Traumapuhe alkaa muistuttaa uskontoa – vain oma henkilökohtainen kokemus, erityisesti trauma, on pyhää

Traumasta on tullut kokemus, joka antaa elämälle syvyyden, merkityksen ja jopa moraalisen oikeutuksen.

Vietettyäni Aasiassa lähes vuosikymmenen ja palattuani Suomeen neljä vuotta sitten, huomasin suomalaisten puheiden ja sanojen jotenkin muuttuneen. Suomen oli vallannut trauma- ja uhripuhe.

Hurjimmillaan näyttää siltä, että traumoista on tullut keskeinen elämän oikeutuksen ydin. Niin hyvässä kuin pahassa. Trauma- ja uhripuhe on uutta kieltä, joka kertoo keitä oikein olemme, ja sosiaalista valuuttaa, jolla vaihdamme julkisuudessa arvoa.

Suomalaisten minäkuva vaikuttaa perustuvan yhä enemmän henkilökohtaisten kokemusten, haavoittuvuuden ja selviytymisen varaan. Identiteetin ydin ei enää löydy yhteisöstä, uskonnosta tai kansakunnasta, vaan siitä, mitä ihminen on itse kokenut ja miten hän on kärsinyt ja toipunut.

Henkilökohtainen kokemus, erityisesti traumaattinen, antaa syvyyttä ja selityksen: ”olen tällainen, koska olen kokenut tämän”. Haavoittuvuuksien ja traumojen avoin esilletuonti on kääntynytkin ihmisen voimavaraksi.

Onko kulttuurissamme kasvava paine esittää oma elämä traumana, jotta se olisi ymmärrettävää, tunnistettavaa ja jakokelpoista? Monet eivät koe elämässään suuria dramaattisia traumoja, tai eivät halua tuoda henkilökohtaisia haavojaan julkisiksi.

Kirjailija Joel Haahtela kiteytti kulttuurimuutoksen kesäkuussa Suomen Kuvalehden suomalaista nykykirjallisuutta kritisoivassa esseessään. Haahtela kirjoitti kuinka ”kirjallisuudesta on tullut traumanpalvonnan pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta, sen kruununjalokivenä autofiktio.”

Trauma- ja uhripuhe on johtamassa siihen, että media- ja somenäkyvyyttä ansaitaan paljastamalla itsestä jotain kipeää. Se takaa ihmisen autenttisuuden ja toimii pääsylippuna julkiseen keskusteluun.

Mitä muuta kiinnostavaa sanottavaa meillä enää voisi olla? Trauman paljastaminen antaa oikeutuksen puhua ja tulla kuulluksi. Näkyvyys somemaailman hallitsemaan julkisuuteen jopa edellyttää, että tulet esiin ja annat traumasi määritellä sinut.

Ilmiö näkyy tilastoissa. Esimerkiksi TikTokissa #trauma-aiheiset videot ovat räjäyttäneet huomiopankin. Jo kesäkuussa 2023 #trauma-tunnisteella ladattuja katselukertoja oli yli 21,7 miljardia, kun vuotta aiemmin niitä oli noin 9 miljardia.

Nyt puhutaan jo traumaekonomiasta.

Alustojen, kuten Instagramin, TikTokin, X:n tai YouTuben logiikka perustuu huomion ekonomiaan. Kaikki sisällöt kilpailevat katseista, klikkauksista ja sisältöjen jakamisesta.

Eikä minkään ole rekisteröity tuottavan reaktioita yhtä tehokkaasti kuin tunnepitoisen, järkyttävän henkilökohtaisen kokemuksen jakaminen.

Algoritmit suosivat sisältöä, joka herättää voimakkaita tunteita ja sitouttaa yleisöä. Siksi henkilökohtaisen trauman paljastaminen somessa tuo näkyvyyttä, seuraajia. Ja yhä useammin myös taloudellista hyötyä yhteistyökuvioiden tai lahjoitusten muodossa.

Kärsimyksestä on tullut kauppatavaraa, jolla käydään vaihdantaa digitaalisten huomiomarkkinoiden torilla. Tulospaineissaan perinteinen media on käytännössä pakotettu samaan noidankehään ja on syntynyt sisällöntuotannon kaupallinen vinouma.

Laadukkaat journalistiset yhteiskunnan rakenteita analysoivat artikkelit jäävät huomiotta, ellei niitä pueta koskettavan selviytymistarinan muotoon. Sisältöjä, jotka ovat henkilökohtaisia, paljastavia ja tunnepitoisia luetaan enemmän, ne tuottavat enemmän klikkauksia, vaikutusvaltaa ja mainostuloja.

Onko vallitseva trauma- ja uhripuheen valta-asema vapauttava vai tukahduttava ilmiö?

Kiistämättä traumasta puhumisen kulttuuri on tuonut paljon hyvää. Se on vapauttanut ihmisiä häpeän ja vaikenemisen taakasta. Aiemmin esimerkiksi seksuaalinen väkivalta, identiteetti marginaaleissa, mielenterveyden ongelmat tai perheväkivalta olivat tabuja, joista vaiettiin tai joiden kantajat jopa syyllistettiin.

Nyt näille todellisille kokemuksille on sanoja ja vertaisryhmiä. Traumapuhe on antanut äänen marginaalissa olleille ja pakottanut yhteiskunnan katsomaan peiliin monien epäkohtien osalta. Kärsimyksen jakaminen julkisesti on ollut monille aidosti voimauttavaa ja yhteisöllisyyttä luovaa.

Mutta elämme aikaa, joka on syvästi epävarmaa ja jota kuvaa omituinen epätodellisuus. Aiemmin luotettaviksi koettuihin totuuksiin ja rakenteisiin, kuten tieteeseen, mediaan ja poliittisen järjestelmään, kohdistuu kasvavaa epäluottamusta.

Tämä on johtanut siihen, että ihmiset ovat kääntyneet etsimään varmuutta elämäänsä sieltä mistä sitä vielä löytyy. Eli omasta itsestä. Trauma on kokemuksen muoto, jota ei voi kyseenalaistaa ulkopuolelta. Vain kokija itse tietää miltä trauma tuntuu.

Siksi trauma tuo puhujalleen julkisessa keskustelussa eräänlaisen suoja-aseman. Traumaattisen kokemuksen jakaminen sulkee suun kriitikoilta.

Kuka kehtaa inttää vastaan, kun ihminen kertoo avoimesti pahimmasta hetkestään?

Joel Haahtela kirjoittaa, kuinka traumasta on kasvanut maallistuneessa länsimaisessa ajattelussa moderni hengellinen kokemus, joka korvaa Jumalan. Hän kysyy heti perään, että jos maailma on täynnä pelkkää omaa kokemusta ja tunnetta, kuka enää kuuntelee toista?

Siinä missä aiemmin elämän tarkoitusta ja oikeutusta löydettiin uskonnosta tai ideologioista, nykyihmiset rakentavat elämänsä tarinaa, jossa omat traumoihin kietoutuneet kokemukset tarjoavat uusia rituaaleja: terapiaa, itsehoitoa, uhriutumista ja julkista oman selviytymistarinan jakamista.

Julkisuudessa tilitetään, kuinka kärsimyksellä on aina jokin itseä kasvattava syvempi tarkoitus ja merkitys. Traumapuhe alkaa muistuttaa uskontoa. Vain oma henkilökohtainen kokemus, erityisesti trauma, on pyhää.

Tuleeko ihmisen elämästä kelvollista vasta, kun se on kärsimyksen kautta lunastettu? Onko traumapuhe luomassa uutta mittaria ihmisarvolle? ●