Apu

Tunturin aave: Kimmo Ohtonen matkusti Suomen laajimpaan erämaahan etsimään uhanalaista tunturipöllöä

Tunturin aave: Kimmo Ohtonen matkusti Suomen laajimpaan erämaahan etsimään uhanalaista tunturipöllöä
Tunturipöllöä tavataan arktisella tundralla kautta pohjoisen pallonpuoliskon, mutta Suomessa se on satunnainen pesijä. Toisen maailman­sodan jälkeen se on pesinyt Pohjois-Lapin tuntureilla ainoastaan muutamia kertoja.
Julkaistu: 18.4.2021
Loputtomalta tuntuva ajomatka päättyy viimein puolenyön aikaan. Ohitan Nuorgamin uinuvan kylän. Vielä muutama kilometri lumen ja jään epäluotettavaksi tekemää tietä pitkin, kunnes näen moottorikelkan kyydissä istuvan hahmon tien varrella. Tervehdimme etäältä, ja heti kärkeen pahoittelen sitä, että saapumiseni viivästyi runsaat kaksi tuntia.
– Ei stressiä, Hannu Holmberg sanoo hymyillen vienosti. Ilmeen perusteella kuvittelen hänen kuulleen samat ontot pahoittelut monta kertaa ottaessaan vastaan kaupungista saapuvia asiakkaita. Ehkä hän tiesi jo tunturiseikkailustamme sovittaessa, ettei tämäkään etelänvetelä saavu ajoissa paikalle. Aina samat kliseiset selittelyt: auto juuttui lumeen tai mutaan, eksyin, ja niin edelleen.
Tällä kertaa selitys on se, että matka Kilpisjärveltä kelirikkoisia metsäautoteitä pitkin oli tuskien taival. Kaksi kertaa autoni juuttui sohjoon. Siinä menivät viimeisetkin katu-uskottavuuden rippeet.
Hannu kuitenkin nyökkäilee ja toteaa kannustavasti, että ilman pahuksen koronarajoituksia olisin voinut oikaista Norjan kautta. Huokaan. Ehkä Hannua ei aidosti näytä haittaavan tolkuton myöhästymiseni. Vai osaako hän vain peitellä ärtymyksensä matkailuyrittäjän diplomaattisella tyyneydellä? Sekin on hyvin mahdollista. Sillä ainakin itse olisin mahdottoman tuohtunut, jos minun pitäisi odottaa jotakuta pari tuntia.
Matkailuyrittäjä ja eräopas Hannu Holmberg kiikaroi tunturierämaassa etsien merkkejä tunturipöllöstä. Valkoisen pöllön löytäminen silmänkantamattomiin jatkuvilla tunturiylängöillä ei ole helppo tehtävä. Hannu on päässyt näkemään linnun muutaman kerran.

Aamu erämaamökissä

Seuraavana aamuna herään viime tipassa Hillagammista, erämökistä, johon Hannu on majoittanut minut vierailuni ajaksi. Hän saapuu paikalle yhdeksän aikaan, tietenkin minuutilleen sovittuna aikana. Kuin kääntääkseen veistä haavassa. Voi myös olla, että minulta menee melko usein tovi päästä virheistäni yli.
Hörppiessämme aamukahvit käymme läpi päivän reissusuunnitelman. Se on pähkinänkuoressa seuraava: yritämme löytää harvinaisen tunturipöllön Kaldo­aivin erämaan lakeuksilta.
Hannu on jo päässyt näkemään tuon lintumaailman Graalin maljan pariin otteeseen kevään aikana. Kuultuani asiasta sosiaalisen median kautta muutamaa viikkoa aikaisemmin ehdotin Hannulle, että tekisimme tuosta kauniinvalkeasta, Harry Potter -kirjoistakin tutusta pöllöstä lehtijutun.
Tunturipöllöllä myin juttuidean myös Apu-lehden toimituspäällikölle. Aktiivisena lintuharrastajana hän ymmärsi oitis tarinan potentiaalin.
Tunturipöllöä tavataan arktisella tundralla kautta pohjoisen pallonpuoliskon, mutta Suomessa se on satunnainen pesijä. Toisen maailman­sodan jälkeen se on pesinyt Pohjois-Lapin tuntureilla ainoastaan muutamia kertoja.
Tunturipöllö on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi, ja sen näkeminen on erittäin harvinaista.
En ole ehtinyt juoda edes aamun ensimmäistä kahvikupillista, kun Hannu asettaa minut haaveineni kasvokkain todellisuuden kanssa.
– Tehdään kaikkemme, että löydettäisiin pöllö, mutta en tietenkään lupaa mitään. Parin päivän visiitti on aika kunnian­himoista, mutta ainahan sitä voi yrittää, mies virnistää ja vinkkaa meitä liikkeelle.
Nielaisen ja tarkistan vielä, että minulla on kaikki tarvittavat kuvausvarusteet mukana. Samassa pohdin hiljaa mielessäni, että mitäs sitten tehdään, jos emme näekään tunturipöllöä.
Ilmankos edellisillan myöhästymisestä aiheutunut syyllisyyden tunne alkaa hiljalleen haihtua, ja sen tilalle tulee tulevaisuuteen tähystävä stressi yrityksemme mahdollisesta – tai todennäköisestä – epäonnistumisesta.

