Oli jouluaaton aaton ilta vuonna 2009. Tiina Rintamäki ajeli töistä kotiin. Yhtäkkiä hänen sydämensä alkoi hakata niin lujaa, että se tuntui pyrkivän ulos rinnasta. Otsalle nousi kylmä hiki, ja kädet puutuivat. Oli vaikea hengittää.

Tiina ei pysähtynyt, vaan avasi vain auton ikkunan. Oli pakko saada happea. Onneksi kotiin ei ollut pitkä matka.

Seuraava muistikuva on eteisen lattialta, jonne Tiina kaatui sisään päästyään. ”Soita ambulanssi, minä kuolen just”, hän vaikeroi miehelleen.

Kauhavan terveyskeskuksessa todettiin, että Tiinalla oli klassinen paniikkihäiriökohtaus. Hänelle määrättiin rauhoittavaa lääkettä. Huilittuaan hetken hän palasi kotiin joulun viettoon.

Sydän hyppeli joulunakin levottomasti. Tiinalla oli myös kipuja. Selkään ja niskaan sattui, kuten oli sattunut jo jonkin aikaa. Myös rytmihäiriöistä oli tullut syksyn mittaan arkea.

– En saanut nukutuksi, vaikka jouluna olisi ollut mahdollisuus levätä. Aloin myös pelätä paniikkikohtauksia niin, etten uskaltanut ajaa autoa ja käydä kaupassa, nyt 46-vuotias Tiina muistelee.

Tiina juoksi valkotakilta toiselle. Varsinaista apua ei herunut, ja lopulta hän ei enää halunnut mennä lääkäriin. Elokuussa Tiinan puoliso ei enää kestänyt vaimonsa hätää, vaan vei tämän puolipakolla terveyskeskukseen. Lääkäri kysyi, olisiko Tiina valmis lähtemään osastolle.

– Minä olin, sillä ymmärsin itsekin, etten parantuisi kotona.

Vuotta aiemmin Tiina suunnitteli paluuta työelämään oltuaan viisi vuotta kotona kolmen pienen lapsen kanssa. Kun eteen aukesi tilaisuus ryhtyä siivousyrittäjäksi, hän tarttui siihen innokkaasti.

Tiinan mies kävi töissä pääkaupunkiseudulla ja oli sen takia kotona vain viikonloppuisin. Puoliso yrittikin toppuutella vaimoaan: ”Oletko ihan varma? Työ on fyysisesti hyvin raskasta.” Mies muistutti, että Tiinalla oli entuudestaan niska- ja selkävaivoja. Voimien pitäisi riittää myös arjen pyörittämiseen ja lasten hoitamiseen.

– En piitannut hänen sanoistaan. Kuvittelin voivani päättää itse työpäivän pituuden ja tehdä vain sen, minkä jaksaisin. Kokemusta siivousalan työstä minulla ei ollut, mutta olen aina ollut fanaattinen siivooja. Pidin paikat kotona tiptop-kunnossa: yksikään matto ei saanut olla vinossa.

Alku sujui mallikkaasti, mutta syksyllä työmäärä lisääntyi. Piti pestä ikkunoita, ja joulun lähestyessä paikkoja alettiin puunata juhlakuntoon. Päivät venyivät pitkiksi, eikä Tiinalla ollut enää kuin yksi vapaapäivä viikossa. Selkä ja niska alkoivat kiukutella, eikä hän saanut kivulta nukutuksi.

– Minä olen kuitenkin tyypillinen pohjalainen junttieinari. Minun piti jaksaa, kun olin ennenkin jaksanut. En myöskään kyennyt sanomaan uusille työtarjouksille ei, koska olen liian kiltti ja tunnollinen.

Tiina selvisi syksystä jotenkuten, mutta riesaksi ilmaantuivat sydämen rytmihäiriöt. Ne pelottivat, mutta eivät saaneet hiljentämään tahtia. Tämän takia hoidoksi määrätyistä beetasalpaajista oli vain vähäistä hyötyä.

– Minulla oli niin kiire, että söin eväät autossa. Tätä en kertonut lääkärille enkä miehelleni, vaan kaunistelin asioita molemmille.

”Voisitko olla masentunut?” ihmetteli lääkäri ensi kertaa alkuvuodesta 2010, kun Tiina vaati päästä jatkotutkimuksiin fyysisten vaivojensa takia. Niska- ja selkäkipujen lisäksi hän kärsi päänsärystä, ja hänen vatsansa oli jatkuvasti sekaisin. Myös puoliso oli sitä mieltä, että jokin oli pahasti vialla ja vaimo pitäisi tutkia päästä varpaisiin.

