Tommi Kinnusella on Turun kaunein talo ja Suomen lupaavin kirjailijanura, vaikka hän tekee hommaa harrastuspohjalta – onko hän Suomen ärsyttävin kirjailija?
Tommi Kinnunen ajattelee, että hän voi lopettaa kirjoittamisen ihan milloin tahansa. Siksi sitä voi yhtä hyvin myös jatkaa.
Aivan aluksi varoitus. Jos sinulla, hyvä lukija, on joskus sellainen tunne, että et saa riittävästi asioita aikaiseksi, niin nyt ei ehkä kannata jatkaa lukemista. Ihan kohta nimittäin tapaamme kirjailija-opettaja Tommi Kinnusen, ja on täysin mahdollista, että hän on Suomen ärsyttävin ihminen.
Tässä aikaansaamismielessä siis.
Kuten Kinnunen, 47, aina itse ensimmäisenä kertoo, hän on ammatiltaan opettaja, tarkemmin sanottuna äidinkielen opettaja. Kinnunen opetti kielioppia ja kirjallisuutta yläastelaisille yli 15 vuoden ajan mutta vaihtoi muutama vuosi sitten lukion puolelle – jotta ei rutinoituisi liikaa.
Tommi Kinnunen on tietysti myös kirjailija, vaikka hän sanoo, että se rooli tuntuu edelleen vähän vieraalta. Tosiasia kuitenkin on, että Kinnunen on julkaissut viimeisen kuuden vuoden aikana neljä lähes yksimielisesti kiitettyä romaania, joista kolme on noussut Finlandia-ehdokkaaksi.
Se on ainutlaatuinen saavutus. Toki jotkut kirjailijat ovat olleet vieläkin useammin ehdokkaina (Pirkko Saisiolla on yhteensä kuusi ehdokkuutta omalla ja salanimellä) mutta eivät näin lyhyen ajan sisällä tai yhtä tiiviillä tuotannolla. Ja on Kinnunen saanut runsaasti muitakin tunnustuksia. Hän oli esimerkiksi ensimmäinen mies, jolle myönnettiin arvostettu Minna Canth -palkinto. Viime vuonna Tommi Kinnusen kirjoja ostettiin kaupasta tai kuunneltiin lukuaikapalveluista yhteensä 68 000 kertaa.
Kirjailijan ja opettajan työn ohella tai siis niiden lisäksi Kinnunen on viimeisen kuuden vuoden aikana muun muassa kirjoittanut Ylelle kymmeniä kolumneja, ollut mukana työstämässä Otavalle Särmä-oppikirjasarjaa, toiminut Turun kirjamessujen ohjelmapäällikkönä, kirjoittanut novelleja eri antologioihin ja tehnyt yhden radio-oopperan libreton (vaikka hän ei oikeastaan vieläkään tiedä, mikä radio-ooppera on, kuten ei kukaan muukaan).
Eikä siinä vielä kaikki.
Samaan aikaan hän on remontoinut puolisonsa kanssa heidän yli satavuotiaan puutalonsa lattiasta kattoon ja sellaiseen kuntoon, että lopputulosta esitellään sisustuslehdissä. Puolison lisäksi Kinnusen perheeseen kuuluu myös seitsemänvuotias lapsi ja vilkasliikkeinen koira.
Niin, ja Kinnunen tunnetaan myös aktiivisena Twitter-keskustelijana. Hän twiittaa monta kertaa päivässä, ja aiheet vaihtelevat politiikasta mökkitunnelmointiin. Seuraajia on miltei 20 000.
Tällaiset saavutukset herättäisivät riittämättömyyden, kenties jopa kateuden tunteita miltei kenessä tahansa. Ja ehkä ennen kaikkea kysymyksen: Tommi Kinnunen, miten kaikki voi olla sinulle noin ärsyttävän helppoa?
”Juu, tule vaan silittämään!”
Naapuruston lapsi on ehtinyt luoda koiraan vasta varovaisen silmäyksen, kun Tommi Kinnunen jo huikkaa hänet lähemmäksi. Vajaan vuoden ikäinen Noppa on tyypillinen jackrusselinterrieri: koko ajan menossa mutta nauttii kovasti myös huomionosoituksista. Kinnusen perheessä on ollut samanrotuinen koira aiemminkin. Kun se muutama vuosi sitten kuoli, tarkoitus ei ollut enää hankkia uutta lemmikkiä.
