Törkeyksien viimeinen vuosikymmen – Tuija Siltamäki ja Jyrki Lehtola perkaavat 90-luvun, jotta kenenkään muun ei enää tarvitse

Eräänä aamuna noin vuosi sitten tämän julkaisun vastaava tuottaja kirjoitti Facebookiin näin:

"Kuuntelin äsken uuden kappaleen Ultra Bralta ja luin Jyrki Lehtolan kolumnin. Mikä hieno aamu, kuin 1990-luvulta!"

Aavistin välittömästi pahaa.

"Baari" mainittiin jo kolmannessa kommentissa, "Lostari" ja "Soda" viidennessä. Pian muisteltiinkin jo parmesaania, sisällä tupakoimista ja asuntolainojen korkoja. Mitä ohjelmia katsottiin krapulassa, millainen oli Marienhofin tunnari.

Ysärillä oli ihanaa, linjasi Helsingin Sanomien kuusikymppinen toimittaja.

JOO, TIEDETÄÄN!

Tähän tämä aina menee.

Juuri mikään ei näytä tuottavan 45–65-vuotiaalle helsinkiläiselle yhtä suurta riemua kuin 1990-luvun muisteleminen. Edelliset sukupolvet piinasivat lapsiaan ja lapsenlapsiaan muistelemalla sotavuosia, käpylehmiä ja Helsingin olympialaisia. Nyt sotaveteraanien tilalle ovat tulleet heitä huomattavasti äänekkäämmät Soda-veteraanit, joilla on loputtomasti sanottavaa siitä, millaista oli Helsingin baareissa 1990-luvulla. UPEAA, KUULEMMA!

Nostalgia on tarttuva sairaus, ja se on jo levinnyt seuraavaan sukupolveen. "Ysärilapset" kirjoittavat "ysäristä" lehtijuttuja, romaaneja ja teatteriesityksiä, vaikka joutuvat tarkistamaan Wikipediasta, mitä muuta muistavat vuosikymmenestä kuin Spice Girlsin.

Synnyin vuonna 1992, joten omat muistikuvani aikamme tärkeimmästä vuosikymmenestä ovat hieman sumuisia. Onneksi Imagen, 1990-luvun pää-äänenkannattajan, avustajakunnasta löytyy niitäkin, joiden muistikuvat ovat tarkempia – tai ainakin sumuisia eri syistä.

Kiitos kysymästä, muistoni kiinnostavat varmasti monia, elinhän sentään minäkin joskus! Rakkaan ystäväni Tuija Siltamäen muistuttamasta Imagen vastaavan tuottajan (ja rakkaan ystäväni) Niklas Thesslundin Facebook-päivityksestä pompahtikin varsin elähdyttävästi mieleeni, kun istuin nyt jo edesmenneen rakkaan ystäväni Jarin kanssa “heteroystävällisen homobaarin” Lost & Foundin yläkerran pöydässä. Se oli se ensimmäinen pöytä ikkunan vieressä sisään tullessa oikealla…keskittykää!... se jossa sai istua mukavasti, ei niitä keskellä olevia korkeita pöydän ja baaritiskin… keskittykää!...hybridejä, joiden ääressä vain odotti romahtamistaan lattialle, haluatko, että kerron lähemmin Lostarin eri pöydistä ja niiden keskinäisestä hierarkiasta? Ehkä myöhemmin, voit luottaa siihen!

Pöydässämme oli tilaa, ja jossain vaiheessa siihen alkoi kerääntyä Ultra Brassa heiluvaa nuorisoa, jota en, muistaakseni, vielä silloin tuntenut.

Ystäväni Jari oli vuonna 1960 syntynyt kansainvälisestikin arvostettu Derrida-tutkija. Jarilla oli entisen vuosaarelaispunkkarin kuuluva ääni sekä paksut pullonpohjasilmälasit ja hänellä oli kolme suosikkiadjektiivia, “katkera” , “katkeransuloinen” ja “suloisenkatkera”. Ultra Bra oli Ultra Bra, ensin 70-luvulla ja sen jälkeen 90-luvulla syntynyt 60-lukulainen nostalgikko, joka oli sekä idealismissaan että kehollisuudessaan lähempänä vauva- kuin aikuisvaippoja. Oli humalainen vääjäämättömyys, että vuosikymmenten, sukupolvien, asenteiden ja asenteiden esittämisen kohtaaminen huipentui siihen, että pöydän ainoa rillipää Jari huusi rillittömille optimaalinuorille: “Painukaa vittuun, vitun rillipäät!”.

Seuraavana iltana Ultra Bran laulaja Kokkosen Terhi ponkaisi jostain Lost & Foundin syövereistä huutamaan kasvojeni eteen siitä, että olin kostanut edellisiltaisen sukupolvitörmäyksemme seuraavan päivän lehdessä, jossa oli ilmestynyt pilkallinen kolumnini Ultra Brasta. Yritin selittää Terhille painoaikataulujen lakeja: olin lähettänyt tekstini lehteen edellispäivän aamuna, yli kymmenen tuntia ennen kuin päädyimme juttelemaan silmälaseista kiihkeässä 90-luvun yössä. Terhi ei halunnut kuunnella saati uskoa, hän oli tuolloinkin elämänjanoinen nuori.

Muutama vuosi kaiken, ainakin 90-luvun, jälkeen ostin Terhille Corona Barissa toastin, koska Terhillä oli muuttopuuhiensa seurauksena nälkä.

En muista, milloin sukupolvien ensimmäinen kohtaaminen Lost & Foundissa tapahtui, ehkä 1990-luvulla, ehkä 2000-luvun alussa. Sillä ei ole niin väliä, koska jokaisella 90-lukulaiseksi itsensä kokevalla on eri käsitys, milloin 1990-luku alkoi, loppui, mitä mitä mitä se oli.

