”Hänen reitensä tuovat mieleen maantiedonkirjojen jokisuistot” – Kun Aino-Mari Tuuri näki Toni Lötjösen televisiosta, hän halusi selvittää, mistä tämä on tehty

Televisiossa vilahtaa ottelu, jonka ääreen jään seisomaan. Salibandyä katsotaan meillä usein, ja minäkin joskus katson. Viisi sisään ja viisi ulos. Veivit, gripit, classicit. Laidat, lavat, sponsorit.

Toisin kuin monissa lajeissa, pystyn kuvittelemaan itseni peliin. Tiedän miltä tuntuu, kun muovinen lapa napsahtaa 23 gramman palloon tai vielä tutummin mailat toisiinsa. Ikäiseni tietävät, sillä sählyn suosio räjähti 1990-luvulla koulujen saleissa.

Peli on sähäkkä ja yllättävä, ja katsoessani ihmettelen, miksi lajin maine on tylsähkö. Nuoria kimmoisia ihmisiä kenttä vääränään ja reunatkin. Olisiko se tuo keinovalon kelmeys? Vai ikuinen sisätila, jossa ei ole hiekkarannan jyvästäkään? Tai ehkä se on useiden joukkueiden käyttämä valkoinen peliasu, joka heijastaa verisuonia kuin Suomen lippu ristiään?

Erätauko jähmettää katseeni.

Tunnistan yhden studion asiantuntijoista. He ovat näyttävä rivi puvuissaan, tosissaan. Tämän yhden olen nähnyt ennenkin ja kiinnittänyt ohimennen huomiota johonkin. Hän kiihkeästi selittää, mitä juuri kentällä näki.

Minä selitän mitä näen: Mies on muita laitetumpi, hänen pukunsa istuu valtavan hyvin ja onpa sillä missä istuakin. Mies on kärjellään seisova kolmio. Leveä kallo, paljon tummaa tukkaa korkealla, taito hyödyntää karvoitusta kasvojen muotoilemisessa. Näyttävä nenä, muodokkaat huulet. Vienosti vino hymy.

F-liiga. Tiedän, että se tulee floorballista, mutta se voisi olla myös feministisen keskusteluohjelman nimi.

Myöhemmin opin, että mies on aina asteen muita laitetumpi. Katson taas ja katsomalla opin, että jos hänellä on kravatti, se on ohut, leikkisä. Joskus se on paidan alla. Jos kravattia ei ole, hän on usein avannut paitansa ylimpiä nappeja. Välillä tiukka liivi halaa uumaa kauluspaidan lävitse. Hänellä on niukat avokkaat ja niissä ruskeat nilkat, joita sukat eivät tohdi peittää. Hänen housunprässinsä ovat skarpit kuin kantit, joka sanana kuulostaa terävältä, mutta salibandyssä ei ole kulmikas ollenkaan vaan ennemminkin laaja kaari.

Lähikuva paljastaa, että miehen vasemmassa korvassa roikkuu helmikoru. En enää kuule mitä hän puhuu, sillä näen vain hänen olemuksensa ja sen korvanlehden.

Peruutan askeleen taaksepäin ja takanani sattuu olemaan sohva, jolle asetan pakarani. Tuijotan peliä mutta kumminkin miestä enkä ymmärrä, miten en ole aiemmin kuullut tästä riikinkukosta, tästä koivikkoon karanneesta kanarialinnusta.

Katson ympärilleni: ettekö te muut ihmettele, mikä tuo on? Ettekö te näe sitä mitä minä näen, ettekö koodaa ulkokuoren yksityiskohdista ulos viestejä, jotka minun silmissäni vilkkuvat kuin loisteputkilamput?

Tämä vesi kiehuu jo, ettekö te hyvänen aika huomaa poltetta.

Hakukone paljastaa, että suomalaiset miehet tuntevat Toni Lötjösen vuosien takaa. Hän on ylijohtavaksi ja sählyasiantuntijaksi itsensä nimennyt kova ääni somessa. Hän on pelannut kaikenlaista ja onnistunut kaikessa mikä liittyy urheiluun.