Leudot talvet tuhosivat tunturikoivikoita

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, valkeat hanget kimal­televat sokaisevasti. Seuraan moottorikelkallani Hannua ja yritän pysyä perässä. Juuri ennen matkaan lähtöä hän totesi, että tunturipöllöpaikalle on kelkoilla reilun tunnin ajomatka, meidän ei tule pysähdellä turhaan, jotta etsinnöille jäisi riittävästi aikaa.
Etenemme yhä syvemmälle Kaldoaivin tunturierämaahan. Kyseessä on maamme laajin yhtenäinen erämaa-alue, se jatkuu pitkälle Norjan puolelle.
Ympärillämme aukeavat kaartuvat, silmänkantamattomiin jatkuvat tunturi­ylängöt.
Ylitämme matkan aikana pari järveä sekä useita tunturikoivikoita, joista suurin osa on tunturimittarin tuhoamia. Näky on hämmentävä ja epätodellinen, mutta samalla niin looginen.
Viime vuosien lumiset mutta leudommat talvet ovat olleet tuhohyönteisille otollisia. Tuhohyönteiset kuten tunturi- ja hallamittarit ovat tuhonneet kokonaisia tunturikoivikoita viime vuosien aikana, etenkin Kaldoaivissa.
Kun lämpötila laskee alle –36 asteen kuten ennen vanhaan Lapissa usein, tunturimittarin munat tuhoutuvat. Leudontuneiden talvien lisäksi liikalaidunnus kuormittaa koivikoita ja hidastaa niiden kykyä toipua vaurioista. Suomen tunturikoivikoiden pinta-ala on pienentynyt 1960-lukuun verrattuna 20 prosenttia. Tunturikoivikko onkin luontotyyppinä vaarantunut.
Riekkokukko pitää vahtia pariskunnan reviirillä. Reviirinhallitsijat osoittavat käkättävällä laululla mahtiaan ja käskevät kilpakumppaneiden pysyä kaukana.

Kiirunaa karaistuneempaa lintua on vaikea löytää

Yhtäkkiä Hannu nostaa käden pystyyn pysähtymisen merkiksi. Vanhan armeijasta tutun käskyn näkemisessä on aina jotakin nostalgista, mutta nyt en ehdi miettiä menneitä. Ensimmäinen ajatukseni on, voiko olla mahdollista, että Hannu löysi jo nyt valkoisen pöllön.
Pysäytän toiveikkaana kelkkani ja tähyilen ympärilleni. Hannu viittoo kelkkansa selästä kädellään minua katsomaan itään. Aluksi en erota lumisessa tunturin­rinteessä mitään, mutta kun kaivan esiin kiikarit, havaitsen linnun pään liikahduksen. Ensireaktioni: pettymys.
Mutta hetken tähyiltyäni kauniin valkoista lintua, unohdan hetkeksi päätavoitteemme. Toisen elävän olennon näkeminen näillä aavoilla ja lumisilla mailla on kuin pääsisi hetkeksi osalliseksi luonnon salaisuuksia.
Kiirunaa karaistuneempaa lintua on vaikea Suomesta löytää. Se asuu tunturiluonnon huipulla avopaljakoilla. Pahimpien myräköiden aikaan tämä arktisen alueen asukki hakeutuu kivien taakse suojiin, mutta muuten se elää lakialueilla hyytävien tuulten ja viiman armoilla.
Arkiset lajit ovat tehneet sopeutumisesta äärioloihin oman taiteenlajinsa. Kiiruna on metsävyöhykkeellä elävää serkkuaan riekkoa pienempi, mutta suuremman sydämen avulla se pystyy pumppaamaan veren kovaan kiertovauhtiin, mikä auttaa sitä pitämään kehon lämpimänä hyisten arktisten olosuhteiden keskellä.
Kiiruna edustaa muutaman tuhannen parin voimalla vähänumeroista arktista selviytyjää, jonka valtakunta on erittäin harvinaisten tunturipöllön ja naalin elinalueen tavoin rajoittunut Suomessa maamme pohjoisimpiin kolkkiin.
Kiiruna edustaa muutaman tuhannen parin voimalla harvalukuista arkista selviytyjää, jonka valtakunta on harvinaisten tunturipöllön ja naalin tavoin rajoittunut maamme pohjoisimpiin kolkkiin.