Aikamoista! Tästä muistuukin mieleeni se, kuinka kerran viime vuosikymmenen alussa nuorena maalaistyttönä tulin Tampereelta Helsinkiin juhlimaan. Silloin meillä oli jo kännykät ja joitakin sosiaalisen median sovelluksia, joten onnistuin saamaan jos en nyt henkistä niin ainakin verbaalisen yhteyden erääseen samanikäiseen, sanotaan vaikka ystävään ja kollegaan, joka kertoi olevansa ravintola Mustassa Härässä Vallilassa. Saavuin paikalle, ystävä-kollega jutteli pihalla (!) jonkun tupakkaa polttavan naisen kanssa. Reippaana maalaisena esittäydyin mukavalta vaikuttavalle naiselle kohteliaasti: "Tuija", "Terhi", "Kiva tavata", mitä nyt ihmiset sanovat. Siirryimme sisälle, ja tuulikaapissa kollega-ystävä kuiskasi kuin Suomen tyhmimmälle lapselle: "Toi oli sit Terhi Kokkonen, jos et tajunnut".

Kertooko tarina 1990-luvun loppumisesta vai jatkumisesta, en tiedä.

Onko 1990-luku loppunut, kun nuoriso ei enää pilkkaa edellistä sukupolvea vaan puolustaa sen kunniaa, vai jatkuuko se niin kauan kuin Ultra Bran jäsenten tuntemisella voi edes kuvitella saavansa jonkinlaista sosiaalista pääomaa?

Niin kuin 1990-luvulla niin osuvasti sanottiin: ihan sama!

Kiitos muistamisesta, rakas ystävä! Ihan sama on vuonna 2023 ilmestyneen esseekokoelmani nimi. Kannen kirjaan suunnitteli, pyynnöstäni, rakas ystäväni, Ultra Bran komistuskitaristi Joel Melasniemi. Vuonna 1994 ilmestyi romaanini Hällä väliä, jonka nimi on ihan sama kuin Ihan sama. Moni varmaan janoaisi syvempää paneutumista sekä pieneen, harvojen jakamaan kulttuurieliittiimme että siihen, kuinka me 90-lukulaiset emme koskaan kasvaneet ihmisinä. Ehkä myöhemmin, ehkä autofiktiossani, voit luottaa siihen! Nyt haluan kuitenkin tarinoida numeroiden avulla siitä, milloin oli 90-luku, olen varma, että sinua kiinnostaa!

Numeraalisesti symmetrisen, mutta muuten laiskahkon tulkinnan mukaan 1990-luku alkoi 9.11.1989, kun Berliinin muuri murtui ja loppui 11.9.2001 New Yorkin WTC:n kaksoistornien romahtamiseen.

Päivämäärät mahdollistavat kahden ihmisyyteen kuuluvan tarpeen toteutumisen.

Toisaalta niiden väliin saa aseteltua ”narratiivin”…ettekös te nuoret näin nykyään puhu? ...optimismin, uskon ja toivon ajasta, joka päättyi dramaturgisesti tehokkaaseen kuolemaan ja tuhoon. Toisaalta tarinoitsija voi ”Berliinistä New Yorkiin” -tulkinnalla asetella oman minäkasvunsa osaksi globaalia kehitystä, mikä on retrospektiivinä imartelevampi kuin se, että oma sielullinen kasvu konkretisoitui päihdyttävien aineiden aikaansaamana seksuaalimoraalin lerpsahtamisena, anteeksi rakas taas.

1990-luku alkoi ja loppui jokaiselle eri hetkenä ja eri syistä.

Joillekin 90-luku alkoi, kun Francis Fukuyama ilmoitti – tuosta vaan! – että historia on ohi, minkä innoittamana monet parikymppiset ylioppilaspojat saivat täristä vuosikymmenen verran ajattelun tuottamasta innosta. Joillekin 90-luku alkoi, kun työläispojat tekivät Oasis-nimellä musiikkia, joka antoi lupauksen siitä, että tämä ilta voi jatkua aamuun asti ja joillekin 90-luku oli vain sitä, että ilta jatkui aamuun asti.

Jollekin 90-luvun alku oli oman lapsen syntymä, jollekin 90-luvun loppu oli oman lapsen syntymä.

Fukuyaman historian loppu on hieman abstraktimpi asia kuin rahojen loppu. Siksi vuoden 1990 lopulla alkanut lama oli Suomessa historian loppua merkittävämpi asia: oman isän murtuminen tapahtui olohuoneessa, Berliinin muuri oli jossain päin Saksaa.

90-luku oli pituudeltaan vaihteleva, sekainen, kaikille erilainen hetki. Siksi se aiheuttaa edelleenkin kovin paljon tunteita niissä, joiden elämän kohokohtia ovat ajat, joita ei kunnolla muista. Ja ne ovat kaikki miehiä.

Vuonna 1967 Alko lähetti Hotelli- ja Ravintolaliitolle kirjeen, jossa se linjasi rohkeasti, että naisen voi nyt päästää ravintolaan yksin ilman, että ravintolan taso välttämättä laskee. Melkein 60 vuotta on tuostakin kulunut, mutta vain mies on se, joka kykenee muistelemaan omia ravintola-aikojaan niin, että ne kasvavat nuoruuden haikailun sijasta kokonaisten vuosikymmenten syväanalyyseiksi. Vuosikymmenistä ja sukupolvista on tullut yliopistossa käväisseiden miesten junabongausta, ja siksi tässä tekstissä siteeratut ja haastatellut ovat kaikkia miehiä, koska sellainen mies on: siellä se taas yrittää katsoa itseään taustapeilistä voidakseen kertoa, millaista aikoinaan oli.

