”Hänen reitensä tuovat mieleen maantiedonkirjojen jokisuistot” – Kun Aino-Mari Tuuri näki Toni Lötjösen televisiosta, hän halusi selvittää, mistä tämä on tehty
Kun Aino-Mari Tuuri alkoi katsoa salibandyä televisiosta, hänen katseensa kiinnittyi Toni Lötjöseen. Se ei ollut ihme, sillä Lötjönen on poikkeus lajissa, jota ei pidetä erityisen näyttävänä.
Televisiossa vilahtaa ottelu, jonka ääreen jään seisomaan. Salibandyä katsotaan meillä usein, ja minäkin joskus katson. Viisi sisään ja viisi ulos. Veivit, gripit, classicit. Laidat, lavat, sponsorit.
Toisin kuin monissa lajeissa, pystyn kuvittelemaan itseni peliin. Tiedän miltä tuntuu, kun muovinen lapa napsahtaa 23 gramman palloon tai vielä tutummin mailat toisiinsa. Ikäiseni tietävät, sillä sählyn suosio räjähti 1990-luvulla koulujen saleissa.
Peli on sähäkkä ja yllättävä, ja katsoessani ihmettelen, miksi lajin maine on tylsähkö. Nuoria kimmoisia ihmisiä kenttä vääränään ja reunatkin. Olisiko se tuo keinovalon kelmeys? Vai ikuinen sisätila, jossa ei ole hiekkarannan jyvästäkään? Tai ehkä se on useiden joukkueiden käyttämä valkoinen peliasu, joka heijastaa verisuonia kuin Suomen lippu ristiään?