Hänestä on tehty useita urheilujuttuja, mutta eivät ne tyydytä minua. Urheilutoimittajat ovat katsoneet ohi, katsoneet minusta väärin. Eivätkö he näe, ettei keisarilla todellakaan useissa kuvissa ole vaatteita?

Kuvahaku alkaa nimittäin kuumottaa.

Lötjönen on muokannut kehoaan ammattimaisesti ja osallistunut fitnesskisoihin. Kuvissa hän on kireälihainen ja ruskeaksi öljytty. Ja sitten on sekin selfie, jossa hänellä on yllään palomiehen varusteet – tai ne ovat yllä vain osittain, sillä minä näen hänen ylävartalonsa, jossa kudos kaareutuu välillä laaksoiksi, välillä kukkuloiksi. Hän on liittänyt postaukseen merkinnän #ScandinavianHunks.

Salibandykin on kaareva laji. Kaukalossa ei ole ollenkaan kulmia, vain päättymätöntä kaarevuutta. Maali on kaarille taivuteltua metallia, mailan lapa on kaareva kolmeen suuntaan, pyöreässä pallossa on 26 reikää, ja reikähän ei tarkkaan ottaen ole muuta kuin kaarta.

Lötjönen on monesta kohdasta kulmikas, liki graafinen.

Astun matalaan urheiluhalliin, jossa on tänään yksi F-liigan finaaleista. Kuljetan katsetta pitkin puista sisäkattoa, kun Lötjönen osuu silmiini. Hän kaappaa katseeni heti.

Mutta vaikka lähetykseen on vielä pari tuntia ja kaapeleita vasta keritään auki, minua tulee kättelemään se sama hahmo, jolla on tiukat vaatteet ja korkea kampaus.

Lötjönen ei ole missään lämmittelyvaiheessa.

Itse asiassa, jos on ikinä maannut miehen alla, hän näyttää siltä miltä useimmat miehet altapäin näyttävät. Vähän tukalalta, hyvin innostuneelta ja kovin, kovin valmiilta.

Puku on mintissä, liivi on, prässit on, loaferit on, tukka on ja parta, energiajuoma, vasemmassa korvassa helmikoru ja oikeassa jokin kultainen nuolenpää. Sukkia ei eikä jännityksen tuntua.

Lötjönen kertoilee, miten hänet vuonna 2012 pyydettiin liigan asiantuntijaksi ja miten heillä on ollut lähetysten kehittämisessä melko vapaat kädet. ”Mähän nämä olen kaikki tänne värvännyt”, Lötjönen sanoo.

Hänelle oli alusta asti selvää, että nyt pannaan puvut niskaan ja ollaan tosissaan. Läksyt tehdään, hidastukset analysoidaan ja yritetään antaa jotain heille, jotka tuntevat lajin tai ovat vieteltävissä sen pariin. Mutta Lötjönen ei halua olla vain tiedollisesti pätevä. Hän haluaa olla myös kiinnostavin.

Hän ei tavoittele kaikkien tykkäyksiä. Tavoitteena on, että 70 prosenttia tykkää, 30 saa sitten vaikka vihata. Mielipide on kuin täky, johon moni haluaa tarttua.

”Alkaa jengi toivoa, että Lötjönen on väärässä”, hän naurahtaa.

”Ei tuolla pärjää, ellet tiedä mistä puhut. Mutta ulkonäkö ja puhetapa ovat keinoja vahvistaa sitä. Viihde edellä meneminen ei alenna sun arvoa.”

Muodollisesti pätevä, niinhän naisista taidettiin vielä hetki sitten vitsillä sanoa?

Lötjösen mielestä homma on ”yksi: mielipidebisnestä, kaksi: ulkonäköbisnestä, vaikka oikeasti se on vitsi, ja kolme: jos tiedät vähän säbästä, niin se on eduksi”.

Asiantuntija Jarmo Härmä käväisee tervehtimässä ja huikkaa, että ”jos Löde sanoo, että se on tämän kaiken isä, niin kyllä Panu [Markkanen] on se isä”.