– Vastasin, että en ole, mutta olen väsynyt ja kipeä. Suostuin kuitenkin tapaamaan depressiohoitajan.

Tapaaminen jäi yhteen kertaan, sillä Tiinan mielestä hoitaja oli niin empaattinen ja herttainen ihminen, ettei hän voinut pahoittaa tämän mieltä kertomalla ahdistuksestaan. Keväällä hän pääsi viimein toivomaansa kaularangan magneettikuvaukseen. Mitään hälyttävää ei löytynyt.

– Kivut olivat kuitenkin kovat, ja kävin läpi hierojat ja kiropraktikot. Kokeilin myös akupunktiota, mutta siitäkään ei ollut kuin hetkellistä apua. Aloin olla epätoivoinen. Pahinta oli, etten saanut nukutuksi. Unilääkkeitä minulle ei missään vaiheessa tarjottu.

Sen sijaan lääkäri kirjoitti Tiinalle kesäkuussa mielialalääkereseptin. Tiina ei syönyt tabletin tablettia, sillä sivuvaikutukset – joita oli pitkä lista – hirvittivät häntä.

– En voinut ottaa sitä riskiä, että oloni huononisi vielä entisestään. Valehtelin miehelleni, että olin ottanut lääkettä. Tämä sai hänet uskomaan, että pärjäisin lasten kanssa hänen poissa ollessaan.

Heinäkuussa Tiina ei enää pärjännyt. Hän ei jaksanut kuunnella edes lasten normaaleja ääniä: puhetta, naurua ja itkua. Hän ei myöskään uskaltanut jäädä yksin kotiin.

– Minut valtasi voimakas kuolemanpelko. Toisaalta toivoin kuolevani, koska koin olevani taakkana muille. En silti ajatellut itsemurhaa.

Ilman vanhempiensa ja ystävänsä apua Tiina ei olisi selvinnyt seuraavista viikoista. Lapset menivät hoitoon mummolaan. Tiinan nukkuessa ystävä istui vieressä ja valvoi tämän unta. Tiina myös pystyi purkamaan tuntojaan ystävälleen.

– Kun mies tuli perjantai-iltana kotiin, tsemppasin ja peittelin huonoa kuntoani.

Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna juhlittiin Tiinan kuopuksen kolmevuotissynttäreitä. Tiina oli juhlissa poissaoleva. Hän ei jaksanut tehdä mitään eikä edes yrittänyt seurustella vieraiden kanssa.

Maanantaiaamuna, elokuun 2. päivänä, puoliso herätti Tiinan sanoen, että ”nyt lähdetään lääkäriin, sillä muuten et parane”. Päällimmäinen tunne oli helpotus. Lopultakin joku toinen otti ohjat käsiinsä. Lääkärissä Tiina ei puhunut mitään, vaan antoi miehensä hoitaa puhumisen.

– Psykiatriseen sairaalahoitoon joutuminen – tai pikemminkin pääseminen – oli pelastukseni. Sääli, etten päässyt sinne aiemmin, sillä olin hoidon alkaessa talutuskunnossa.

Diagnoosiksi kirjattiin vaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Tiina arvelee, että diagnoosi viivästyi, koska hänen masennukseensa sekoittui niin paljon fyysisiä oireita. Hän kävi vaivojensa takia usein päivystyksessä, ja vastassa oli aina uusi lääkäri. Kellään ei ollut hänen tilanteestaan kokonaiskuvaa.

Myös Tiinan lääkekielteisyys sotki asiaa. Jos hän olisi suostunut syömään mielialalääkkeitä ja niistä olisi ollut hyötyä, diagnoosiin olisi voitu päästä pikemmin.

– Sairastumiseni taustalla oli liika kaikkivoipaisuus. Olin myös äärimmäisen tunnollinen. Ei ihme, että väsyin, uuvuin ja lopulta romahdin.

Kun Tiina tuli kotiin viikonloppulomalle, naapuri ihmetteli, että tämähän on jo aivan erinäköinen. Tiina oli mielestään yhä hiukan pihalla, mutta hän muistelee nauraneensa – mitä hän ei ollut tehnyt koko kesänä.

– Naapuri tiesi, että olin sairaalahoidossa ja myös miksi. En ole salannut masentumistani, vaan olen puhunut aina avoimesti. Tilanne olisi ollut vielä vaikeampi, jos minun olisi pitänyt teeskennellä tai piileskellä.