90-luku oli mitä se sattui kullekin olemaan, joten Loaded-lehden entisen päätoimittajan James Brownin tiivistys on mielivaltaisuudessaan eräs selkeimpiä määritelmiä sille, milloin 90-luku alkoi: ”90-luku alkoi vuonna 1987, kun Pete Tong ja Nicky Holloway lähtivät Ibizalle.”

OK, kiitos!

Koska 90-luku on lista omituisia ja yksityisiä asioita, joiden ei kuulu aueta kenellekään, mutta toisaalta henkilökohtaisuus on nykyjournalismin de rigueur, oma 90-lukuni loppui, kun Billy Kelly ei enää ollutkaan tarjoilijana Punavuoren ravintoloissa. Vuosi oli rakkaan ystäväni Antin mukaan ”2007–2008”.

En tosiaankaan tiedä, keitä ovat herra Tong ynnä muut, mutta jos täällä kerran kaikki muutkin saavat keksiä mielivaltaisia ja -puolisia määritelmiä 90-luvun alku- ja päätepisteille, niin minäkin haluan: 90-luku alkoi Suomessa kesäkuussa 1991, kun TV2:lla alkoi Kummeli, ja päättyi huhtikuussa 1997, kun Kummeli muuttui minun mielestäni huonoksi. Lopullisesti ysäri loppui Heikki Silvennoisen kuolemaan viime joulukuussa.

"Tamperelaishuumorin" tarkasteleminen Suomen 90-luvun kulttuuris-henkisen ilmapiirin määrittäjänä saattaa tuntua hiukkasen kaukaa haetulta, etenkin, jos on selvin päin, mitä kukaan tätä juttua lukeva tai kirjoittava ei toivottavasti ole, mutta on se sentään järkevämpi teoria kuin Helsingin Sanomissa haastatellun "bimbotutkijan" Inka Valiman pohdiskelu siitä, päättyikö pissiskulttuuri finanssikriisiin.

(Samassa yhteydessä sukupuolentutkija Tuija Saresma tuumaili, että pissisten inhoamisessa oli pohjimmiltaan kyse naisvihasta, missä hän on siinä mielissä oikeilla jäljillä, että jos edes koulukiusaavia häirikköhirviöitä ei saa inhota ilman, että joku nimittää sitä naisvihaksi, niin vähemmästäkin alkaa vihata naisia.)

Bimbotutkijoiden esimerkin inspiroimana linjaan rohkeasti, että Kummeli on ysäri- ja lamahuumoria sanan laajimmassa ja syvällisimmässä mahdollisessa merkityksessä ja muut tulkinnat ovat pirkanmaalaisvihaa.

Ensinnäkin sarjassa on suoria viittauksia lamaan, kuten "Kummelin talousohjelma" Saldo, jossa tynnyriin pukeutunut Timo Kahilainen kärvistelee lama-Suomessa ja "kiittelee" pankkiireita ja poliitikkoja talouspolitiikan seurauksista. Toiseksi – me täällä mediassa pidämme nykylukijoita aika tavalla tyhmempinä kuin 90-luvulla, joten opastamme teitä juttujen läpi kuin sokeita – lama näkyy viitteellisesti hahmojen maailmassa ja maailmankuvassa. Väitettä ei ole syytä perustella, sillä se on totta.

Kolmanneksi peruukit ovat huonoja. Se kertoo siitä, että Kummeli oli lamahuumoria kaikista syvällisimmällä, symbolisella, tasolla. Sarja näyttää siltä kuin talous olisi romahtanut juuri Tohlopin puvustamon kohdalla. Lama on paitsi taloudellinen realiteetti, myös henkinen mielentila ja filosofia.

Joko riittää, vai olisiko vielä kysyntää ysärianalyyseille? No mutta mukavaa!

Viime vuoden helmikuussa helsinkiläisen Q-teatterin ensi-iltaan tuli 1990-lukua käsittelevä esitys Uuteen nousuun, jota Helsingin Sanomien kriitikko Matti Tuomela rakasti niin paljon, että olisi "tahtonut jäädä siihen asumaan". Tuomela vertasi sitä Y-sukupolvea käsitelleeseen Kaspar Hauseriin, joka on tietylle äänekkäälle helsinkiläispopulaatiolle vaikuttavuudeltaan lähinnä kuulentoon verrattavissa oleva kokemus sillä erotuksella, ettei kuulento ollut läheskään yhtä tärkeä.

"Nostalgia on vaikea laji ajassa, jossa ei juuri mitään muuta olekaan. Uuteen nousuun onnistuu kuitenkin välittämään nostalgiaan elimellisesti kuuluvan – ja sen käytöstä useimmiten uupuvan – löydetyn muiston tunnun", Tuomela kirjoitti.

90-luvulla lapsuuttaan viettänyt nainen on toista mieltä.

"Se oli KAMALA", hän puuskahtaa.

Nainen ei esiinny artikkelissa omalla nimellään asian arkaluontoisuuden ja taiteilijoiden herkkänahkaisuuden takia. Hänen henkilöllisyytensä on toimituksen tiedossa.

"Se myytiin jonkinlaisena laman lapsi -kokemuksena, vaikka tekijät olivat laman aikaan taaperoikäisiä. Tästä syystä heikkotasoiset Peacock-musikaalimuistelot keskittyivätkin 2000-luvun alkuun, josta tekijät muistavat joitakin mainoksia ja musiikkivideoita."

Tämän julkaisun näytelmää käsittelevässä jutussa näytelmän kirjoittaneet Juho Mantere ja Anna Brotkin kertoivat keskeisenä havaintonaan, että ihmisillä on erilaisia kokemuksia 1990-luvun lamasta.