Mutta vaikka olisi äiti, kyllä Löde vähän säbästä tietää. Taustalla on oma salibandyura paikalta, jossa näkee koko kentän: maalivahtina. Hän sai kolme suomenmestaruutta ja pelasi ammattilaisena myös Ruotsissa.

Nykyään hän katsoo toistasataa matsia vuodessa. Suoria lähetyksiä tehdään vuodessa kuutisenkymmentä.

Jossain vaiheessa hän lähetti kokeneimmille valmentajille näytteitä peleistä ja kysyi, näettekö te saman kuin hän. Menikö tilanne näin, voiko sitä analysoida näin? Hän alkoi luottaa siihen mitä näkee.

Äkkiä halli on täynnä. Makkara käryää ja Elvis laulaa niin kovaa, että Lötjönen elehtii käsillään yhä suurempia kaaria. Little less conversation, little more action, babe / A little less conversation, a little more action, please

Kameran takaa kävelevät isät näyttävät lapsilleen kännykästä tuttuja miehiä. Katso, tuossa nuo tekevät telkkaria.

Lötjönen siirtyy juontopaikalle. Minä katselen häntä hyvän matkan päästä. Hän luullakseni tietää sen, ainakaan katseemme eivät sähköistävästi kohtaa. Hän ei iske silmää minulle enkä minä hänelle, en myöskään Jarmolle tai Panulle.

Lötjönen puhuu tiimille lakkaamatta. Kun hän pukee kuulokkeet, helmikorvakoru osuu tarkalleen kuulokkeiden ulkopuolelle.

En tiedä, miksi juuri helmi lopulta sytytti uteliaisuuteni. Se on silmissäni symboli sille, että tässä on nyt ihminen, joka tietää, miten herättää muissa haluja ja haluamattomuuksia. Minulle helmikoru huutaa jonkinlaista fluidiutta, kaarevia liukumia tarkkojen rajojen sijaan.

Mielessäni käyvät lukuisat nuoret miehet helmineen, kuten laulaja Harry Styles, joka on kuuma mutta herkkä. Hänkin ilmentää monenlaista maskuliinisuutta, vaikka kuinka pukeutuisi helmikaulakoruihin ja poseeraisi Voguelle mekoissa, ja ehkä juuri siksi. Hän pukeutuu videolla glitterhaalariin ja sitten riisuu sen pois, jotta saan nähdä hänen ylävartalonsa.

Näen minä Lötjösenkin ylävartalon ja alavartalonkin, ihan muutamalla klikkauksella. Hänen reitensä tuovat mieleen maantiedonkirjojen jokisuistot.

Näen sometarinan, jossa Lötjönen poseeraa huulet raollaan, konjakinvärinen kädessään. Helmikaulakoru. Mistä hän onkin löytänyt tarpeeksi pitkän, joka yltää kietoutua hänen kaulansa ympärille?

Jos englanninkielisissä lyriikoissa lauletaan jotain pearl necklacesta, aina siinä on viittaus miehen ejakulaatioon. Haulla ”harry styles pearl necklace” silmilleni laukeaa yli kolme miljoonaa osumaa. Nykyään Stylesillä on oma korubrändi.

Tällaista ulkonäön, koristautumisen ja perinteiden venyttämistä ei Suomessa ole tapana tehdä. Tai on tietenkin, muttei salibandykentillä. On kuin Lötjönen kuuluisi viihdelavoille, poikabändiin, laskeutumaan metallitangosta, seinäkalenteriin, polttareihin…

All this aggravation ain't satisfactioning me / A little more bite and a little less bark / A little less fight and a little more spark

Kentällä lämmitellään. Joku vapauttaa kassista kymmeniä valkeita palloja. Ne leviävät kentälle kuin katkennut helminauha. Lopulta pallotytöt käyvät poimimassa ne eikä kentällä ole enää pisaraakaan.

Lötjönen katoaa näkökentästäni yhtenään, kun väliin tunkee huutoa ja rummutusta. Täällä hän on yhtä kaukainen kuin ruutuni takana enkä saa hänen kulmistaan sellaista otetta, jota toivoin.

Close your mouth and open up your heart and, baby, satisfy me / Satisfy me, baby

Helsingin Merihaka on tuulta, lokkeja, vakavia seiniä, suoria kulmia. Palloiluhallilla minua odottaa Diorin Sauvagelta tuoksuva, mustaan poolopaitaan pujottautunut Lötjönen.

