessaan itselleen eläinten ruokaa. Miksi he eivät he tee sitä pää pystyssä, vihassa, syyttäen?

Työtön upottaa viimeiset killinkinsä lottoon. Lotto on jeesus ja kommunismi. Ja Lotto on totta: kuolleiden ylösnousemus ja sorrettujen vallankumous, joka lauantai suora lähetys, jo parilla markalla mukaan.

Rahattomuus rajoittaa pelaamista, ei lopeta. Ei kukaan ainoaa kipinäänsä sammuta. Ja pelistä saa jonkin tapahtumisen tunteen, illuusion elämästä.

Pistän viimeisen kympin mieluummin hevosiin kuin bussilippuun. Suurvoiton odotus kasvaa niin, ettei mieleen muuta mahdu. Sitten elämä alkaa, sitten elämä alkaa… Päiväkaudet valmistaudun riskeeraamaan hikiset pennini raveissa, pohdin juoksua-asetelmia, peliprosentteja, todennäköisyyksiä. Shooting Steel keulaan, Rhytmic Ace toiseen ulos; takasuoralla kiriin ja karkuun, rivin arvo kuusi tonnia….

Mutta ei. Mutta vielä se voi! Tietenkin voi. Pakkomielle ei ole hulluutta vaan epätoivoa.

Satatuhatta? Velkaa lyhyemmäksi, matka aurinkoon, vuosi pari helpommalla. Näin epätoivo toimii: uskoo, pettää, odottaa.

Voisi mennä punttisalille, mutta tulee hirveä nälkä. Pitäisi olla vähärasvaista valkuaista ettei liho. Tonnikala on hyvä, mutta sitä ei nyt ole. Menen vessaan. Takaisin sohvalle. Putki kohisee, muuten on hiljaista. Aurinko siirtyy sohvalle, tulee kuuma, täytyy vaihtaa paikkaa. Korvaukset tulevat puolentoista viikon päästä. Täytyy yrittää vipata kavereilta. Ei niilläkään ole. Puolitoista viikkoa.

Työttömän aika on autiomaa: tyhjä, muodoton, laidaton. Kiintopisteitä ei ole, ainoat rajat menneisyys ja kuolema. Ei eroa päivillä, kuukausilla, arjella, pyhällä. Nouse ylös, tapa päivä, mene sänkyyn…

Vuodenaikojen kierto on ainoa ajallinen rytmi. Työttömät ovat kuin luonnonkanssa ilman luontoa sivilisaation keskellä. Aurinkoinen kesä on paras: voi mennä ulos rannalle. Näkee iloisia ihmisiä, eikä tarvitse kuin yhden vaatteen. Kun ruskettuu, on kuin tekisi tai tapahtuisi jotakin. Rantaelämäänkin kyllästyy, mutta aina se kodin voittaa. Koti ei ole suoja vaan vankila. Suojaksi se muuttuu vasta, jos lentää kadulle.

Beckettin ja Tšehovin näytelmät ovat osuvia työttömyyden kuvauksia. On vain absurdi aika ja olemisen mielettömyys. Työttömäthän muistuttavat Tšhehovin syrjäytynyttä maalaisaatelia, jolta on mennyt kaikki paitsi muistot ja toimeton tyhjyys. Kirsikkapuisto on realismia 90-luvun Suomessa.

Työttömän olisikin parasta olla uskovainen patriootti, olisi edes pyhä isänmaa ja iankaikkinen elämä.

Työttömyys ja köyhyys ovat neuroosille kuin vesi, multa ja aurinko. Työtön oppii, mitä tarkoittaa psykosomaattinen. Masennusta, ahdistusta, unettomuutta; päänsärkyä, vatsakipuja, ihottumaa, huimausta. Apatiaa, flegmatiaa. Ehkä työtöntä lohduttaa tieto, että jo neljännesmiljoona työtätekevää karsii liikarasituksesta. Ettei hän yksin ole sairas, koko kansa on.

Entä jos työtön on entinen menevä mies, jonka minätunne rakentuu työstä, rahasta ja sosiaalisesta hierarkiasta? Kiinnostuksen kohteet pillu ja kiekko? Rajusti velkaa, halveksiva ja eroa hakeva vaimo, häpeävät lapset, ulosottomies, tuttavat, jotka kadulla vaihtavat hyvissä ajoin puolta? Eloonjäämisvietin tai kuolemanpelon täytyy olla valtava, ettei sellainen ihminen kiipeä köyteen.

Kemia on pakotie. Että pääsee pois, edes ei-minnekään, että tuntuu hyvältä eikä pahalta. Helpotus on vastuuton, kallis ja ohimenevä, ja armoton aamu odottaa. Mutta nousuhumalan tai pilleritokkuran kepeä riemu ja sentimentaalinen optimismi on mittaamaton asia.