Viime syyskuussa niin ikään helsinkiläisessä Valokuvataiteenmuseossa avattiin Kesytön ysäri -näyttely, jossa esiteltiin aikakauden valokuvataiteen kehittymistä. Siinä ratkaisevassa roolissa olivat alastomat naiset. Yksi oli valellut itsensä verellä, toisella oli päässä kaasunaamari, jonka letkut menivät toisesta päästä sisään. Jatkoilla "diskossa" eli museon sivuhuoneessa läikytettiin viiniä kokolattiamatolle ja kuunneltiin Nirvanaa ja muuta "aikakauden musiikkia", kuinkas muuten.

Olin ehkä 22, ehkä 23, whatever nevermind, kun osallistuin ensimmäisen kerran nostalgiasävytteisiin "ysäriteemabileisiin". Tampereen toimittajaopiskelijoiden ainejärjestön juhlissa kyllä tupakoitiin (valitettavasti ulkona) ja juotiin (minkä seurauksena eräs osallistuja ilahduttavaa kyllä söi pukunsa) kuin 1990-luvulla, mutta muuten oli selvää, että osallistujat enimmäkseen kuvittelevat muistavansa 1990-luvun. Parikymppiset nuoret pyörivät flanellipaidat lanteilla "ysärimusiikin" eli lähinnä eurodancen tahtiin. Ystäväni, joka oli joko pukeutunut Kurt Cobainiksi tai näytti muuten vain siivottomalta, nurisi nurkassa jotain sellaista, että 1990-luvulla tehtiin hyvääkin musiikkia, miksi aina soitetaan tätä paskaa. Silloin pidin sitä pikkumaisena, nyt harvinaisena järjen äänenä, mutta hän olikin tamperelainen.

Kiitos kuin toit Tampereen ja pop-musiikin esille, olenhan molempien puolella! Ja nyt muistuikin mieleeni, kuinka Tampereen ydinkeskustassa sijainneen Laterna-ravintolan kolmannessa kerroksessa järjestettiin 90-luvulla pop-klubeja, joihin helsinkiläiset tulivat joskus kuulemma oikein yhteisbussilla. Se olisi naurattanut, toki lämpimästi, jo silloin, mutta en valitettavasti erottanut helsinkiläisiä tamperelaisista, koska 1990-luvun pop-kulttuurin ansiosta kaikki näyttivät ikäiseni silmissä “ihan samalta”. Mutta siirrytäänpä taas tunteistani numeroihin!

Jonathan Coen romaanissa The Proof of Innocence esitetään, että 1980-luku alkoi Iso-Britanniassa 1. tammikuuta 1985, jolloin Michael Harrison soitti maan ensimmäisen kännykkäpuhelun isälleen Vodafonen hallituksen puheenjohtajalle Ernest Harrisonille ja lausui sanat, joita yksikään isä ei ole ennen sitä eikä sen jälkeen pojaltaan kuullut: ”Hi Dad. It’s Mike. This is the first-ever call made on UK commercial network”.

”Maailman ensimmäisen gsm-puhelun” soitti 1.7.1991 silloinen pääministeri Harri Holkeri Tampereen apulaiskaupunginjohtaja Kaarina Suoniolle. Uuteen aikakauteen astumisesta kertoi puhelun välineeseen keskittyvä sisältö:

– Kuuluvuus on aivan erinomainen.

– Niin kuin naapurihuoneesta puhuisit.

90-lukulaiset, eli pääasiassa X-sukupolvi ja muutama avioeroa haikaileva boomeri, oli sukupolvi, joka jäi roikkumaan analogisen ja digitaalisen välimaastoon, ja saman narun päässä se rimpuilee edelleenkin ylpeänä monimuotoisesta historiastaan. Siitä historiasta seurasi tulevaisuus, jossa nykyteknologia tarjoaa sekä välineet että alustat hellyttäville muisteloille siitä, mitä kaikkea oli ennen, lankapuhelin ja fyysinen äänilevy, muistan vieläkin kotinumeroni, muistatko sinä omasi, juteltaisiinko pari tuntia siitä, millaista oli tuijottaa yksin pilvessä Teletappeja, kun ei ollut Tinderiä, jossa valehdella, kuka on?

Vuosikymmenen alun lamasta huolimatta 90-lukua kuvaillaan pääsääntöisesti optimismin vuosikymmeneksi. Teknologisen kehityksen tasolla se on ymmärrettävä tulkinta.

Toisaalta kännykät yleistyivät vasta 90-luvun puolivälissä, joten nykyihminen sai vielä viiden vuoden ajan kokea, millaista on olla rauhassa.

Toisaalta 90-luku oli kasvoille räjähtävän sosiaalisuuden aikaa, jota matkapuhelinten leviäminen helpotti, koska niiden avulla sai viimein tiedon siitä, missä kaikki muut olivat, jotta pääsi nopeasti osallistumaan sukupolvikokemukseen Bar Sodassa, jos oli vahingossa jäänyt Bahiaan.

Ja koska elettiin aikaa ennen sosiaalista mediaa, oli vielä mahdollista säilyttää illuusio kanssaihmisistä ja siitä, että meissä on toivoa, syvyyttä, arvoituksellisuutemme takana voi piillä viisautta. Asian kääntöpuoli oli se, että koska ei ollut älypuhelinta selailtavana, joutui kuuntelemaan aika lailla muiden tylsiä jorinoita.

1990-luku oli myös viimeinen vuosikymmen ennen tarvetta turvaan diagnoosien taakse. 2000-luvun puoliväliin saakka vallitsevana urbaanina tunnetilana oli hämärähkö pettymys epämääräiseen kohteeseen, minäkö se olen vai jokin muu, oli miten oli, juodaan vielä.

Oman sisäisen tunneilmaston julkisen tuulettamisen pidättyväisyyteen vaikutti sekin, että vaikka 90-luku olikin X-sukupolven esiinmarssi aikuisuuden esiintymislavalle, mukaan raahautui kylliksi kasvuaan pakenevia boomereita, jotka horjuvalla esimerkillään opettivat nuoremmilleen, että haluttomuudeksi puettu kykenemättömyys itseanalyysiin on ihmisyyden merkki, tulkaa nuoret pliis mun himaan jatkoille.