”Mutta kun vanha koira oli vielä puolentoista vuoden jälkeenkin mukana lapsen piirustuksissa, me alettiin miettiä asiaa uudestaan”, Tommi Kinnunen kertoo lumisella kadulla.
”Tarkenetko sä, jos viedään tää nyt saman tien lenkille?”
Opetus on tältä päivältä ohi, mutta kirjailijan työpäivä on vasta alkamassa. Onneksi haastattelun voi sentään yhdistää koiran ulkoiluttamiseen.
”Mä pidin maailmanhistorian paskimman oppitunnin, voi että se oli kamalaa”, Kinnunen parahtaa, kun häneltä kysyy päivän kuulumisia.
Kaikki ei siis näköjään ole helppoa hänellekään, vaikka ulospäin siltä saattaa vaikuttaa. Ei ainakaan pandemia-ajan etä- ja lähiopetuksen yhdistäminen. Siitä oppitunnin paskuus nimittäin enimmäkseen johtui: osa oppilaista oli luokassa paikan päällä ja osa kotona koneidensa ääressä.
“Meillä piti olla tekstien vertaisarviointia, mutta se osoittautui teknologisesti ja käytännössä aika mahdottomaksi. Ei tuo hybridijuttu vaan toimi. Ihan hanurista suoraan sanottuna”, Kinnunen huokaisee.
Kouluaiheista jatketaan seuraavat seitsemän korttelia, sillä niistä opettaja-kirjailija Kinnunen marisee mielellään. Pari vuotta sitten hän jopa harkitsi, että lähtisi ehdolle eduskuntavaaleihin ajamaan fiksumpaa koulutuspolitiikkaa. Aivan erityisen näreissään hän on siitä, miten epäreilusti nykynuorisoa kohdellaan.
”Me vaaditaan nuorisolta asioita, joita ei itse tehdä. Sanotaan, että nuoret eivät lue, mutta ei lue monet aikuisetkaan. Tai kytätään lasten ruutuaikaa, vaikka ollaan itse ruudun ääressä koko ajan.”
Kinnusta sieppaa myös se, että nuorten valinnanmahdollisuuksia kavennetaan ja koulujen rahoituksesta leikataan. Akateeminen vapaus ja monialaisuus ovat kadonneet yliopistoista, perusopetuksesta taas on sulanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lähes kolmannes resursseista. Kolmiportaisen tuen malli ei toimi, ja oppilaiden taidot eriytyvät toisistaan. Silti opetussuunnitelmiin lisätään koko ajan uusia opetettavia asioita. Mutta kun aikaa ja rahaa ei mistään tule lisää, lisäykset ovat epärealistisia.
Aiemmin Kinnunen ajatteli jatkaa opettajan töitä eläkkeelle saakka, mutta nyt hän ei ole enää asiasta varma. Tilanne on kuitenkin hankala, sillä ei hän täysipäiväiseksi kirjailijaksikaan halua heittäytyä.
Syy siihen löytyy lapsuudesta.
Vanhaa vegaanivitsiä mukaillen: Mistä tietää, että henkilö on Kuusamosta? Ei hätää, hän kyllä kertoo sen.
Tommi Kinnunen on maininnut yhdessä aiemmassa haastattelussa, että kuusamolaisidentiteetti on hänelle niin tärkeä, että hän ottaa taustansa uuden ihmisen kanssa puheeksi neljän minuutin sisällä. Se on vähän liioiteltua. Tämä haastattelunauha ehtii pyöriä ainakin kuusi minuuttia ennen kuin kuusamolaisuus pompsahtaa esiin.
”Nää pakkaskelit on niin ihania! Kun minä oon siis Kuusamosta, eli oon tottunut kunnon talveen.”
Kinnusen kuusamolaisessa lapsuudenperheessä oli seitsemän jäsentä: neljä lasta, vanhemmat ja samassa kodissa asunut mummu. Isällä ja äidillä oli oma valokuvaamo. Sen oli perustanut Lempi Kinnunen, isän äiti, vuonna 1924. Töitä tehtiin melkein koko ajan. Viikonloppuisin piti kuvata kotipaikkakunnan häitä ja hautajaisia. Ainoastaan sunnuntai-iltapäivisin oli rauhallisempaa. Silloin koko perhe hiljentyi lukemaan. Ainut ääni talossa oli kirjansivujen kahina.
