Häpesin, kun Kuolleet lehdet ”menestyi maailmalla” – Niin käy aina, kun suomalaista taidetta hehkutetaan
Kuolleet lehdet osoitti jälleen, että emme kestä kansainvälistä huomiota, kirjoittaa Tuija Siltamäki.
Toisinaan on vaikeaa olla iloinen muiden puolesta. Siinä missä toisten itseä parempi menestys asunto-, työ- tai parisuhdemarkkinoilla saattaa herättää suoraviivaisia kateuden tunteita, on suomalaisen taiteilijan tai teoksen kansainvälinen menestyminen omiaan aiheuttamaan moniulotteisempia kauhun ja myötähäpeän kokemuksia.
Näillä tunne-elämän vaikeuksilla on vain harvoin välitön yhteys itse tekijään tai tekeleeseen, vaan kyse on pikemminkin menestyksen välillisistä vaikutuksista.
”Nyt kansalliseen itseruoskintavuoroon on kutsuttu Alma Pöysti ja Aki Kaurismäki.”
Suomalaisilla ja erityisesti suomalaismedialla on keveimmilläänkin lyijynraskas tapa silittää ja selittää kuoliaaksi jokainen ilmiö, joka on herättänyt vähäisintäkään kiinnostusta maan rajojen ulkopuolella.
Jos jokin "laatulehti", "arvostettu asiantuntija" tai vastaava auktoriteetti erehtyy enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti antamaan myönteisen lausunnon jostakin suomalaisesta asiasta tai ihmisestä, voi olla varma siitä, että seuraavien viikkojen aikana kyseiseen piruparkaan ladataan aivan suunnattomat odotukset, jotka tulevien kuukausien ja vuosien aikana voivat ainoastaan romahtaa.
Selkeimmin tämä hulluus näkyy Euroviisuissa ja urheilun arvokisoissa. Joka vuosi lehdistö päätyy milloin minkäkin sammakkotohtorin arvion perusteella julistamaan, että Suomella on erinomaiset mahdollisuudet menestyä finaalissa, vaikka vähälahjainen lapsikin käsittäisi, ettei Laura Voutilaisen renkutusta tulla euroviisuviikon jälkeen kuulemaan edes Lahden Amarillossa.
Median kannalta metodi on toki taloudellinen: julistetaan vapaavalintainen risahdus ilmiöksi ja luodaan ylimitoitetulla uutisoinnilla siihen kohdistuvaa kiinnostusta, joka pian vastavuoroisesti perustelee uutisoinnin jatkamisen, asiahan selvästi kiinnostaa yleisöä. Kun kuvitelmat lopulta väistämättä törmäävät todellisuuteen, voi lisää sisältöä tuottaa penäämällä itkevältä urheilijalta selityksiä kirvelevään tappioon ja sen jälkeen analysoida monikanavaisesti monen toimittajan voimin, mikä meni pieleen.
Viime vuosina "valtavia pettymyksiä" julkisille odotuksilla ovat tuottaneet esimerkiksi Alma, Saara Aalto ja kielinainen Sara Forsberg. Nyt kansalliseen itseruoskintavuoroon on kutsuttu Alma Pöysti ja Aki Kaurismäki.
”Cannes'n jälkeisten tapahtumien perusteella näyttää siltä, että odottelijoita oli ainakin tai lähinnä helsinkiläisissä mediataloissa.”
Pöystin tähdittämä ja Kaurismäen ohjaama Kuolleet lehdet voitti viime toukokuussa Cannes'n elokuvajuhlien "kolmanneksi tärkeimmän" palkinnon. Juhlat loppuivat lyhyeen. Jo seuraavana päivänä Helsingin Sanomissa kysyttiin, miksei Kaurismäki tavoittelisi "isoa voittoa" eli Kultaista palmua, jota kuulemma "moni odotti".
Cannes'n jälkeisten tapahtumien perusteella näyttää siltä, että odottelijoita oli ainakin tai lähinnä helsinkiläisissä mediataloissa. Kuolleiden lehtien vastaanottoa on siitä lähtien seurattu suomalaisille tyypilliseen tapaan: ensin liikuttavasti, sitten rasittavasti, lopulta harhaisesti.
Sinänsä sympaattinen ja perusteltu uutisointi Kuolleiden lehtien keräämistä kehuista ja ehdokkuuksista muuttui pian väljästi todellisuuteen perustuvaksi spekulaatioksi elokuvan ja näyttelijöiden mahdollisuuksista voittaa maailman kaikki muutkin elokuvapalkinnot. Kaksi ehdokkuutta Golden Globe -gaalassa ei tuottanut tulosta, eikä Kuolleet lehdet päässyt Oscar-ehdokkaaksi, vaikka parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-palkinto olisi suomalaisten mielestä kuulunut suomalaiselle elokuvalle.
”Hänestä ennen niin meditatiivinen ja kaunis kulkuväline on Pöystin liioitellun pirteän ilmaisun vuoksi muuttunut sietämättömäksi paikaksi.”
Hehkutuksen ollessa kiihkeimmillään en olisi ihmetellyt, jos jokin kulttuuriosasto olisi julistanut, että jos kaikki maailman elävät ja kuolleet ihmiset valitsisivat maailman parhaan elokuvan, se olisi Kuolleet lehdet.
Esimerkiksi A-lehtien ajankohtaismedioiden sisältöpäällikkö linjasi, että Alma Pöysti on "Suomen Taylor Swift", koska Alma Pöysti esittää työkseen sympaattisia hahmoja, ja Taylor Swift on puolestaan kiltti eikä "lähde loanheittoon mukaan". Jos ihan tarkkoja ollaan, Swift on haukkunut kappaleissaan aikalailla kaikki entiset poikaystävänsä ja haastaa ahkerasti riitaa muiden julkkisten kanssa, mutta joopa joo.
Se ei kuitenkaan saanut erään tuntemani ihmisen, kutsutaan häntä vaikka ystäväkseni, sietokykyä romahtamaan. Sen teki samana päivänä julkaistu Helsingin Sanomien hekumoiva juttu Alma Pöystin lukemista ratikkakuulutuksista.
"Kun nyt Alma Pöysti on jo maailmantähti, voi odottaa, että kulttuuritietoiset turistit rynnivät Helsinkiin kuunnellakseen Pöystin ääntä raitiovaunuissa ja busseissa", lehti houraili.
"Ystäväni" reaktio oli sanalla sanoen toisenlainen. Hänestä ennen niin meditatiivinen ja kaunis kulkuväline on Pöystin liioitellun pirteän ilmaisun vuoksi muuttunut sietämättömäksi paikaksi, eikä kansallinen ylpeys ole saanut häntä muuttamaan näkemystään. Sen sijaan hän on lopettanut ratikoiden käyttämisen ja kulkee toisinaan töihin taksilla.