Voisi mennä kävelylle kaupungille? Voisi mennä jonkun kaverin sohvalle makaamaan. Ei viitsi, asuvat kaukana. Voisi mennä kävelylle. Voisi suunnitella jotakin, innostua, pettyä. Voisi mennä kävelylle. No, kohta haen Leevin. Ensin kuorin perunat. Tänään jauhelihakastiketta, huomenna makaronilaatikkoa. Mikäs tässä. Menen tunniksi ravikahvilaan, luen alan lehdet jauhan paskaa hevosista. Tänään en osta kahvia. Housuissa on reikä. Olkoon.

”Oliko kiva päivä?”

”Ihan kiva.”

Aluksi työtön on toiveikas, aktiivinen ja luottavainen. Aluksi työttömyys voi olla mukavaakin – lepäillä, olla jouten. Ensin loppuun mukavuus, sitten usko. Hakemukset, rukoukset, kurssit, positiivinen ajattelu ja oman elämän sankaruus ei auta.

Alistuminen on sekä psykologista että aiheellista. Mitä pidempi työttömyys, sen vaikeampi katkaista. Pitkäaikaistyötön on spitaalinen, hän kantaa häviämisen virusta.

Voittajien pelko on vaihtunut vihaksi. Enää lehdet eivät julista: ”Työttömyys voi osua jokaiseen! Hän on kuka tahansa meistä!”

Työttömyys ei enää ole elämäntilanne, sosiaalisten ja taloudellisten murrosten seuraus. Työttömyys on paarian kastiominaisuus. Rotupiirre.

Se ei ole inhimillinen ongelma, vaan valtiontalouden, kansantalouden, hallituksen arvovallan. Vaikka poliitikot eivät ole muita pahempia, sellainen väite on kadunmiehen hurskastelua. Henkilökohtainen vastuu on epämukavuus, joka delegoidaan sossulle, Kelalle, pääministerille. Konkreettisinta myötätuntoa olen saanut sosiaalivirkailijaltani - tukipykälien väljää tulkintaa.

Jos työtön työllistetään, hän on yhä hylkiö, turhanpantti syöttiläs. Jos yrittää kovasti, himoitsee lähimmäisen työtä. Jos ei, velttoilee. Jos hän haluaisi oikean työn oikealla palkalla, hän on röyhkeä. Hän tekee välttämätöntä työtä polkuhintaan, hän maksaa valtion velkaa pankkitukea, yritysten katetta, hänen käsketään olla kiitollinen.

Nyt ollaan puuhaamassa lakia työttömien velvoitetyöstä. Mutta meillähän on työpula? Ei, vaan budjettikriisi. Sitä hoitamaan pannaan nyt työttömät, suorittamaan pakolliset paskahommat orjapalkalla - luodaan lopullisesti kahdet työmarkkinat, herrojen ja orjien, kuten apartheidin kuuluukin. Hyvinvoivalle enemmistöllehän se kannattaa. Sitten puretaan minimipalkkalaki: työttömät luudanvarteen, kaksikymppiä tunti.

Työttömien poliittinen passiivisuus on paitsi alistuneen apatiaa myös täysin mielekästä. Verot, korot, vientituet, tuontimaksut, lääninrajat, eläkkeet - mitä ne heille kuuluvat? Poliittiset päätökset vaikuttavat myös työttömään, mutta kun oma yhteiskunnallinen avaruus rajoittuu korvaukseen ja neljään päälle kaatuvaan seinään, loputon riitely talouden makrotoimista tuntuu yksi omakohtaiselta kuin tähtitiede.

En äänestänyt EU-vaaleissa. Mitä minä siitä tiedän? Työttömän elämä on niin pientä. Penkokoot ja päättäköön virkamiehet ja poliitikot, siihenhän heidät on valittu ja palkattu. Tällä hetkellä ainoa ehdottoman varma EU-näkemykseni on, että liha ja juusto ovat halventuneet - ei mikään pikkujuttu. Senaatintori tai Bryssel, yhtä kaukana molemmat.

Ilta

”Leikitään, isi!” Leiki sinä, isi on vähän väsynyt. Isi ensin hikoilee kymmenen litraa kiljua. Isi vähän tutkii kattoa ja kuuntelee kohinaa korviensa välissä. Isi vähän miettii miten meidän käy, miten vuodet vierivät, miten elämä valuu hukkaan.

Lapset? Työttömällä on aikaa olla lapsen kanssa? Ei sen enempää kuin työssä käyvällä, koska hänenkin lapsensa on – toivottavasti – päiväkodissa ikäistensä seurassa. Toistaiseksi hoitopaikan turvaa laki, mutta miten pitkään? Miksette hoida kotona? Lapsi tarvitsee vanhempiaan. Kotonahan lapsen paikka on.

Rakkaus, huomio ja kunnioitus ovat ilmaisia, sikäli kun hengissä pysyvät. Mutta tunteilla ei makseta luistimia, takkia, judotunteja, pianotunteja, elokuvia, polvisuojia, sähkökitaraa, polkupyörää, kalavehkeitä, luokkaretkeä. Häpeää, kieltäytymistä, katkeruutta, valheita. Mitään ei ole, mihinkään ei pääse.