Tommi Kinnunen oli perheen kuopus, pikkuveli. Hänellä oli kyllä kavereita koulussa, mutta kodin lähistöllä ei asunut ikätovereita. Juuri siksi hän luki niin paljon. Kun Kinnunen oli 10-vuotias, Kuusamon kirjasto myönsi hänelle Vuoden lainaaja -palkinnon. Perusteluna oli lukuharrastuksen monipuolisuus. Kinnunen rakasti Enid Blytonin Seikkailu-sarjaa mutta luki myös Shakespearen koottuja näytelmiä Paavo Cajanderin suomennoksina. Yksi hänen suosikeistaan oli kahdeksanosainen Maailman rakennukset -tietokirjasarja.
Valokuvaamon pyörittäminen ei ollut Kuusamon kokoisella paikkakunnalla ja 1970-luvulla varsinaisesti tuottoisa bisnes. Juuri siksi yrittäjävanhemmat paiskivat töitä niin kovasti. Kinnusen perheen lapsetkin oppivat pienestä pitäen seisomaan liikkeen tiskin takana. Myyntityö on puhetaitoa, ja Tommi Kinnusestakin tuli kova puhumaan, vaikka kuusamolaisia ei yleensä tunneta erityisen aktiivisina juttelijoina.
Usein vanhempien esimerkki vaikuttaa lapsiin monella tavalla. Viimeisen kuuden vuoden perusteella voi päätellä, että Tommi Kinnunen on perinyt vanhemmiltaan ainakin työmoraalin. Mutta isän ja äidin esimerkki on vaikuttanut myös toisella tavalla, Kinnunen arvelee.
”Kukaan meistä lapsista ei ole halunnut ryhtyä yrittäjäksi, kun olemme nähneet vierestä, millaista se on.”
Ehkä juuri siksi Tommi Kinnunen edelleen vastustelee vapaaksi kirjailijaksi heittäytymistä.
Taloudellisen epävarmuuden sietäminen tuntuu liian pahalta. Hän on kyllä ehdottanut leikillään WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlsonille, että firma palkkaisi hänet kuukausipalkkaiseksi kirjailijaksi. Kun kyseessä on niin tehokas ihminen kuin Tommi Kinnunen, se saattaisi jopa olla yritykselle kannattavaa.
”Että kun mun henkilöhahmot on tällaisia ja tällaisia, niin mä varmaan ymmärrän kauhean hyvin ihmisiä ja vielä erityisesti naisia. Se on vähän outoa, koska itse koen olevani pikkumainen, pitkävihainen kusipää.”Tommi Kinnunen
Talo on ulkoapäin keltainen, suuri ja kaunis. Sisältä se on enemmän. Se on yksityiskohtia myöten niin täydellinen, että tuntuu omituiselta, että joku ihan oikeasti saa asua täällä. On Morris & Co:n vintagetapetteja (ruokasalissa malli nimeltä Golden Lily), alkuperäisiä jugend-valaisimia, pyöreästi kaartuva erkkeri, paneeliseiniä, anoppi Kerttu Nurmisen taidelasia, kakluuneja ja kaappikelloja. Kakluunien pellinnarujen punnuksissa roikkuvat kimaltelevat koristeet.
Talon nimi on Villa Fatima. Nimi on peräisin kauppias Fatima Rosaura Antoinette Schalbergilta, joka rakennutti tämän turkulaisen puutalon vuonna 1883 vanhuudenkodikseen. 133 vuotta myöhemmin huonokuntoiseksi repsahtanutta taloa saapui katsomaan pariskunta, jonka ei todellakaan ollut tarkoitus muuttaa. Mutta Facebookin algoritmi oli suositellut tämän talon myynti-ilmoitusta niin sitkeästi, että lopulta Tommi Kinnunen antoi periksi: käydään nyt katsomassa.
Remontti oli valtava. Lattiat otettiin ylös, seinistä poistettiin muovit ja vanhat tapetit. Viemärit, vesijohdot ja sähköt uusittiin. Nyt alkaa olla valmista, vaikka vintti pitäisikin vielä lisäeristää. Siihen Tommi Kinnunen olisi saattanut käyttää Finlandia-palkintorahansa -- jos siis olisi voittanut.
Nyt Kinnunen kiiruhtaa ensitöikseen sytyttämään tulen ruokasalin takkaan ja alkaa sitten keittää teetä (hän ei ole koskaan oppinut juomaan kahvia). Pullat ovat vegaanisia, sillä perhe osallistuu tammikuun vegaanihaasteeseen.