Viimein hän on paikalla minua varten eikä täyttämässä kaikkien muiden silmiä. Vaikka oikeastaan hän oli tekemässä yhtä kuudesta viikoittaisesta salitreenistään. En saanut lupaa seurata harjoitusta, sillä se on hänelle ”vähän pyhä hetki”.

Ei sillä, kunhan ehdotin.

Toni Kristian Lötjönen on Raumalla kesällä 1979 syntynyt hallipäällikkö ja urheilun supermies. Hän on asiantuntija, saliyrittäjä ja kahden lapsen isä: tytär täysi-ikäistyi juuri ja jalkapalloa tosissaan harrastava poika täytti 11. Lasten äidin kanssa he ovat jollain lokeroimattomalla tavalla parhaita ystäviä.

Lötjönen kertoo eläneensä peruskasarilapsuutta. Oli nuori sairaanhoitajaäiti ja nuori paperimiesisä, tehtaan asunto ja paljon myöhemmin syntynyt pikkuveli. Kaikki tunsivat kaikki. Päivät kuluivat erilaisissa pallopeleissä. Pikku-Toni oli nopea ja innostunut, aina mukana peleissä, aina pallolla. Vessan ovi oli pomputtelusta hajalla.

Kun Lötjönen oli kuusivuotias, hän aloitti jalkapallolla niin kuin koko sukupolvi. Samana vuonna 1985 Suomeen tuotiin laji, joka nimettiin salibandyksi. Hauskana, halpana ja kaikille sopivana markkinoitu laji levisi Ruotsista opiskelijoiden muassa, ja Suomessa sitä pelattiin ensimmäisiä kertoja Helsingin yliopiston Porthaniassa puoli vuosisataa sitten.

Raumalle laji ehti vasta Lötjösen myöhäisteini-iässä, mutta se riitti – Lötjönen pärjäsi siinäkin. Lopulta hän pelasi sekä jalkapalloa miesten ykkösdivarissa että salibandyä liigassa.

Säbä oli päälaji yli vuosikymmenen, kunnes Lötjönen hurahti yllättäen squashiin. Suomen parhaat pelasivat tuota padelin isoveljeä hallissa, jossa Lötjönen oli töissä. Oli helppo tarttua mailaan ja alkaa treenata. Parhaiden joukkoon Lötjönen pääsi kahdessa vuodessa.

Sitten 70-kiloinen squashnuorukainen halusi vaikeamman haasteen, joka lopulta muovasi hänet melkein satakiloiseksi kimpaleeksi. Kehoaan rakentaviin Hunkseihin tutustuminen nosti Lötjösen painoa, vitsailemme, vaikka oikeasti hän havaitsi kerrankin tarpeeksi vaikean tavoitteen: lisätä kapeaan kehoon massaa ja muotoa.

Siinä varmaankin tapahtui jotain sellaista, että ikänsä toimijana ollut Lötjönen muuttui fitnesslavalla kohteeksi. Subjekti vierähti objektiksi. Niitä peruja minäkin katson, kun Lötjönen kävelee edelläni palloiluhallin käytävällä.

Videotuomarina pysäytän kuvan, kelaan ja katson sen uudelleen. Hänellä on todella kovin hyvin istuvat mustat housut. Niissä on elastaania, joka toimii niin kuin sen on tarkoitettu – kuitu venyy, kun sen alla on pullistuvia kehon osia, ja se vetäytyy, kun sen alla on uoma.

Miten 30 kiloa tarkkaan asemoitua lihaa muuttaa ihmistä sisäisesti? Lötjönen on tovin hiljaa.

”Kyllä siinä jossain vaiheessa huomion määrä lisääntyi merkittävästi”, hän vastaa lopulta.

Nyt hän analysoi, että viitisen vuotta sitten elämässä oli myrkyllisen huomionhaun vaihe. Niin helppoa oli saada somessa huomiota tietynlaisilla kuvilla kun oli mitä kuvata, mutta vääristä syistä. Pian sitä alkoi pohtia, kiinnostaako muita minä itse vai pelkkä kuori. Keho, joka oli ollut nopea ja työteliäs ja joka nyt viimeistään oli jonkinlaisen esteettisen koodiston mukainen.