Kylmä hiipii luihin ja ytimiin

Päivämme noudattaa itseään toistavaa rutiinia. Vaeltelemme korkeilla tunturipaljakoilla pysähtyen tasaisin väliajoin kiikaroimaan ympäristöä. Maisemat ovat silmiähivelevän kauniita, aivan kuin olisimme vieraalla planeetalla. Kysäisen Hannulta, jakaako hän paikallisena ihmisenä tunnelmointini.
– Tietenkin tätä maisemaa katselee hieman eri tavalla, kun on kasvanut sen äärellä. Mutta ei tähän kyllästy. Enkä voisi ikinä kuvitella asuvani missään muualla, Nuorgamista kotoisin oleva matkailuyrittäjä ja eräopas pohtii.
Päivän kääntyessä illaksi aurinko katoaa pilvien takaa, ja ilma viilenee. Oltuamme liikkeellä kellon ympäri alkaa pakkanen ja viima tuntua, aivan kuin kylmä olisi hiipinyt haalareiden hihoista ja lahkeista iholle. Kenties väsymyskin vaikuttaa asiaan. Joka tapauksessa tajuan, että oma tähystysaktiivisuuteni on hiipunut. Hannu sen sijaan etsii tunturipöllöä edelleen samanlaisella intensiteetillä kuin aamullakin. Lopulta puolenyön tienoilla Hannu laskee kiikarit rintakehälleen viimeisen kerran ja pudistelee päätään.
– Missä lie pöllö. Ei auta kuin yrittää huomenna uudelleen.
Suuntaamme yön sinertävän hämärän keskellä takaisin Hillagammille. Noustessani kelkan kyydistä hytisen kylmästä luita ja ytimiä myöten. Vaikka kuinka yritän piilottaa asian Hannulta, hän astelee vähin äänin sisään erämökkiin ja laittaa kamiinaan tulet.
Juomme rommitotit pohtien pöllön arvoitusta. On jollakin oudolla tavalla sykähdyttävää ajatella, että jossakin lähellä meitä elää niin harvinainen olento, joka katselee samoja tunturimaisemia kuin mekin. Ehkä kuvitteleminen on ollut keskeinen osa ihmisen yhteyttä muuhun luontoon jo kivikaudesta lähtien.
Revontulet leimuavat Hillagammin erämaamökin yllä kuulaana kevätyönä Kaldoaivissa.