”En itse ole sillä lailla ylevä ihminen, että olisin välttämättä eettisistä syistä lähtenyt tähän, mutta olen aivan täydellisen yllytyshullu. Eli kun kerran haastettiin, niin pakko oli kokeilla.”
Vegaanipullan äärellä on hyvä jutella Tommi Kinnusen kirjailijanurasta. Tai niin voisi luulla. Menestyksen salaisuutta on turha kysyä suoraan kirjailijalta itseltään. Oikeastaan hän ei edes tykkää antaa lausuntoja ”kirjailijana”.
”En oikein ymmärrä sitä, että minä kirjailijana muka tietäisin asiat paremmin tai kokisin voimakkaammin. Ennen kuin esikoiskirja julkaistiin, minä olin turkulainen äidinkielenopettaja, jota ei kuunnellut kukaan. Ja sitten kysytään yhtäkkiä joka asiaan, että mikä sun näkökulma on. No ihan sama se saatana on kuin ennenkin.”
Kinnunen on saanut huomata, että kirjailijantyö tuo mukanaan erilaisia odotuksia ja rooleja. Ne konkretisoituivat pari vuotta sitten kahdella eri Helsingin-matkalla. Kinnunen oli tekemässä oppimateriaalia Otavalle ja hänet kutsuttiin palaveriin keskustelemaan siitä. Tule tänne toimistolle, kuului ohje. Kun Kinnunen kysyi, että missähän se mahtaa sijaita, hänelle vastattiin, että otat siitä rautatieasemalta vaan kutosen ratikan. Sinähän olet opettaja, kai sinä nyt perille löydät.
Pari kuukautta myöhemmin kulttuurijärjestö Nuoren Voiman Liitto puolestaan pyysi hänet esiintymään Prosak-proosaklubille, joka järjestettiin Kansallisteatterin Lavaklubilla. Ensin järjestäjän edustaja kertoi puhelimessa, miten Rautatieasemalta pääsee kulkemaan Kansallisteatterille. Sitten hän totesi, että ehkä on kuitenkin parempi, jos hän tulee sinne asemalle vastaan. Tai jos Kinnunen laittaisi vaikka tekstiviestin, että missä vaunussa hän on, niin he voisivat tavata heti asemalaiturilla?
”Niin mä vaan mietin, että pidetäänkö mua nyt niin suomalaisena mieskirjailijana, että ilman vahtimista karkaan heti baariin. Vai olenko mä herkkä perhonen, joka pitää kädestä pitäen ohjata perille?”
Nämä ovat tietysti aika yleisiä kirjailijoihin liittyviä kliseitä. Millaista roolia erityisesti juuri Tommi Kinnuselle tarjotaan?
”No aika yleinen on tällainen, että mä olisin jotenkin erityisen empaattinen ja myötätuntoinen ihminen. Että kun mun henkilöhahmot on tällaisia ja tällaisia, niin mä varmaan ymmärrän kauhean hyvin ihmisiä ja vielä erityisesti naisia. Se on vähän outoa, koska itse koen olevani pikkumainen, pitkävihainen kusipää.”
Pitkävihaisuus taitaa näkyä myös siinä, että kun Tommi Kinnunen haki lukion jälkeen turhaan dramaturgian linjalle Teatterikorkeakouluun, hän ei koskaan yrittänyt uudestaan. (Hylkäys ei ollut mikään ihme: hakijoita oli 900 ja sisään otettiin neljä. Heistä tuskin yksikään oli tullut Kinnusen tapaan pääsykokeisiin suoraan lukiosta.) Kinnunen ajatteli, että kielen kanssa hän joka tapauksessa haluaa tehdä töitä, ja lähti Turun yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä, kirjallisuutta ja puheviestintää.
Lievä happamuus pääkaupunkia ja esimerkiksi median Helsinki-keskeisyyttä kohtaan pilkahtelee esiin Kinnusen puheessa tämän tästä.
Voi kuitenkin olla, että jos Teatterikorkeakoulun ovet olisivat auenneet, ei hänestä olisi koskaan tullut kirjailijaa. Silloin Kinnunen nimittäin tuskin olisi tullut menneeksi mukaan Turun ylioppilasteatterin toimintaan. Siellä nuori opiskelija oppi omien sanojensa mukaan ”kaiken, minkä tietää kirjoittamisesta”.
