Tommi Kinnusen uusi romaani on kertauskurssi historiasta ja Kinnusen maneereista
Kirjailija Tommi Kinnunen kuljettaa lukijansa varmoin ottein jälleen samojen opetusten äärelle, kirjoittaa Venla Rossi.
Kirjailija Tommi Kinnunen on julistanut julkisuudessa usein, että hän on ennen kaikkea opettaja. Siltä tosiaan vaikuttaa. Kirjallisen tuotantonsa kautta Kinnunen on saanut kymmeniätuhansia uusia oppilaita. Näille ahkerille pänttääjille hän on viimeisen kymmenen vuoden ajan takonut päähän tarinoiden muotoon puettua historian kertauskurssia.
Kinnuslaisen historiantulkinnan ydin on moraalinen eetos, jonka mukaan Suomen sodista, kotirintaman kärsimyksistä ja jälleenrakennusajasta täytyy kertoa kaikki tarinat, jotka ovat tähän asti jääneet kertomatta. Siis esimerkiksi naisten, lasten, homojen, sokeiden, sairaiden, autistien, saksalaisten mukaan lähteneiden ja joukkoraiskattujen naisten kokemukset ja kohtalot.
Samantyyppisiä aiheita ovat aiemmin käsitelleet muun muassa Sirpa Kähkönen, Katja Kettu ja Jenni Linturi. Kirjallis-kaupallinen jackpot kilahti kohdilleen kuitenkin vasta sitten, kun suomalainen mies alkoi kirjoissaan toden teolla ymmärtää sodassa kärsinyttä naista – ja kaikkia muitakin sorrettuja vähemmistöjä.
”Aina vain löytyy lisää eri tavoilla väärinkohdeltuja ihmisiä, jotka eivät ole pahoja vaan elämän kaltoin kohtelemia.”
eeppisen kerronnan mestari. Maan parhaita kirjailijoita. Suomen Elena Ferrante.
Tommi Kinnunen on koko kirjallisen uransa ajan saanut arvioissa osakseen harvinaisen yksimielistä suitsutusta, myös tänä keväänä. Hänen tuoretta Kaarna-romaaniaan on kehuttu tekijänsä parhaaksi. Jonkinlaiselta lopputyöltä tai yhteenvedolta se hieman vaikuttaakin.
Kaarnan kahdessa aikatasossa tapahtuva tarina kietoutuu jälleen kerran kuusamolaisen perheen ympärille. Tuo perhe kantaa vielä 2000-luvun vaihteessa sodan taakkoja, vaikka lapset eivät oikeastaan tiedäkään, mitä edelliselle sukupolvelle tapahtui. Laina-äiti ei ole koskaan pystynyt puhumaan traumaattisista kokemuksistaan neuvostopartisaanien käsissä, mutta lukijalle ne avautuvat kirjan mittaan. Juonta keritään auki pieni pahaenteinen pätkä kerrallaan. Lyhyet luvut ja yllättävät siirtymät ovat kerronnallisesti vaikuttavia mutta tekevät henkilöhahmoista hieman etäisiä.
Kinnunen viittaa Kaarnassa myös muihin teoksiinsa. Lapset käyvät Niemen koulua, joka oli tekijän edellisen, Pimeät kuut -romaanin päänäyttämö, ja kun Laina-äiti suuttuu, on Martti-poika hänen silmissään kuin ”kuivan kesän orava”. Samalla pilkkanimellä työkaverit ivasivat Pintti-romaanin päähenkilöä Jussia. Aikuisena Kaarnan Martti taas ajaa aurausautollaan halki kuusamolaisen Neljäntienristeyksen, joka oli Kinnusen esikoisteoksen nimi ja yksi tapahtumapaikoista.
Pienten yksityiskohtien lisäksi uutta romaania yhdistää edellisiin tietysti pääidea ja ennen kaikkea ideologia. Turkulainen äidinkielenopettaja kirjoittaa sillä lailla oikeamielistä kirjallisuutta, että se uppoaa sekä nuorempiin että vanhempiin lukijoihin. Aina vain löytyy lisää eri tavoilla väärinkohdeltuja ihmisiä, jotka eivät ole pahoja vaan elämän kaltoin kohtelemia. Kaarna on omistettu ”särkyneille”, kuten pohjimmiltaan kaikki Kinnusen kirjat.
”Moni kirjailija ja taiteilija toistaa samaa kaavaa vuosikymmenestä toiseen.”
kaarna on yksittäisenä teoksena suorastaan oppikirjaesimerkki taitavasta kerronnasta, jossa yksityiskohdasta zoomataan laajakuvaan ja elämän kokonaiseen havaintoon. Mutta suoraan sanottuna Tommi Kinnunen on kertonut saman tarinan jo aika monta kertaa. Siis tarinan sodan rikkomista ihmisistä, jotka raapivat elämäänsä kasaan poltetuista raunioista, kiristelevät hampaitaan ja tiuskivat läheisilleen.
Ei siinä sinänsä ole mitään vikaa. Moni kirjailija ja taiteilija toistaa samaa kaavaa vuosikymmenestä toiseen.
Mutta kun minä haastattelin Kinnusta Image-lehteen vuonna 2021, hän kertoi, että on helposti kyllästyvä ihminen. Että koiran kanssa pitää joka päivä kävellä uuteen paikkaan, ikinä ei syödä samaa ruokaa kahta päivää peräkkäin ja että suvun kotiseuduille Kuusamoon ajetaan joka kesä eri reittiä.
Tämän kuudennen romaanin kohdalla kuitenkin tuntuu, että Kinnunen on palannut samalle kirjalliselle tielle jo useamman kerran. Joka kerta hän ajaa kaunokirjallisella kesäautollaan reitin entistä varmemmin ja osoittaa lukijalle sen varrelta vielä vaikuttavampia yksityiskohtia. Mutta voisihan tässä välillä katsella jo toisenlaisiakin maisemia. Historian kertauskurssi on käyty jo niin monta kertaa, että oppi on mennyt perille: ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.
Sellaisia runoja koulussakin aina opeteltiin ulkoa.
Tommi Kinnunen: Kaarna (WSOY).