Voisinko sanoa kaunis? Se on varmasti silmässäni, mutta saanko minä viimein katsoa kohti ja huomata tuon kauneuden, ja jos meidän koetut sukupuolemme keikahtaisivat vastarannoille, olisiko se yhäkin ok?

Lötjösen ulkonäkö kyllä huomataan. Hän käyttää tätä hyväkseen ja sosiaalisena antaa sen mitä häneltä pyydetään, suostuu yhteiskuviin, jotka ovat aina ”äidille”.

”Taattua silmänamia. He is a Man Candy. Aikamme johtava miesmalli. Ja pikkareita lentää katsomosta.”

Hän saa somessa myös kundeilta kommentteja, joissa kauneus tunnistetaan, mutta samalla havainto kietaistaan huumoriin. Siinä on ihailua ja siinä on vähän naljailua, mutta vain hieman kritiikkiä eikä lainkaan mustaa vihaa.

Lötjönen lienee sillä tavalla tarpeeksi maskuliininen, janan metsuripäädyssä. Sitä eivät parit helmet muuta vaan pikemminkin onnistuvat korostamaan. Peniskuvia, ehdotuksia, kyllä, muttei koskaan sellaista myrkkyä kuin vaikka naispoliitikot saavat.

Ehkä ihailu sammuttaa miesten vihan. Ehkä somessa naisia huorittelevat työntyvät Lötjösen inboxiin ihan toisin: joko häntä haluten tai haluten olla hän.

On pallopelejä ja sitten on laji, jossa ulkonäkö on kaikki. Vaikka Lötjönen ei fitnesslajeissa enää kisaa, hänen salitreeninsä tavoite on yhä ennen muuta esteettinen. Ei häntä kiinnosta lainkaan nostaa rautaa raudan vuoksi (vaikka ”totta kai kaikki kysyy, paljonko sun penkki on, no se on sataviiskyt, mutta se ei ole yhtään se pointti”).

Pointti on näyttää tasapainoisen hyvältä.

Kun erikseen kysyn, Lötjönen arvioi parhaiksi paikoikseen rinta-olka-hartiaseudun ja heikkoudekseen raajat, jotka on pitkällä ihmisellä vaikea saada balanssiin. Vaikkei fitnesskieltä ymmärtäisi, on silti helppo todeta, että joku vaan näyttää siltä, että se treenaa koko ajan.

Eikä Lötjönen edes treenaa omasta mielestään tarpeeksi. Jotta hän voisi noudattaa omia standardejaan, treenimäärä pitäisi tuplata, eikä siihen ole nyt aikaa.

Ajankäyttö, standardit, vaatimustasot. Lötjösen mielestä vaatimustaso voisi yleisesti olla paljon korkeampi. Hänen omansa on niin korkealla, ettei hän voi katsoa golfiin päinkään. Se olisi sitten menoa. Juontojaan hän katsoo jälkikäteen ja analysoi, mikä toimii, mitä parantaa. Karsii maneereita. Tekee töitä, treenaa, harkkaa, duunaa.

On selvää, että Lötjösen keho on järjestäytynyt epätavalliseen järjestykseen. Geneettinen urheilullisuus ja omistautunut työnteko ovat tuoneet näyttävää tulosta – mutta muutenkin.

On taipumus addiktioihin, minkä Lötjönen sanoo tunnistavansa hyvin. Täysii tai ei ollenkaan. On tai off. Se on yksi hurahdus ja äkkiä 12 treenit viikossa. Puhelimessa saa olla yksi peli kerrallaan. Ruoka on silkkaa polttoainetta. Päihteiltä hän on välttynyt, sillä tunnisti piirteensä varhain. Monella urheilijalla tilanne on toinen: urheilu-uran aikana kunnolla ja jälkeen kahta kauheammin.

Juontokeikoilla säbä on ihan iholla. Siellä toiset kirmaavat, vapaina ja monenlaisia onnenhormoneita erittäen. Lötjösellä on varmaan ikävä kentille?