Jos boomereille on kiusallista analysoida tunne-elämäänsä, korostaa X-sukupolvi edelleenkin omaa ainutlaatuisuuttaan ylistyslauluillaan sille, kuinka emme kyenneet tuntemaan mitään, koska kapitalismi, brändit, kaikenlaista. Chuck Klosterman on kirjassaan The Nineties: A Book tiivistänyt Sukupolvi X:n viehättävimmäksi ominaisuudeksi loputtoman halun sisäistää oma karikatyyrinsä.

90-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin yritettiin näyttää, ettei välitetty liikoja. Oman hajoilun julkistamisesta ei ollut tullut vielä avoimuuden kunniamerkki, vaan kiusaannuttava tapa häiritä vuosia kestänyttä keskustelua ei-yhtään-mistään: kaikki me menemme rikki silloin tällöin, hmmm, ehkä siihen auttaisi, jos vain joisit lisää?

Toki jopa 90-luku muuttui edetessään. Jos 90-luku alkoi Nirvanan Oh well, whatever, never mind -resignoitumisella, sitä seuraavan brittipopin on tulkittu kääntäneen Nirvanan nihilismin positiiviseksi elämänuskoksi, osittain toki siksikin, että kokaiini on heroiinia energisoivampi huume.

Oasiksen Noel Gallagher on kertonut, ettei lyriikoilla ole hänelle merkitystä. Siitä huolimatta tai juuri siksi yhtyeen Live Forever -kappaleen alku paitsi kiteyttää yhden olennaisen 1990-luvun asenteen, on myös sanomaltaan vuosi vuodelta tärkeämpi: Maybe I don’t really wanna know / How your garden grows.

No joo, käytöstavoista vähän liian kiinnostunut Joonas Konstig – tai Se kirjailija, kuten hän verkkosivuillaan itseään kutsuu – tosin todistaa Ylen kolumnillaan, että oman karikatyyrinsä sisäistäminen on myös sukupolvi X:n rasittavin ominaisuus.

"X oli boomereiden vapaan kasvatuksen hedelmä, märkä ja väkivaltainen sukupolvi. Se karkasi röökikaltseille välkillä, tappeli koulun jälkeen lipputangolla ringin huutaessa verta ja luuta, se joi pään täyteen perjantaisin keskikaljalla ja kiljulla tai halvalla viinillä interrailin hostellissa."

En tiedä, sanottiinko 90-luvulla näin, mutta: Tsiisus! Mutta ei lapsuusmuistoihinsa ja Joonas Konstigiin rakastuneesta Joonas Konstigista sen enempää – paitsi että hän on oman ilmoituksensa mukaan "seitsemän kirjan ja kolmen lapsen isä", ikävä kyllä juuri tuossa järjestyksessä.

Kännyköistä mieleeni juolahti nimittäin kiusallinen sukupolvitunnustus, palat varmaan halusta kuulla sen!

Oma sukupolveni (öö, Y?) on viime vuosina harrastanut erilaisia ahdistuksia ja kokeillut esimerkiksi ilmastoahdistusta, ihmissuhdeahdistusta ja etenkin someahdistusta. Olemme riippuvaisia erilaisista loputtomista syötteistä ja syytämme siitä pahoja miljardöörejä (Instagram on suunniteltu koukuttamaan, en voinut sille mitään!) emmekä itseämme. Donald Trumpin virkaanastujaisten aikaan monelle paljastui, että ilkeät ja ahneet miljardöörit todellakin ovat ilkeitä ja ahneita, minkä seurauksena moni alkoi – viidennen kerran sillä viikolla – vähän miettiä omaa somen käyttöään.

Omat loputtoman kiinnostavat pohdintani ovat johtaneet siihen, että ostin R-kioskilta prepaid-liittymän ja otin käyttöön noin neljännellä luokalla käyttämäni Nokia 3310 -kännykän. Nyt seuraa se kiusallinen hetki: kun möykky pörähti käyntiin ja näyttö muuttui neonvihreäksi, tunsin pitkästä aikaa puhdasta, riemastuttavaa nostalgiaa. Kovat näppäimet, kuin peukalot olisivat palanneet kotiin. Ensimmäisenä lähetin automaattisella tekstinsyötöllä tekstiviestin, "Terveisiä menneisyydestä!", sitten pelasin pari erää matopeliä ja vaihdoin soittoäänen Nokia Tuneksi. Menneisyys vaikutti lupaavalta, aion palata sinne pian uudestaan.

Oliko 90-luku myös viimeinen vuosikymmen, jolloin maailma oli sopivan kokoinen? Matopeli, Tetris ja tekstiviestit ovat kohtuullisia huvituksia. Ne ovat ilonpidon miikanousiaisia: pizzaperjantai, pilsneri, Bumtsibum, ei mitään liian villiä. Kuin varaisi kalenterista aikaa spontaaniudelle ja yllätyksille.

Nostalgiasta kirjan kirjoittanut dosentti Antto Vihma sanoo, että ysärinostalgia kohdistuu sekä selkeään yhteen aikakauteen että sille ominaisiin piirteisiin, kuten optimismin ja globalismin kaipuuseen. Hetken aikaa näytti siltä, että maailmasta tulee pienempi ja eurooppalaisempi. Vihma kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1997, ja 90-luvun loppu myös hänelle itsenäistymisen, maailman aukeamisen ja Helsingin henkiin heräämisen aikaa. (Lyhyen puhelinhaastattelun aikana myös Vihma alkaa muistella baareja.)

