Maailma tarvitsee Pörsänmäkiä – Topi Marin palasi kotiin ja perusti teatteriryhmän Jaakko Tepon maisemiin

Pörsänmäki on luultavasti Ylä-Savon tunnetuin kylä. Sen tuntevat ainakin kaikki, jotka ovat joskus Jaakko Teppoa kuunnelleet.

Voi silti olla, etteivät kaikki kylän nimen kuulleet tiedä sen olevan olemassa muuallakin kuin Ruikonperän multakurkun lauluissa ja tarinoissa.

Kyllä on. Sieltä se löytyy Iisalmen, Pielaveden ja Lapinlahden välimaastosta.

Isoimpiin savuihin tulee ajomatkaa noin puolikas tunti. Silti kylän maamerkin eli legendaarisen Pörsänmäen nuorisoseurantalon pihamaalla on helmikuisena arki-iltana monta autoa parkissa.

Isossa salissa on meneillään kyläläisten pingisvuoro, yläkerrassa harjoitellaan näytelmää. Vieläpä semmoista näytelmää, jota harjoitellaan harvemman syrjäkylän nuorisoseurantalon vintillä.

– Duncan Macmillanin Keuhkot meillä tässä työn alla on. Ensi-ilta on Iisalmessa ystävänpäivänä. Sen jälkeen kierretään kaikki Pohjois-Savon kunnat ja palataan lopuksi Pörsänmäelle, ynnäilee Topi Marin, Keuhkojen ohjaaja, tuottaja ja näytelmärundin järjestävän Teatteri Sujon pystyyn pistäjä.

Topi Marin on Sujo-teatterin perustaja.

Marin ei ole syntyperäisiä Pörsänmäen poikia, mutta sinnepäin.

– Olen syntyny ja asunu ala-asteaikani Iisalmessa, mutta isäni kotipaikka on tällä kylällä. Se on sukutila, jossa meitä Marineja on elelly ainakin viime vuosisadan alusta lähtien.

Samoja Marineja se on Sannakin. Tosin sen verran monen sukuhaaran takaa, ettei entistä pääministeriä voi lukea Topin serkuksi hyvällä tahdollakaan.

– Yläasteen ja lukion kävin Oulun seudulla. Teatterihommista innostuin jo aiemmin. Äiti vei miut harrastajateatteriin, ja se oli hyvä paikka mielikuvitusrikkaalle lapselle – miehän leikin spaidermaneilla melkein aikuiseksi asti. Ja teatterihan on leikkimistä.

Teatteriharrastus siirtyi näyttelemisestä ohjaamisen puolelle, kun lukioikäinen Topi uskoi tehneensä näyttelijänä kaiken tehtävissä olevan. Nyt se jo naurattaa, mutta alle kaksikymppinen nuori mies oli tuumiensa kanssa tosissaan.

– Sitten hain teatterikorkeakouluun ohjaajalinjalle varmana, etten pääse sisälle. Pitkälti sen takia olin pääsykokeissa rento, mutta tosissani. Niin mie vaan pääsin kouluun parikymppisenä eli aivan liian nuorena. Kun toinen vuosi teatterikoulussa alkoi, ahdistuin. Se ei ole taideopiskelijalle tavatonta, mutta helevetin hankalaa aikaa se oli.

Psyyke kuormittui, ja Topi saapui isänsä tiluksille haukkaamaan happea.

– Isän kotitila on ollu aina turvapaikka, ja Pörsänmäki on edustanu miulle vapautta. Menin vanhaan navettaan, joka oli varastona ja täynnä roskaa. Mietin, onko teatterin pakko olla niin tuskaista ja kipeää. Eikö siinä vois olla leikkiä ja iloa.

Pörsänmäen nuorisoseurantalolla tapahtuu, vaikka Savon syrjäisemmillä seuduilla muuten voi muuten olla hiljaisempaa.

Tuumailun lopputuloksena Topi raivasi isänsä kanssa teatteritilat vanhaan lantalaan. Ensimmäinen esitys järjestettiin kesällä 2019. Puolen tunnin mittainen sitcom-versio Hamletista esitettiin vain kutsuvieraille eli lähinnä pörsänmäkeläisille.

– Yleisö tykkäs ja mukaan pyytämäni kaverit myös. Ymmärsin itekin, että tämä on niin hullua, että tässä on pakko olla järkeä. Ollaan korvessa hiekkatien päässä ja pikkuruiseen katsomoon mahtuu viiskymmentä ihmistä, mutta juuri siksi tästä vois saada toimivan jutun. Piti vaan tosissaan miettiä, tahdonko lähteä tätä tekemään – tiesin kyllä, miten järjettömän iso homma se olis.

Aikansa aprikoituaan Topi vastasi itselleen tahdon. Seuraavana suvena entisessä lantalassa näyteltiin taas. Sillä kertaa näytöksiin myytiin jo lippujakin. Ne menivät kaupaksi hyvin, ja Topi huomasi perustaneensa teatterin.

Uudelle taidelaitokselle löytyi nimi verrattain vähällä miettimisellä.

– Isän sukutilaa on sanottu Sujoksi. Päätin, että olkoon se myös teatterin nimi.

Ville-Markus Laitinen ja Milja Mehtonen harjoittelemassa Keuhkot-näytelmää.

Nyt tuloillaan on seitsemäs Sujo-kesä. Aiempina suvina esitykset ovat pyörineet täydehköinä.