”Ei mua kiinnosta yhtään läpsytellä siellä”, hän kuittaa.

Hän ei höntsää, ei läpsyttele, ei edes metaforisesti. Tiukat repliikit ja kulmikkaat kannanotot saavat tilaa somessa, toimivat ruudussa ja podcastissa. Ei ole yllätys, että Lötjönen kohtaa mielikuvia ylimielisyydestä ja kovuudesta.

Mutta miten voisikaan ilman ylimielisyyttä puhua treenistä ja ulkonäöstä ja tyylistä, ellei sanojaan voi muotoilla vaikka siten, että tietää, ettei ole ”se karkkipussin viimeinen karkki”? Ehkä ei mitenkään, jos sattuu olemaan makea ja suussa sulava lempikaramelli?

Mutta on tätäkin: Lötjönen rakastaa poikabändejä, erityisesti Backstreet Boysia. Hänen puhelimensa taustakuvana on George Michael. Jos hän saisi valita minkä tahansa lomakohteen, hän valitsisi Tukholman, jossa asui salibandyammattilaisena kaksi vuotta ja epäilemättä imi monenlaisia vaikutteita.

Ruotsalainen ja ainakaan tukholmalainen mies ei ole ihan niin äijjä kuin täällä. Huoliteltu ulkonäkö on tavallista. Edes yökerhon jonoon ei ollut karkkipussin viimeisillä asiaa. ”Ehkä se vahvistui Tukholmassa”, Lötjönen miettii.

On–off-taipumukseen liittyy se, että Lötjösen on ollut vaikea opiskella asioita, jotka eivät häntä todella kiinnosta. Koulussa hän sanoo olleensa hyvä, varsinkin äidinkielessä.

Mutta opinnoissa innosti vain se mikä innosti, ei mikään muu. Eximioiden ja magnojen jälkeen Lötjönen pääsi Tampereen kauppakorkeaan, muttei aloittanut siellä, urheili vaan menemään. Insinöörilinjalla ja tradenomiopinnoissa sama homma – liikaa kaikkea ei-kiinnostavaa. Tukholman yliopistossa Lötjönen luki yhdyskuntasuunnittelua, Helsingissä uskontotieteitä. Kaikessa hän on jaksanut vuoden päivät.

Hän haluaa fokusoida: katsoa yhtä mailanheilautusta, hyökkääjän liikesuuntaa. Kouluopinnot jäivät, pelien katsominen on pysynyt.

Minä katson Lötjöstä, Lötjönen välillä pitkin seiniä. Istahdan nauhurin vuoksi sohvalla vähän lähemmäs. Nahkasohva narahtaa. Hän ei ole yhtään flirttityyppiä, on itse asiassa omine sanoineen ihan surkea hullaantuja. Tinderistäkin hän on poistunut. Lötjösen täytyy tuntea toinen. Yhden illan jutut eivät ole hänen juttunsa.

Lötjönen puhuu paljon muttei kerro hirveästi, avautuu hieman vasta useamman tunnin jälkeen. Hän on showmies mutta jokseenkin ujo. Kasvoilla käväisevät ilmeet ovat nopeita ja ne näyttäisivät peilaavan vielä nopeampia ajatuksia. Hänen puheensa tulee jostain sellaisesta paikasta, että välillä hän punehtuu poolopaidan kaulukseen asti, välillä liikuttuu katseensa kiiltäväksi, esimerkiksi sanoessaan tällaisia asioita:

”Olen ihan elämäni praimissa. Lapset alkavat olla täydellisessä iässä, työkuviot kunnossa. Näyttää, että tulevaisuudessa on pelkästään hyviä juttuja. Tää riittää, tää kaikki riittää jo. Jos tulee joku suhde niin vitsi jes, mutta mitään ei tarvitse. Mä en kaipaa yhtään mitään, en yhtään mitään.”

Tilanne vaatisi empaattista kosketusta, mutta tyydyn nyökkäilemään lempeästi. Lötjönen ei ole mikään halailijakaan.