Vihma vertaa 90-lukua 60-lukuun. Molempien pop-kulttuureissa oli antinostalgista, nykyhetkeä korostavaa tunnelmaa. 60-luvun tunnuslause oli be here now ja vuosikymmen Susan Sontagin mukaan utooppinen hetki, joka ei enää olisi kuviteltavissa.

Nostalgisessa pohdiskelussa nostalgia kuuluu aikaan ennen nostalgisuutta. Nostalgia kohdistuu usein aikoihin ja hetkiin, jolloin ei kaivattu minnekään muualle. Retromania-teoksessa Simon Reynolds muistelee oman elämänsä kulta-aikoja, joita yhdistää syvä nykyhetkeen uppoutuminen. Lapsuus, rakastuminen ja se nuoruuden hetki, jolloin saattoi uppoutua ja omistautua täysin itselleen tärkeisiin asioihin.

Myös dosentti Vihma ikävöi 90-luvun analogista elämää. Sitä, kun elämä ja "kaikki" ei ollut vielä muuttunut digitaaliseksi kuvavirraksi ("johon dosenttina suhtaudun happamasti"). Ysärinostalgian ilmeisimpänä elinympäristönä hän pitää kuitenkin musiikkia. Grunge, brittipop ja "kamalin disco" palaavat aina uudelleen.

"Jotkuthan kaipaavat jo sitä, että yhdessä huudetaan jossain ravintola Arkadian tanssilattialla, että ECUADOR!" Vihma sanoo.

Kiitos rakas ystävä, ysäriyhtye Oasiksen suuren kokaiinialbumin nimi oli muuten tuo Vihman Anton 60-lukua kuvaava Be Here Now, ja sinä olit sen ilmestyessä 6-vuotias maalaislikka.

Kun puhutaan vuosikymmenistä Suomen henkistä ilmapiiriä muuttaneina tekijöinä jnpp., tarkoitetaan usein sitä, mitä muutama sata helsinkiläistä puuhasi.

Vaikka Pentti Saarikoski ja sen pari kaveria joivat 1960-luvulla liikaa Hansassa, siitä ei seurannut vapautuneempi ilmapiiri Multialla. Helsingin Uudenmaankadun Ekin Baari oli ehkä 90-luvun alussa 107 kaupunkilaiselle merkittävä ravintolaparadigmamurtuma, mutta maalaiselle siitä tuli lähinnä mieleen se bensiksen baari, jonne sammuneen isän joutui hakemaan kotiin niin monta kertaa, että paska romaanihan siitäkin lopulta syntyi.

Muulle maalle Zeitgeist on ”oisko kellomerkki?”, ja elämä jatkuu niin kuin se jatkuu, jos lähistöllä ei hiippaile kulttuuritutkijaa tai ajan tuoksuja nuuskuttelevaa toimittajaa. Muutoksia tulee, jotain poistuu, jotain saadaan, ei niitä muistella vuosikymmenten avulla, koska ei varsinaisesti ollut 2010-lukua kuvaava tapahtuma, kun kylästä poistui samana kesänä alakoulu ja apteekki, vaan muutos liittyi vuosikymmenten sijasta koko tähän vitun elämään ja omiin valintoihin.

Nostalgiaa pidettiin vielä 1900-luvun alkupuoliskolle saakka sairautena. Se oli todellisuuspakoista juuttumista aikaan, joka joko joskus oli koettu tai aikaan, jota ei koskaan ollut, mutta sen oli oltava parempi kuin tämä. Raamatussakin varoitetaan nostalgiasta, koska sen mukana saapuu houkutus epäillä Jumalan kaikkivaltiutta ja Hänen suuren suunnitelmansa mielekkyyttä.

Raamattu on oikeassa: Nostalgia kohdistuu nykyhetkeen, ei menneisyyteen. Se on epäluottamuslause sille, millaista nyt on. Siksi nostalgia on urbaani tunne, jonka takia niin moni haikaileee Imagen vastaavan tuottajan päivityksen kommenteissa vuonna 2024 Helsingin, ei Orimattilan, 90-lukua.

Maaseutu on tottunut omaan kuolemaansa, mutta kaupungin tehtäviin kuuluu kasvaa, olla jatkuva lupaus paremmasta. Juuri siksi Helsingin jokaisesta muutoksesta jaksetaan narista: ennen oli aina paremmin, vaikka kaupungissa kaiken pitäisi olla aina paremmin kuin ennen. Muualla Suomessa ennen oli paremmin ei ole nostalgiaa, vaan tosiasian toteamista.

Joo sen voisi päätellä jo siitä, miten paljon me hollolalaiset – Orimattilan naapurikunta, "by the way"! — maalaislikatkin olemme oppineet kaipaamaan Helsingin 90-lukua. Tai ehkä se on vain alistumista siihen, että jos viettää yli minuutin aikaa yli 20-vuotiaan helsinkiläisen kanssa, päädytään ennen pitkää puhumaan siitä, millaista helsinkiläisissä baareissa oli 30 vuotta sitten.

Niin anna tulla nyt sitten, haen kaljan. Sitten seuraa kiusallinen tunnustus numero kaksi!

Kummeli”? Oliko sellainenkin baari? Kamalaa, unohtui! Nämä sentään vielä muistan:

Hot Tomato,Café Fredrik, Imaamin keinutuoli, Ekin Baari, Ysi, Soda, Bahia, Jump Inn, Corona, Lost & Found, Erottaja, Oujee, Mother, Klinikka, Teatro, Kultainen Härkä, Nylon, Victor’s, Rafla, Finlandia-shottibaari, Temppeli, Vanha, Maki, Pravda, Trocadero, Adlon, Bubble Pop, Café Miina, Roba, Saunabaari, Savanna, Motti, Mocambo, Socis, Café Nouveau, Slussen, Fabians, BaliHai, Pam Pam, Kuusisen terassi, It-Klubi, Maestro, Stockan Hinttivintti, We Got Beef, Tori, Helmi, Rose Room, Soup, Gay Gambrini, DTM, Bar Åbo, Belly, Pulp, ehkä muuten myös Happy Days!

