Pelottelu ei riitä – Kamala Harrisin pitää yltää voittoon omalla pelillä ja omalla tarinalla

”It’s time to turn the page”, entinen presidentti Barack Obama julistaa demokraattien kampanjatilaisuudessa jossain vaa’ankieliosavaltiossa, olen jo unohtanut missä. Michigan, Pennsylvania, Wisconsin, Arizona, Nevada, Georgia – molemmat ehdokkaat ja heidän taustajoukkonsa kiertävät yksityiskoneillaan samaa pyörryttävää karusellia. ”It’s time to turn the page, we need a better story.”

Avainsana on tarina. Vaalit ovat tarinakauppaa kaikkialla, mutta tuskin missään yhtä vahvasti kuin Yhdysvalloissa.

Syksyllä 2008 seurasin presidentinvaalikamppailun viimeisiä viikkoja Ohiossa. Silloin Obamalla todella oli myytävänään selkeä, kahteen sanaan tiivistyvä tarina. Hope and change, toivo ja muutos. George W. Bushin kahdeksan vuoden valtakauden jälkeen silloin vasta 47-vuotias, tummaihoinen demokraatti antoi tarinalleen uskottavat kasvot. Näillä eväillä vastaehdokas John McCain oli lopulta Obamalle melko köykäinen vastus.

Kuusitoista vuotta myöhemmin tilanne on mutkikkaampi. Obama on oikeassa siinä, että äänestäjät janoavat aina uutta ja parempaa tarinaa. Epäselvää vain on, missä tarinassa Yhdysvalloissa tällä hetkellä eletään ja onko mitään yhteistä tarinaa enää lainkaan.

Kamala Harris olisi presidenttinä uusi kasvo, ja myös Yhdysvaltain historian ensimmäinen naispresidentti. Siis monessa mielessä uusi alku. Kuitenkin Harrisin lähtötilanne on hankalampi kuin Obamalla aikanaan, sillä viimeiset neljä vuotta Valkoisen talon avaimet ovat olleet demokraateilla. Harris itse pyrkii presidentiksi varapresidentin paikalta. Silloin on vaikeaa uskottavasti myydä lupausta täydellisestä muutoksesta.

Republikaanit taas puolestaan tietenkin maalaavat kuvaa neljän vuoden aikana täydelliseen sekasortoon ajautuneesta maasta, jonka ainoastaan Trump voi pelastaa. Mutta Trumpkaan ei todellakaan ole uusi tarina. Päinvastoin, Trumpin toinen kausihan olisi jatko-osa. Muutosta tämänhetkiseen se varmasti merkitsisi, mutta vain muutosta entistä pidemmälle suuntaan, jota kertaalleen jo kokeiltiin ja josta sitten pakitettiin. 78-vuotias mies pyrkimässä jälleen presidentiksi yhdet vaalit jo hävittyään ei varsinaisesti ole mikään raikas hahmo.

Mitenkään väheksymättä politiikan ammattilaisten osaamista mietin, että kirjailijan ammatti on aivan kiinnostava pohja politiikan seuraamiseen – ehkä jopa jonkinlainen asiantuntijapositio. Kirjailijana työskentelen kertomusten parissa, ja yksi mielestäni aivan relevantti tapa lähestyä Yhdysvaltain presidentinvaaleja on tarkastella niitä taisteluna narratiivista, kertomuksen hallinnasta. Kuka on niskan päällä, ja mihin suuntaan tarina kääntyy?

Välillä tuntuu siltä, ettei tätä näkökulmaa riittävästi ymmärretä. Kun Joe Biden kesällä ilmoitti luopuvansa presidenttiehdokkuudestaan ja Kamala Harrisin ehdokkuus alkoi näyttää todennäköiseltä, Ulkopoliittisen instituutin tutkija Maria Lindén julisti saman tien suorasanaisesti, että Harrisin valinta ehdokkaaksi olisi virhe: varapresidenttinä Harris oli ollut näkymätön eikä hänestä pidetty.

Perusteet olivat sinänsä loogiset, mutta lausunto mielestäni hullunrohkea, sillä tilannehan oli juuri radikaalisti muuttunut. Oikeastaan kaikki oli toisin. Tarina oli juuri saanut uuden, odottamattoman käänteen, ja Harrisilla olikin siinä äkkiä päärooli. Oli minusta päivänselvää, että hänen suosionsa kasvaisi.