Työttömältä vaaditaan äiti Teresan elämäntapa ja sielua, jotta voisi antaa lapsilleen edes aineellisen minimin. Ei ihme, että syntyvyys on laskenut.

Rakastan lastani, mutta toista en hanki. Pidän uhkapeleistä, mutta en elämä panoksena.

”Saanks mää mennä jalkkisseuraan?”

”Katotaan nyt.”

Jäsenmaksu satasen, lisenssi kolmesataa, nappikset kaksisataa. Jääkiekosta älä edes puhu.

Poikamme kuulee rahavaikeuksissamme ja törmää niihin tarpeissaan. Hän hätääntyy, alkaa kantaa vastuuta: kieltäytyy karkkirahasta etsii kadulta pennejä ja löydettyään hihkuu helpottuneena: nyt meillä on rahaa!

Erään rahakeskustelun aikana pelottava oivallus pysäytti hänet. Säikähtyneet silmät tuijottivat tulevaisuuden hämärään ja hän kuiskasi: musta tulee köyhä! Sellaisen hetken jälkeen on parempi, ettei eivät zyskowiczit tule kadulla vastaan.

Ja köyhäksi tai nyt jäädäkin, poikaparka. Anteeksi. Et peri asemia, suhteita, rahaa. Perit köyhyyden. Sellainen on luokkayhteiskunta.

Kun vielä päästään eroon maksuttomasta koulutuksesta, on pelisi pelattu. Me olemme matkalla Amerikkaan, poika. Se on rikas maa, jossa vallitsee yksilön vapaus, jossa jokaisella on mahdollisuus.

Millainen aikuisuus? Kuten luokkayhteiskunnan kellareissa yleensäkin: alistumista, apatiaa, alemmuutta, pakkomielteistä ahneutta, kostonhimoa, rikoksia. Miten ihmiseltä, joka on vanhempiensa kanssa penkonut roskiksista ruokaa, voi edellyttää sosiaalista vastuuntuntoa ja moraalia.

Miksi työtön ei raivoa, nouse kapinaan? Raivoaanhan hän - kyltti kädessä kerran vuodessa pitkin Helsingin katuja. Mitä muuta hän tekisi? Kostaisi? Kenelle? Kuka on syyllinen? Poliitikko? Pankkimies? Virkamies? Syylliset ovat kaikkialla eivätkä missään. Yhteiskunta on ameeba, ei sillä ole päätä tai sydäntä.

Entä jos päätän protestoida, kostaa. Menen pankkiin ja räjäytän itseni. Tapan ministerin. Tulos? Pari yhdentekevää raatoa. Puolue korvaa ministerin, pankki tuhotun konttorin (luultavasti automaatilla). Kontrolli voimistuu, poliisin valtuuksia lisätään.

Bobrikovia ei enää ole. Murhata voi vain itsensä, perheensä, huono-onnisen ohikulkijan. Amerikassa suurkaupunkien turistikarttoihin on merkitty köyhien alueet. Niille on vaarallista mennä.

”Nyt silmät kiinni.” ”Rupeetko sää kans nukkumaan?” ”Kohta.” Ehkä kolmen tunnin päästä. Tai viiden. Sitä ei ikinä tiedä. Makaan tässä vähän ja mietin. Perkeleen unilääkkeet. Mikä päivä huomenna on? Yksi päivä.

En kerro, kuinka työttömyys hoidetaan. Myös minulla on joitakin (tuskin mullistavia) näkemyksiä, mutta yritän olla vaivaamatta päätäni asioilla, jotka eivät vaikutuspiiriini kuulu. En pidä sitä älyllisenä tai edes poliittisena laiskuutena. Äänestän, jos joku kannatettava löytyy.

Tarinallani on onnellinen loppu. Kirjoittaessani tätä saan puhelinsoiton. Aki Kaurismäki ilmoittaa olevansa halukas auttamaan elokuvakäsikirjoitukseni tuotantoon. En usko, että lottovoitto olisi vaikuttanut rajummin. Se oli kuin kutsu viiden vuoden vankeudesta kuninkaanlinnaan.

Olin kiroillut vuosia nukahtamisvaikeuksiani; uni oli ollut paras pakopaikka. Seuraavan viikon istuin sohvalla illasta aamuyöhön yrittämättäkään nukkua. Vuosien ahdistus, pelko ja turhautuminen tunkivat ulos ja helpotus, voitonriemu, huominen asettuivat taloksi. Vatsakivut katosivat.

Olin täynnä tarmoa ja itseluottamusta. Maailma oli upea. Poikani tulevaisuus valoisa. Elämä kaunis.

Puoli miljoonaa ihmistä jatkaa työttömänä, heidän joukossaan lähes kaikki ystäväni. Heidän seurassaan tunnen riemustani melkein syyllisyyttä.