– Vuonna 2020 mie päätin lopullisesti, että Sujo vakiinnuttaa savolaisessa teatterikentässä paikkansa ja koko työryhmälle jää palkkaa esityksen tuloista. Kulut on kyllä maksettu aina. Uskon, että tänä kesänä päästään siihen, mitä viisi vuotta sitten päätin.

Sitä tosin sanelee, millaisen vastaanoton Keuhkot-kiertue savolaisilta saa. Siitä ovat kiinni myös tulevat rundit. Hyvin näytelmä otettiin vastaan ainakin valtakunnan eteläpäässä vuonna 2015, kun se sai kantaesityksensä Kansallisteatterissa Juha Jokelan kääntämänä ja ohjaamana.

– Näin sen ja tiesin, että tuon haluan ohjata. Aluksi tarjosin tätä pariin eri ammattiteatteriin, mutta eivät ottaneet. Ajattelin, että pitäkööt tunkkinsa – mie teen tämän Pörsänmäessä.

Macmillanin näytelmässä kaksi nuorta ihmistä, mies ja nainen, pohtivat lapsen tekemistä. Kannattaako heidän lisääntyä maailmassa, jonka väkiluku kasvaa muutenkin ja jonka elinkelpoisuutta ilmastonmuutos kiihtyvällä vauhdilla nakertaa?

Näytelmä oli ajankohtainen kymmenen vuotta sitten. Vielä ajankohtaisempi se on nyt. Vuosikymmenessä maapallon väkiluku on noussut reilusta seitsemästä miljardista yli kahdeksaan miljardiin, ja Pörsänmäen korkeuksillakin on liukasteltu tänä talvena vesisateessa.

– Tuskin Keuhkot kenellekään uutta tietoa ilmastonmuutoksesta tarjoaa, eikä se ole pointtikaan. Mie olisin hyvilläni, jos katsojalle tulisi ymmärrystä ilmastokriisin aiheuttamista tunteista. Ei ne ole vouhotusta, ne on tämän ajan elämää. Vaikka en mie propagandaihminen ole, taidetta tässä tehdään.

Kuka muka sanoi, että luomisen olisi oltava tuskaa?

Maapallon väestökasvu ei savolaisella syrjäkylällä näy, vaikka talven kelit ovat outoja olleetkin.

– Siitä huolimatta on hirveä määrä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi monet ajattelevat, kuten tämän näytelmän henkilöt. Tässä ohjataan katsojaa asettumaan toisen asemaan ja murtamaan omaa kuortaan. Taide on valtavan hyvä keino saada ihmiset ymmärtämään, mitä tiede sanoo, tuumaa Keuhkojen toisen roolin tekevä Milja Mehtonen.

Iisalmelaissyntyinen ja Jyväskylässä asuva, Sujossa jo useamman suven näytellyt Mehtonen valmistui vasta yhteiskuntatieteiden ja filosofian maisteriksi. Plakkarista löytyvät myös draamakasvattajan paperit. Keuhkojen toinen näyttelijä Ville-Markus Laitinen on Kuopiossa ravintola-alan hommissa. Niin Mehtosella kuin Laitisella on takanaan vankka harrastajateatteritausta. Keuhkoja he eivät kuitenkaan talkoilla tee.

– Mie sain Keuhkojen tekemiseen apurahaa, ja jos kaikki menee hyvin, voin maksaa lipputuloista enemmänkin palkkaa kuin on sovittu. Ehkä itsellenikin. Tähän mennessä sitä ei ole tehty. Luotan, että nyt tämä homma nousee siivilleen. Ja tulevaisuudessa jos sais vastuuta jaettua niin, etten ite ohjais kaikkia Sujon juttuja, Topi sanoo.

Ensi kesänä toive ottaa ensimmäiset askeleensa, kun suunnitteluasteella olevasta, episodeista koostuvasta näytelmästä ottaa ohjausvastuuta myös Mehtonen.

– Sujohan on taiteellinen kyläteatteri. Nyt on tehty parina kesänä vähän viihteellisempiä juttuja, esimerkiksi pörsänmäkeläistä musiikkiteatteria Tšehovista. Se täytti taiteellisuuden määreet, mutta kävi pitkälti viihteestäkin. Ensi kesänä mennään kokeilevaisempaan suuntaan, Topi lupaa.

Linjanveto on Mehtosen mieleen.

Laitinenkin nyökyttelee.

– Mutta mie sanon vielä sen verran, että kyllä taiteellinen esitys voi olla viihdyttävä. Keuhkot on lopulta myös universaali rakkaustarina. Siinä mennään elämän vuoristorataa ja on se myös hauska. Mie olen pyrkinyt Sujon jutuissa siihen, että tässä kylällä asuva sukulaisnainen tykkäisi niistä. Ja kyllä se on tykänny.

Niin ovat tykänneet myös Sujon esityksiä nähneet Topin teatterikouluaikaiset kaverit.

– Ne on kysyneet ensin, että miks helevetissä sie teet näitä juttujas täällä. Esityksen jälkeen ne on luullakseni tajunneet, miksi. Mutta enhän mie yksin olis mitään saanut aikaan. Isä, kaikki työryhmäläiset, nuorisoseuralaiset, sponsseina olleet yritykset ja tietysti yleisö – ei tämä yksilölaji ole.

Kun sujolaiset alkavat harjoitella Keuhkoja, vaihtuu nuorisoseurantalon pingisvuoro paritanssituntiin. Sen alkamisen merkiksi pihamaa on täyttynyt autoista. Alasalissa tanssitaan, yläkerrassa treenataan Duncan Macmillanin näytelmää.

Suomi tarvitsee enemmän Pörsänmäkiä.