Vastakohtien Lötjösessä on kuitenkin asia, jossa hän ei ole turhan mustavalkoinen vaan pikemminkin värikäs.

Hän saa ehdotuksia niin naisilta kuin miehiltä. Tämä ei häntä haittaa, päinvastoin. Myöskään seksuaalisuuden kentillä Lötjönen ei halua määritellä itseään vaan suorastaan inhoaa lokeroita. Kaikki lajit käyvät ja pelipaikat, jos tällaisia sanoja voi käyttää, ja voinhan minä, videotuomari.

Yksi kaveri kuvasi Lötjöstä sanalla flamboyant. Ystävä Lenni-Kalle Taipale on sanonut, ettei Lötjönen ole tullut mistään kaapista, kun ei se ole siellä koskaan ollutkaan.

”Itse olen niin sinut sen kanssa, etten halua määritellä itseäni, että mulle se ei ole jalustalle nostettava asia”, Lötjönen sanoo, mutta ei puhu aiheesta mitenkään vastentahtoisesti.

Hän ei ajattele kuuluvansa vähemmistöihin. Hän tunnistaa olevansa etuoikeutettu niin monella tavalla ja kuuluvansa niin moniin enemmistöihin, että ennemminkin haluaa itse marginaaliin, sijoittuu sinne ihan vapaasta tahdostaan.

Hän voi tehdä niin.

”Jos on hyvännäköinen, valkoinen, heterotyyppinen mies, niin mitä sitten, jos kokee ennakkoluuloja?”

Hän ei koe olevansa väärässä paikassa siellä tahi täällä, hänelle näitä ristiriitoja ei ole olemassa. Tuolla ovat nuo ystävät, tuolla nuo. Urheilupiirit ja gay-skene ovat kaikki hänen piirejään, hänen ympyröitään.

Mutta toisaalta, tässä kaikessahan on kyse samasta asiasta: niin joukkueurheilussa, Hunksien esityksissä, treenaamisessa, lavoilla, pukeutumisessa… ja seksuaalisuudessa? Kaikki on kropan leikkiä, kehojen rajoja koettelevaa ja sekoittelevaa aluetta.

Lötjönen miettii, myötäilee. Joukkueessa samojen ihmisten kanssa vietetään tuntikausia. Tyypit ja heidän kehojensa liikkeet täytyy tuntea ja osata niitä lukea. Kentällä on lupa mennä liki ja ylittää rajoja, jatkaa liikettä kehosta toiseen. Onhan se intiimiä.

Vastustajia kohtaan taas täytyy näyttää parhaansa. Laumaihminen näkee nämä asiat heti, sekunnin murto-osissa, vaikkei myöntäisi.

Siinä on kilpaileva heimo, täällä me ja kaikilla mailat tanassa. Meidän on vaikutettava vaarallisemmilta. Peliasuilla korostetaan yhtenäisyyttä: me olemme samaa joukkoa, osaamme saalistaa yhdessä kuin parvi miekkavalaita.

Pukeutuminen on väline, ja joskus se voi viedä huomion asiantuntemukselta. Tämän Lötjönen tiedostaa.

”Mutta jos joku ajattelee niin, sekin on ihan fine, kaikille se ei sovi. Joku meritoitunut valmentaja ei varmaan missään nimessä halua, että asiantuntemus alenisi, mutta en ajattele niin. Mun ei edes tarvitse. Mulla on omanlainen rooli.”

Tähän rooliin kuuluu yksi missio ylitse muiden: nostaa salibandyn itsetuntoa. Siihen liittyy Lötjösen vuolas ja ironinen puhe jumppasaleista ja puolapuista, ja myös oma sählyasiantuntijan titteli.

”Me voidaan puhua sählystä. Kun teet itsestäsi huumoria, mitkään tikarit ei osu suhun. Tulet täysin koskemattomaksi sille kritiikille, että se on ’vain sählyä’.”

Koska eihän se ole vain sählyä. Se on jalkapallon jälkeen Suomen toiseksi harrastetuin palloilulaji, joka juoksuttaa yli 350 000 harrastajaa.

Se on laji, joka kieltää varsinaiset taklaukset.

Se on laji, joka sallii vartalokontaktin.