Kesällä presidentinvaalikamppailun suuressa tarinassa riitti dramaattisia käänteitä. Bidenin surkeasti sujunut debatti ja hänen viivytystaistelunsa. Trumpin salamurhayritys. Bidenin taipuminen vääjäämättömän edessä. Harrisin kruunaaminen demokraattien ehdokkaaksi ja siitä seurannut noste. Hetkeksi tilanne kääntyi siihen asentoon, että jo voitonvarmalta vaikuttaneen Trumpin sijasta kertomusta hallitsivat demokraatit.

Loppukesästä näytti vähän aikaa siltä, että Trump oli pulassa. Kaiken järjen mukaan hänen pitäisi olla edelleen, sillä hänen uudella kilpakumppanillaan on monta etua puolellaan. Ikänsä, sukupuolensa ja etnisen taustansa puolesta Harris on oikeastaan täydellinen vastaehdokas vanhalle ja jo kertaalleen testatulle valkoiselle miehelle.

Elokuussa Harris ja hänen varapresidenttiehdokkaansa Tim Walz tuntuivat myös löytäneen voittavan reseptin. He puhuivat Trumpista aiempaa vähemmän ja keksivät ”weird”-sanan, jolla hänet tavallaan mitätöitiin ja sivuutettiin. Kampanjassa todella oli lupaus jostain uudesta, valoa ja iloa.

Kun seuraan tv-kanavia nyt, näen sitä Harrisin esiintymisissä huomattavasti vähemmän. Hän esiintyy kyllä enimmäkseen varmasti ja asiantuntevasti, mutta kasvot ovat vakavat. Äänestäjät haistavat häviämisen pelon, ja hänen äänessään, silmissään ja elekielessään sitä ehkä on aistittavissa.

Se on inhimillistä ja ymmärrettävää, tilannehan on tiukka ja Trumpilla lievä yliote. On varmasti hirvittävää hävitä Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, ja erityisesti näissä. Ihmiset kuitenkin haluavat aina hypätä voittajan vankkureihin, joten voitonvarmuutta pitäisi pystyä viestimään.

Demokraatit eivät myöskään enää yritäkään sivuuttaa Trumpia. Vaalien loppusuoralla äänestäjiä houkutellaan liikkeelle nostamalla taas jatkuvasti esiin sitä eksistentialistista uhkaa, jonka Trumpin toinen kausi Yhdysvaltain demokratialle muodostaisi. Materiaaliahan ei puutu, ja todistajanlausuntoja riittää. Ongelma vain on, että aina kun puhutaan Trumpista, Trump hallitsee tarinaa.

Sitä paitsi Trumpia on nyt tässä katseltu kohta kymmenen vuotta. Jos amerikkalaiset eivät ole tähän mennessä pitäneet Trumpin tekoja, käytöstä ja lausuntoja Yhdysvaltain presidentille mahdottomina, miksi he ajattelisivat niin nytkään? Mieshän sanoi sen itse jo tammikuussa 2016, ällistyttävän profeetallisesti: ”Voisin seistä keskellä viidettä avenueta ja ampua jonkun, enkä menettäisi yhtään äänestäjää.”

Harrisin pitäisi siis yltää voittoon omalla pelillä ja omalla tarinalla. Pelottelulla se ei ehkä onnistu, vaikka aihetta olisikin.

Kertomuksena politiikka on sekä globaalilla että kansallisilla tasoilla jatkuvajuoninen reality, jonka suuria linjoja kukaan ei käsikirjoita (ellei sitten usko salaliittoteorioihin). Siihen show’n koukuttavuus perustuukin, sen viehätys on sama kuin urheilussa. Kun vaalit 5. marraskuuta käydään, lopputulos on aidosti auki.