Aivan aluksi se tarkoitti vitsien keksimistä. Turun ylioppilasteatteri nimittäin valmisti joka vuosi kabareen, jota esitettiin myös paikallisissa ravintoloissa. Kinnunen viipyi ylioppilasteatterissa ja sen liepeillä lopulta miltei 15 vuotta, ja teki siellä kaikkea mahdollista: näytteli, lavasti, kirjoitti ja ohjasi. Loppuvaiheessa hän oli pitänyt jo pidempään taukoa, kun puhelin soi: ”Tulisitko Tommi vielä lavalle, kun täällä tarvittaisiin rooliin joku tosi vanha mies?” Kinnunen oli tuolloin 37-vuotias.
Tommi Kinnunen on helposti kyllästyvä ihminen. Hän ei halua syödä samaa ruokaa monena päivänä peräjälkeen eikä hänellä ole vakiolenkkiä, vaan koiran kanssa pitää kävellä joka päivä eri katuja. Ja kun perhe kesäisin lähtee lomalle Kuusamoon, sinne ajetaan aina eri reittiä – eikä todellakaan suorinta tietä. Ylipäätään paikallaan oleminen sopii huonosti Kinnuselle. Hänen pitää olla aina puuhaamassa jotain.
Tämä selittää osaltaan hänen hengästyttävän laajaa ansioluetteloaan. Kinnusella on luonnostaan nopea tahti. Kun haastattelu julistetaan päättyneeksi, hän pompahtaa sekunnissa jaloilleen ja on pihalla valmiina lumitöihin jo ennen kuin toimittaja on saanut takin päälleen.
Syksy on Kinnuselle vaikeaa aikaa. Silloin pitää palata kesälomalta kotiin ja vanhoihin rutiineihin. Se ahdistaa häntä joka vuosi, ja siksi hän yleensä aloittaa joka syksy uuden harrastuksen. Vuonna 2012 oli kirjoittamisen vuoro. Kinnunen meni syysahdistuksen vallassa Turun työväenopiston lyhytproosakurssille. Siellä alkoi syntyä osittain oman suvun tarinoihin perustuvia novelleja. Niissä seuraavan kevään kurssin vetäjä Kirsti Ellilä näki mahdollisuuden myös romaaniin.
Kinnunen halusi teksteistään toisenkin mielipiteen ja lähetti ne opiskelukaverilleen, turkulaiselle kirjailijalle Joni Pyysalolle, joka oli kokonaisuudesta niin vaikuttunut, että lähetti sen kustantaja Anna-Riikka Carlsonille, joka soitti Kinnuselle ja sanoi, että WSOY haluaa julkaista kirjan.
Ensin Kinnunen luuli Carlsonin puhelua Pyysalon järjestämäksi käytännön pilaksi.
”Nehän on vain tarinoita! Minä olen yksinkertaisesti keski-ikäinen, keskivartalolihava äidinkielenopettaja, joka tykkää keksiä höpöjä”Tommi Kinnunen
On uusi päivä. Pakkanen on Turussa laskenut miltei kahteenkymmeneen asteeseen. Siitä huolimatta Kinnunen on taas koulupäivän jälkeen valmis koiralenkille, tietysti. Aurinko kimaltelee vastasataneilla hangilla.
”Kyllä tämä nyt jo vähän naamassa tuntuu”, ex-kuusamolainen myöntää ja vetää lippalakkia syvemmälle päähän. Noppa sen sijaan viilettää katuja yhtä pirteänä kuin eilenkin.
Puhutaan mediasuhteesta. Se ei ole Kinnuselle ollut aivan mutkaton asia, eikä ihme. Mieleen on jäänyt esimerkiksi se toimittaja, joka yritti sinnikkäästi arvailla ja urkkia Kinnusen lapsen nimeä. Kun kirjailija sanoi, että haluaa pitää perheensä poissa julkisuudesta, toimittajan lyijykynä laskeutui vihkon päältä.
”En mä kyllä tajua, mistä mä tän jutun kirjoitan, jos en sun seksuaalisuudesta”, toimittaja totesi.
Eiköhän tämä haastattelu ollut tässä, Kinnunen vastasi. Hän jakaa perhe-elämän sattumuksia ja takaapäin otettuja lapsikuvia Twitterissä, mutta perhe ei ole lehtijuttujen aihe. Parisuhdehaastatteluja ei anneta, ja nytkin, kahden päivän haastattelujen aikana hän viittaa pitkäaikaiseen puolisoonsa joka kerta nimenomaan ”puolisona”, modernin sukupuolineutraalilla sanalla.