Metsäraja voi nousta 350 metriä

Seuraavan päivän vietän Hilla­gammin hiljaisuudessa katsellen ympärilläni aukeavaa jylhää tunturimaisemaa.
Juon aamukahvit ja tarkkailen riekkokoiraiden touhuja avarassa tunturikoivikossa. Kettu pyörähtää päivän aikana maisemassa pari kertaa, liekö riekko­jahdissa.
Luonto on vähä-ääninen, mutta jat­kuvassa eteenpäin vievässä liikkeessä.Taju­an vasta jälkikäteen, etten koko jou­tilaan päivän aikana mieti koronapandemiaa lainkaan. Sen sijaan tuumailen, millaista olisi asua pidemmänkin aikaa tuntureilla tällä tavalla, vailla sähköä, kunnollista kännykkäverkkoa – joen varrella, josta haetaan juoma- ja pesuvedet, riekot naapureina.
Hannu ilmestyy Hillagammin pihaan jälleen yhdeksältä, tällä kertaa iltayhdeksältä. Uusi suunnitelmamme on viettää yö tuntureilla etsien mystistä pöllöä.
Jälleen ajamme toista tuntia valkoisten ylänköjen halki. Muualla Suomessa lumet ovat pääosin sulaneet, mutta täällä, tunturierämaassa allamme ovat edelleen vankat hanget.
Punakettu hiippailee tunturikoivikossa. Lämpeneminen on edesauttanut repolaisen siirtymistä uusille elinalueille aina Tunturi-Lapin pohjoisimpiin kolkkiin asti.
Tuntureilla aika saa uudet mittasuhteet. Ilmankos kaltaiseni etelänvetelä voi kokea täällä toismaailmaisia tuntemuksia.
Silti nykymaailmassa jokaista romanttista luontokokemusta kohti on olemassa ainakin kolme uhkakuvaa. Tuntureiden paljakka-alueilla elävä kiiruna ja sen koko ympäristö kärsii ilmastonmuutoksesta. Tieteellisten selvitysten mukaan lähitulevaisuudessa tunturin pinta-ala pienenee, koska ilmaston lämpeneminen 0,6 astetta siirtää puurajaa sata metriä ylemmäksi.
Se tarkoittaa, että jos lämpeneminen jatkuu, tulevien vuosikymmenten aikana metsittyminen saattaa hävittää valtaosan nykyisistä maamme tunturipaljakoista. Metsänraja nousisi vuosisadan loppuun mennessä jopa 350 metriä – korkeammalle kuin täällä, missä liikumme nyt tunturipöllön perässä Kaldoaivissa.
Sori, ei ole tarkoitus olla ilonpilaaja.
Tunturipöllö vaeltaa aika ajoin etelämmäs. Tämä yksilö vietti talvensa Lapualla vuonna 2011, jolloin Etelä-Suomessa havaittiin toistakymmentä eri yksilöä. Kuva: Benjamin Pöntinen

Unelmasta täytyy laskea irti

Yö tuntureilla on kylmä ja tyyni. Harmaata, sinistä ja valkoista. Liilaa ja keltaista. Täynnä kauneutta.
Pääsemme seuraamaan aitiopaikoilla tunturikoivikoista paljakoille saapuneiden riekkojen äänekkäitä soidinmenoja. Kymmenien koiraiden pulputus kaikuu koleassa yössä. Sukupuolten väliset rituaalinomaiset eleet, kuin tanssiaiset, on niin kiehtovaa ja tunteisiin menevää seurattavaa, että sydämeni on pakahtua.
Näemme kaukana vaeltavia poroja, joiden kylkiin on maalattu niiden omistusnumerot. Hetken mietin, että tuo uljas arktinen peura oli joskus luonnonvarainen. Villi ja vapaa. Mutta siitä on jo aikaa. Ihmisen kädenjälki näkyy erämaassakin monin tavoin. Unohdamme hetken hurmiossa historiallisen aikajanan, jonka häilyviä palasia olemme.
Auringon noustessa verenpunaisena tuntureiden takaa tosiasia alkaa hiljalleen käydä selväksi. Yritämme sinnikkäästi löytää merkkiä tarunhohtoisesta pöllöstä, kunnes puolenpäivän aikaan on päästettävä unelmasta irti.
– Otetaan joskus uusiksi pitemmän kaavan kautta, Hannu naurahtaa.
Hannu opastaa meidät takaisin Hillagammille ja käskee minua lepäämään kunnolla ennen kuin jatkan matkaani. Hänen vuorostaan täytyy lähteä valmistelemaan uusia retkiä uusien seikkailunhaluisten asiakkaiden kanssa.
– Otetaan joskus uusiksi pitemmän kaavan kautta, hän naurahtaa. Sovittu.
Katsellessani Hannun moottorikelkan perävalojen katoavan tunturin valkeuteen mietin, pitäisikö minun kirjoittaa tämä juttu niin, että olimme alun perinkin menossa seuraamaan tuntuririekkojen soidinmenoja. Etten mainitsisi tunturipöllöä sanallakaan.
Hetken idea vaikuttaa hyvältä: siinä saisi juttuun perinteisen draaman kaaren loppuhuipennuksen kera. Aika perinteinen kaava, mutta varmaan ihan toimiva, päättelen.
Mutta kun kuukaudet kuluvat, koronavuosi vaihtuu uuteen, ja tulee aika kirjoittaa tämä juttu maaliskuussa 2021, mieli arvottaa vuoden takaiset muistot Kaldoaivin erämaasta toisin.
Turha sitä on enää tässä vaiheessa enempää selitellä.
  • Artikkelin aloituskuva tunturipöllöstä: Benjamin Pöntinen
Kommentoi »