Realityn esiintyjillä on väistämättä rajallinen valta tapahtumiin. Sen sijaan he voivat toimia enemmän tai vähemmän taitavasti todellisuuden asettamien reunaehtojen puitteissa, rakentaa tilanteita ja kohtauksia, ja nimenomaan tässä Donald Trump on osoittanut poikkeukselliseksi lahjakkuudeksi. Hän on myös erittäin kokenut: ei pidä unohtaa, että ennen ensimmäistä presidenttiehdokkuuttaan Trump oli vuosikausia alkuperäisen Diili-realityn päätähti.

Yhtenä aamuna olemme lasten kanssa aamiaisella. Paikalliset tavat tarttuvat nopeasti, lapset syövät baaripöydällä muroja ja televisio on auki. Ruudussa on jälleen kerran Trump, joka edellisenä päivänä on vetänyt essun ylleen, käyttänyt rasvakeitintä ja jaellut take away -pusseja luukusta McDonald’sissa jossain Pennsylvaniassa.

Lapsia hymyilyttää. ”Jos mä olisin amerikkalainen ja olisin tossa jonossa ja Trump antaisi mulle ranut, kyllä mä varmaan äänestäisin sitä”, 13-vuotias sanoo. ”Musta Trump on hauska”, 7-vuotias säestää. ”Mutta mä en äänestä sitä.” Kysyn tytöltä, miksi Trump on hauska. ”Koska se menee Mäkkäriin töihin”, hän vastaa. ”Ja chillailee vaan, vaikka presidentinvaalit on kesken.”

Olen vähän samoilla linjoilla. Tiedän Trumpista paljon enemmän kuin lapset, olen lukenut aivan riittävästi hänen ja hänen taustajoukkojensa suunnitelmista toiselle presidenttikaudelle, ja jos hän saa puoletkin niistä toteutettua, meillä Suomessakin on todella syytä olla huolissaan.

Silti Trump Mäkkärin luukulla on huvittava näky. Samalla tavalla huvittava kuin Trump oli tammikuussa 2016, kun näin hänet livenä kampanjatilaisuudessaan Iowassa. Sillä onhan hän esiintyjä. Hän osaa ottaa yleisönsä. Ja silloin kun hän ei puhu ikäviä vihaisia ränttäyksiään vaan leppoisasti höpöttelee Mäkkärissä, hän vaikuttaa vaarattomalta hassulta sedältä, ei miltään todelliselta uhalta amerikkalaiselle demokratialle.

Fox Newsillakin ollaan riemuissaan. Myöhemmin samana päivänä kanavan iltaohjelman panelistit ylistävät Trumpin Mäkkäri-visiittiä suurin piirtein vuosisadan kampanjateoksi. ”Demokraatit yrittävät leimata Trumpin fasistiksi”, yksi heistä sanoo. ”Naurettavaa. Katsokaa nyt. Tässä te näette todellisen Donald Trumpin. Ei tämä mies voi olla fasisti.”

Totta puhuen Trumpia luonnehti tällä viikolla fasistiksi hänen entinen henkilöstöpäällikkönsä, kenraali John Kelly. Myös Yhdysvaltain asevoimia Trumpin kaudella komentanut kenraali Mike Milley on nimittänyt Trumpia ”ytimiään myöten fasistiksi”. Trumpia lähietäisyydeltä tarkkailleita armeijan miehiä, joiden näkemyksillä luulisi olevan painoa isänmaallisessa maassa. Hälytyskelloja yritetään soittaa.

Veikkaan silti, että aika moni McDonald’s-tempauksen nähnyt amerikkalaisäänestäjä on tehnyt näkemästään saman johtopäätöksen kuin FOXin panelisti. Trump on harmiton kaveri, jota poliittiset viholliset yrittävät mustamaalata. Trump ikään kuin neutraloi itsensä, laskeutuu nöyrästi kansan pariin, ja vaikka temppu on täysin läpinäkyvä ja kuuluu jokaisen poliitikon pelikirjaan, jotenkin juuri hän saa sen toimimaan niin että omat suomalaiset lapsenikin riemastuvat.

Pakko myöntää, että se on yhdenlaista neroutta. Trump hallitsee hahmonsa, elää omaa uskomatonta tarinaansa ja on jo monta kertaa osoittanut osaavansa luovia läpi käänteistä, joihin kuka tahansa muu olisi kompastunut. Kamala Harrisilla on tiellään huomattava, mahdollisesti ylittämätön vastustaja.