Mutta jos perheestä puhuminen ei käy, niin entäpä se kirjallinen tuotanto? Siitäkään kertominen ei aina ole niin yksinkertaista. Kinnunen karsastaa esimerkiksi kysymyksiä siitä, mitä hän milläkin kirjalla tai vaikkapa henkilöhahmolla haluaa ”sanoa”.
”Nehän on vain tarinoita! Minä olen yksinkertaisesti keski-ikäinen, keskivartalolihava äidinkielenopettaja, joka tykkää keksiä höpöjä”, hän huudahtaa.
Se on monesti kuultu kiteytys. Kun on useasti haastateltavana, kertoo helposti samat jutut monelle toimittajalle.
Totuus on kuitenkin, että näennäisen neutraalin pinnan alla Tommi Kinnunen on mitä poliittisin kirjailija, oikea ideologioiden myytinmurtaja. Nuo murrettavat myytit voi jaotella kolmeen luokkaan.
1. Jälleenrakennuksen aika
Kinnunen on kaikissa kirjoissaan kuvannut samaa ajan
jaksoa, sodanjälkeistä jälleenrakennuksen aikaa Suomessa. Hänen mielestään siitä ajasta on vallalla aivan väärä käsitys. Se, mitä tapahtui, ei todellakaan ollut mikään ”jälleenrakentamisen ihme”. Sodan jälkeen Suomessa asui joukko syvästi traumatisoituneita ihmisiä, joiden oli helpompi uppoutua työntekoon kuin olla vaikkapa läsnä perheelleen.
2. Muutakin kuin cis-miehiä
Historialliset romaanit ovat muuttuneet. Esimerkiksi Jenni Linturi ja Katja Kettu ovat tuoneet entistä enemmän näkyväksi sen, miten sota vaikutti naisiin. Tommi Kinnunen on osa joukkoa, joka haluaa nostaa historiasta esiin muutakin kuin vahvoja johtajia ja heteromiehiä. Häntä kiinnostavat ne tarinat ja ihmiskohtalot, joista suvuissa on pitkään vaiettu. Siksi Kinnunen kuvaa teoksissaan homomiehen kaipuuta isyyteen, sokean naisen ihmissuhdeongelmia ja itsellisen naisen kunnianhimoa. Uusin romaani kertoo saksalaisten sotilaiden mukaan lähteneistä suomalaisista naisista ja näiden vaikeasta kotiinpaluusta.
3. Sivistys ei asu vain kaupungeissa
Se kävi jo selväksi, että Tommi Kinnunen inhoaa Helsinki-keskeisyyttä. Hänellä on tähän myös historiallisia syitä. Kirjailijan mielestä meillä oli liian pitkään vallalla käsitys sellaisesta Suomesta, jossa sivistys asui kaupungeissa ja maaseudulla eleli lähinnä torppareita ja lypsäjiä.
”Päinvastoin”, kirjailija toteaa. ”Elämä on hyvin pitkään ollut Koillismaan korvessakin yllättävän modernia. Minulla on valokuva kouluttautuneesta isoisoäidistäni, jolla on päässään upea suuri hattu, joka on koristeltu paperimassahedelmillä. Mieti, siellä se on Kuusamon hiekkaista päätietä vetänyt se hedelmähattu päässään!”
Puheena oleva esiäiti oli ammatiltaan kätilö, ja hän on toiminut suorana esikuvana Neljäntienristeys-romaanin kätilöhahmolle. Sivistykseen liittyvistä syistä Kinnunen antoi esikoisteoksensa Lahja-henkilöhahmolle myös oman sukunsa modernin ammatin, valokuvaamisen. Koska lypsäjien tarinat on kuultu jo.
Tässä siis Kinnusen kootut viestit lukijoille. Vaikka ajatukset ovat moderneja, on kirjailija sijoittanut ne melko perinteisiin lukuromaaneihin, jotka uppoavat monenikäisiin lukijoihin. Kinnunen siis yhdistää tuotannossaan tehokkaalla tavalla uutta ja vanhaa. Vaikutteita hän on saanut muun muassa syvästi ihailemiltaan Hella Wuolijoelta, Kaari Utriolta ja Sirpa Kähköseltä.