Unohtuiko listasta jokin baari? Onko listassa ravintola, joka ei…apua!... kuulu joidenkin 90-lukulaisten mielestä joukkoon? Varmasti on, koska 90-luvun äänekkäimpien ja näkyvimpien sukupolvensa edustajien suhde alkoholiin ja sitä tarjoaviin paikkoihin on monisanaisempi ja yksityiskohtaisempi kuin se monologi, jota Stefan Lindfors piti Stefan Lindforsista Helsingin baareissa koko 20 vuotta kestäneen 1990-luvun.

Sori, tunnustan ihan nopeasti tähän väliin yhden asian: mitä kauemmin olen joutunut asumaan ei-Tampereella ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen kiusallista kyllä alkanut ymmärtää nostalgiaa. Ratkaiseva käänne tapahtui tammikuussa 2021, kun tamperelainen Doris-yökerho suljettiin ja Aleksanterinkatu 20 ja samalla IHMISEKSI KASVAMISENI KANNALTA RATKAISEVAN TÄRKEÄ opiskeluaikani jyrättiin. Tyrmistyin ja hihitin, kun näin Helsingin Toisella linjalla Silvoplee-ravintolan edessä kanta-asiakkaiden tuomia hautakynttilöitä, se on ravintola, herran jumala sentään, mutta sitten muistin, millaisia tunteita tieto Doriksen lopettamisesta ja Tampereen Klubin väliaikaisesta sulkemisesta remontin takia minussa herättivät, ja kas kummaa, kasvoin ihmisenä ihan "noin vain". Ja mikä pahinta, Itsenäisyydenkadun Tentti-baari saattaa joskus mennä kiinni, enkä enää pääse sinne kerran vuodessa muistelemaan, miten tapasin 10 vuotta sitten juoda kerran viikossa tai päivässä siellä skumppaa filmitähtilasista. Niin että kerro vain lisää niistä baareista, olisi kiva kuulla.

90-luvulla onnistuttiin tekemään sekä kiinnostava kulttuurillinen sukupolvitapaus että ”Uudenmaankatu-ilmiö” siitä, ettei töistä mentykään aina suoraan kotiin.

Jäljet jättävimmässä muodossaan Helsingin 90-luku ei noussut musiikista, tv-sarjoista, parmesaanista tai design-trendeistä, vaan ravintoloiden aukioloaikojen vapautumisesta.

Vuoden 1992 asetus salli kaikkien ravintoloiden aukipitämisen aamukahteen, minkä lisäksi poliisilla oli oikeus antaa joillekin ravintoloille jatkoaikaa. Vuonna 1995 lupakäytäntöjä vapautettiin, ja baarit saivat olla auki kahteen ja ”erityisen hyvätasoiset viihderavintolat” aamuneljään. 2000-luvun alussa Suomessa oli 9000 ravintolaa, joista noin 1000 sai olla auki kolmeen ja 400:lla oli lupa pitää asiakkaat juomassa aamuneljään.

Tuota oli 90-luku.

Alkoholilainsäädännön vapautuessa irtaannuttiin myös sekä keskusliikkeiden että vanhusravintoloitsijoiden hallitsevasta asemasta, kun Helsingin arvokaduille alkoi syntyä puolituttujen omistamia kaikennäköisiä baareja edustamaan illusorista aikaa ja paikkaa, jossa kukaan ei ole koskaan elänyt, mut aika pariisilainen tunnelma tääl on eiks oo, etenkin jos Pariisi sijaitsee 60-luvun Hämeenlinnassa.

Olennaista 90-lukulaisen pienen piirin yhteisöllisyyden synnylle oli suurten loosisisustukseen perustuvien ravintoloiden palaaminen pieniksi loosittomeiksi baareiksi. Ja koska tolkuton juominen oli palannut häpeästä sankariteoksi, baareissa ei istuttu verhojen tai teipattujen ikkunoiden takana, vaan niiden ikkunat olivat muuttuneet avoimiksi näyteikkunoiksi, joiden myyntitavaroita olivat sisällä istuvat ihmiset: ohikulkiessa näki, keitä paikalla oli, ja pystyi tekemään saman tien ostopäätöksen.

Pienissä baareissa syntyi wannabe-alkoholismin avantgarden keskinäinen humalainen yhteishenki helpommin kuin loosien yli kurkkiessa. Kaikki kaltaisensa näki vain vilkaisemalla ympärilleen, koska baari oli parhaimmassa tapauksessa yksiön kokoinen, ja jossain vaiheessa päädyttiin istumaan tuntemattomien viereen, ottaako joku muu Sambucaa, please ottakaa Sambucaa, ja niin syntyi rakkaus, lapsi, avioero, yksinhuoltajuus, viikonloppuvanhemmuus, en muista, mutta päivääkään en vaihtaisi pois, jos muistaisin päivääkään. Pienten ravintoloiden pakotetusta ihmisläheisyydestä oli myös se seuraus, että jossain vaiheessa oli siirryttävä kaikkialle ilmestyneistä niche-baareista turvalliseen, ajattomaan Kultaiseen Härkään, isompaan Uudenmaankadun klassikkoravintolaan, jonka suojaavien loosien sisällä muiden melu ei häirinnyt kauaskantoisia suunnitelmia siitä, mitä seuraavaksi juoda.

1990-luvun “Uudenmaankadun ja Punavuoren baarikeskittymä” oli kuin muutaman pikkukylän ainoat baarit olisi sijoitettu vierekkäin Suomen viimeiseen rakennemuutoksista selvinneeseen pikkukylään, jonka baarien omistajat olivat, niin kuin pikkukylissä kuuluu ollakin, tuttuja asiakkaille, nyt asiakkaat vain olivat putkimiesten, kampaajien ja maanviljelijöiden sijasta taiteilijoita, tutkijoita ja toimittajia, tulevia työttömiä kaikki.