”Juu, kirjasuosikkini ovat aika naisvoittoisia. Jossain vaiheessa lopetin kotimaisten mieskirjailijoiden lukemisen, kun en enää jaksanut sitä samaa isänmurhaa sadatta kertaa. Nythän siellä on aihekirjo vähän jo laajentunut. Kyllä minä esimerkiksi Petri Tammisesta ja Pajtim Statovcista tykkään.”
Toisen päivän tee on juotu, mutta vielä olisi hetki aikaa selvittää Tommi Kinnusen suosion ja menestyksen salaisuutta. Otetaan siis esiin etukäteen valmiiksi mietitty teoria. Sen mukaan Kinnunen on kirjoittajana niin nopea, tehokas ja taidokas juuri siksi, että se ei ole hänen päivätyönsä. Kun romaanien väsääminen on vain kiva harrastus, siinä säilyy rentous ja tekemisen ilo. Onko näin?
”No kyllähän se aika pitkälti taitaa juuri niin olla. Jos tämä olisi kokoaikaista työtä, hommasta katoaisi hauskuus ja mukavuus. Se johtaisi parhaimmillaankin jonkinlaiseen apurahakierteeseen ja kauheaan jännitykseen siitä, pystyykö sitä nyt tässä kuussa ostamaan klapeja ja lyhentämään asuntolainaa.”
Tommi Kinnunen ajattelee, että hän voi lopettaa kirjoittamisen ihan milloin tahansa. Siksi sitä voi yhtä hyvin myös jatkaa. Tällä hetkellä hänellä on neljä vaihtoehtoista kirjaideaa, eikä hän tiedä, minkä niistä valitsisi. Kinnusfaneja saattaa ilahduttaa se tieto, että jossain vaiheessa on luvassa kolmas osa Neljäntienristeykseen (Kinnusen toinen romaani Lopotti oli itsenäinen jatko-osa esikoiselle).
Sitä varten hän saattaa ottaa kyllä virkavapaata. Myös se on yksi tehokkuuden salaisuus. Tähän mennessä Kinnunen on anonut töistä vapaata kahdesti: ensin kolme kuukautta Lopotin kirjoittamista varten ja viime vuonna uuden romaanin viimeistelyyn puoli vuotta. Hän tosin myöntää, että toinen syy jälkimmäiseen virkavapaaseen oli myös melko syvä uupumus. Ei Kinnunenkaan siis mikään superihminen ole. Viime vuodet ovat olleet uuvuttavaa kaaosta, hän sanoo.
”Jotenkin minä edelleen ajattelen silti, että tämä on tällaista poikkeusaikaa ja pian sitten palataan normaaliin. En vain oikein tiedä, kuinka pitkään voin itselleni vakuutella näin, jos nyt on jo viides vuosi poikkeusaikaa menossa.”
Taitaa olla aika jättää uupunut kirjailija rauhaan. Ennen lähtöä hän haluaa vielä kuitenkin näyttää talostaan yhden yksityiskohdan. Ja kuten kaikki loisteliaat tarinankertojat, hän on jättänyt parhaan palan viimeiseksi. Haastatteluja on kahden päivän ajan tehty lumisten katujen lisäksi talon ruokailuhuoneessa, enkä minä ole huomannut sen seinässä mitään outoa. Nyt Kinnunen kuitenkin osoittaa paneeliseinää joulukuusen takana. Kun sitä painaa oikeasta kohdasta, seinään aukeaa ovi. Takana on pieni salainen huone.
Juuri tämä salahuone oli se yksityiskohta, joka asuntonäytössä lopullisesti vakuutti Kinnusen siitä, että Villa Fatima on pakko ostaa.
Toistaiseksi kirjailija ja hänen puolisonsa eivät ole paljastaneet salaisuutta lapselleen. He ajattelevat, että jossain vaiheessa seitsemänvuotias jälkeläinen löytää huoneen itse, ja siitä tulee hänen elämänsä jännittävin päivä.
Tommi Kinnunen
Turkulainen äidinkielenopettaja ja kirjailija.
- Kotoisin Koillismaalta, Kuusamosta. Asunut opiskeluajoista lähtien Turussa.
- Tunnetaan myös kolumnistina ja aktiivisena Twitter-keskustelijana.
- Puoliso, seitsemänvuotias lapsi ja vuoden ikäinen Noppa-koira.