Baarien välillä liikuttiin ahkerasti, koska fomo, aina oli mahdollisuus, että jossain oli hauskempaa kuin siellä missä itse oli (90-luvulla ei kenellekään tullut koskaan mieleen, olisiko tuossa syy sekä seuraus). Nyt jo edesmennyt Ari, sittemmin Helsingin oikeustieteellisen tiedekunnan varadekaani ja laitosjohtaja, oli minun ja alussa mainitun edesmenneen Jarin rakas ystävä, ja Arilla oli, kuulkaa, sellainen tapa, että Ari tilasi ensin Bar Sodassa itselleen juoman, asetteli sen joidenkin tuttujensa pöytään varaamaan paikkaa ja sitten Ari kiiruhti Bar Ysiin tilaamaan itselleen siellä istuvien tuttujensa pöytään toisen juoman, jotta voisi liikkua illan ajan kahden baarin väliä kuin Ikuinen paluu pakenemassa ja etsimässä itseään: tietyssä mielessä kuuluisa 90-lukulainen positiivisuus tarkoitti vain loputonta toivoa siitä, että jossain olisi vieläkin hauskempaa kuin siellä missä oli jo hauskaa, mutta ei ehkä riittävästi. (Kuten useimmissa aikalaistarinoissa, tässäkin lienee yleistetty Arin 1–2 iltaa kertomaan koko 90-luvusta.)

Punavuori- ja Uudenmaankatu-ilmiöt olisivat voineet jäädä kokonaan huomiotta… siellähän ryyppäävät, mitä sitten?... ellei Helsingin Sanomien toimitus olisi sijainnut Rikhardinkadulla, parin sadan metrin päässä Uudenmaankadusta. Toimittajilla oli lyhyt matka Uudenmaankadun baareihin tekemään juttuja, joissa asetella itsensä osaksi suurempaa ilmiötä vain siksi, että kykkii toimittajakollegoidensa vaihteeksi kanssa baarissa, jossa juo muitakin kuin vain seiniä kyylääviä toimittajia. Kun jokin asia on ehkä jotain, mutta todennäköisesti ei paljon mitään, median tehtävä on tuottaa siitä ilmiö, joka on enemmän kuin se on. Siksi “Punavuori-ilmiöstä” tarinoidessa mainitaan useammin sana ”eurooppalainen” kuin ”alkoholismi”.

Michael Bracewell kirjoittaa teoksessaan Nineties: When Surface Was Depth uskomuksesta, jonka mukaan ainoat taltioimisen arvoiset normaalielämän hetket ovat niitä, jotka kuvaavat häiriökäyttäytymistä.

Niitä hetkiä oli 1990-luvulla paljon. 2000-luvulle jatkunut 90-luku oli viimeinen syyntakeettoman ja häpeämättömän päivittäishedonismin vuosikymmen. Oli samantekevää, mitä alkoholinkäyttö teki suolistollesi, koska tärkeämpää oli kaikki se häiritsevä, mitä se teki päällesi. Ja vaikka jo silloin oli olemassa sanapari “poliittinen korrektius”, se ei ollut vielä ehtinyt viedä sekä luonteen että moraalin paikkaa. Siksi 1990-luku oli myös viimeinen törkeyksien vuosikymmen. Sai sanoa homoautistirumarillipääkääpiö, mitä näitä nyt oli, harva välitti. Ystäville annettiin liikoja ajattelematta tarkentavia, tunnistamista helpottavia etuliitteitä (etenkin jos oli liikaa samannimisiä): Ruma-Anu, Homo-Janne, Huora-Arto, ja humalaiset myhäilivät ylpeinä omalle oletetulle transgressiolleen niin kuin humalastaan ylpeät tekevät. Journalisti David Hepworth on syystäkin kysynyt: “Muistatko 90-luvulta ketään, joka olisi pyytänyt yhtään mitään anteeksi?”

Vuonna 2000 Kallioon perustettiin Rytmi-ravintola, jonne lopulta muutaman muun Kallio-ravintolan testattuaan vaappuivat ne 90-luvulla taistelleet, joiden Punavuoren koti oli raiskattu sen jälkeen, kun uuden ajan nuori, millenniaali, neuvoi eräälle heistä We Got Beef -ravintolassa, sydän vääränlaista ironiaa täynnä, missä Mummotunneli sijaitsee. Rytmin suosio 90-lukulaisten vanhusten parissa on ymmärrettävää siksikin, että Kallio/elämä on Rytmin jälkeen pelkkää vaivalloista ylämäkeä… polvinivelet!... ja jossain itseymmärryksen vaiheessa tulee vastaan se hetki, kun ylämäkilyllertämisen herättämät fyysiset tuntemukset alkavat olla liian painava todiste sille, että on elämänsä alamäessä, josta ei enää jaksa nousta.

Kaikenlaista, eli liikaa, kertoo ihmisestä ja muuttuneista ajoista se, että jos 1990-luvun Punavuori/Helsinki muistutti parhaimmillaan sekavien häiden käsistä karanneita jatkoja, Rytmi on päivittäiset hautajaiset, joissa surevat hautajaisvieraat makaavat arkuissaan muistelemassa itseään. 1990-luvulla ehkä huudettiin pitkin ravintoloiden seiniä enemmän kuin nykyään, “Painukaa vittuun, vitun rillipäät!”, mutta tuskin edes pimeän Lapin kuolleimmassa räkälässä on lattiaa, joka ei olisi niin vuosikymmenten kyynelten ja muistojen (ja muistojen (ja muistojen)) tahraama kuin Rytmin lattia.