Tiina sanoo olleensa onnekas toipumisen tiellä, sillä heti ensimmäinen mielialalääke sopi hänelle. Sen ansiosta olo koheni nopeasti, ja hän pääsi jo kahden viikon kuluttua käymään kotona.

– Myös eräs hoitaja hämmästeli, olinko se sama Tiina, jonka hän oli tavannut tullessani sairaalaan. Hänen edessään oleva nainen kuulemma näytti ja kuulosti eri ihmiseltä. Miten hyvä olo minulle hänen sanoistaan tulikaan. Samalla mietin, kuinkahan kauhean ja sairaan näköinen olin ollut osastolle saapuessani.

Tiina vietti sairaalassa vain neljä viikkoa. Sen jälkeen häneltä kysyttiin, olisiko hän valmis palaamaan kotiin. Tiina oli, sillä hän koki olevansa niin hyvässä kunnossa, että pärjäisi kotona. Myös ikävä perhettä oli kova.

– Suurin huoleni kotiin palattuani oli, miten lapset olivat kokeneet sairastumiseni. Terapeutti jututti heitä kaikkia, ja sain tietää, että seitsenvuotias oli miettinyt, oliko hän tehnyt jotakin, jonka takia äiti sairastui. Sen vuoksi hän oli alussa hyvin kiltti ja varoi tekemisiään. Nelivuotias taas oli sitä mieltä, että äiti sairastui, koska tällä oli niska kipeänä eikä isä osannut hieroa sitä kunnolla.

Tiina on kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi, ja syksyllä hän alkaa opiskella päihdetyöntekijän tutkintoa.

Vaikka Tiina kuntoutui nopeasti, tervehtyminen ei tapahtunut yhdessä yössä. Hän prosessoi kokemaansa omahoitajansa kanssa ja vertaisryhmässä vuoden ajan. Lisäksi hän kävi tapahtunutta läpi mielessään, esimerkiksi kulkiessaan koiransa kanssa metsässä. Hän yllättyi oivaltaessaan, että elämä oli muuttunut sairastumisen vuoksi paremmaksi.

Enää ei ollut tarvetta rynnistää mihinkään tukka putkella, vaan Tiinalla oli aikaa kuunnella itseään ja huolehtia hyvinvoinnistaan. Parhaiksi lääkkeiksi osoittautuivat lepo ja liikunta.

– Toipumistani edesauttoi se, että mieheni järjesteli työasioitaan ja pystyi olemaan enemmän kotona. Myös vanhemmilleni ja ystävilleni kuuluu suuri kiitos siitä, että he olivat koko ajan tukenani. Kaikki apu ei kuitenkaan tule ulkopuolelta, vaan itselläkin on osuutensa kuntoutumisessa. Olennaisinta on, ettei jää potilaaksi. Sairaan roolista on päästävä pois, jottei masennus kroonistuisi.

Yrittäjäksi Tiina ei palannut. Sen sijaan hän kouluttautui kokemusasiantuntijaksi.

– Kokemusasiantuntijakoulutus oli viimeinen piste kuntoutumiselleni. Nyt haluan auttaa muita. Mielialalääkkeitä tai terapiaa en enää tarvitse. Myös niska- ja selkäkivuille on löytynyt selitys: ne johtuivat reumasta. Kipuja on yhä, mutta kestän ne paremmin, koska saan nukutuksi.

Kaksi viime vuotta Tiina on työskennellyt Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä mielenterveys- ja päihdekuntoutujille suunnatun Voimaa arkeen -kurssitoiminnan koulutusavustajana kolmena päivänä viikossa. Syksyllä hän alkaa opiskella päihdetyöntekijän tutkintoa varten.

– En pelkää uutta romahdusta. Olen ottanut opikseni siitä, että olen käynyt kerran pohjalla. Tunnistan väsymisen merkit ja osaan pysähtyä.

Ruumiilliset oireet liittyvät depressioon

Masennukseen liittyy paitsi mielialaoireita myös kognitiivisia ja somaattisia oireita. Kognitiivisilla oireilla tarkoitetaan älyllisiä oireita, esimerkiksi ajatuksen hidastumista. Somaattiset oireet taas tarkoittavat ruumiillisia oireita. Niitä voivat olla muun muassa väsymys tai voimattomuus, kiihtyneisyys sekä ruokahalun vähenemisestä johtuva painon lasku, josta seuraa huimausta ja heikotusta.

Joskus masennus voi oireilla myös kipuna, mutta yleensä kivun taustalta löytyy jokin ruumiillinen sairaus.

– Masennuksessa eri ihmisillä on hyvinkin erityyppinen oirekuva. Yhdellä painottuvat mielialaoireet ja toisella ruumiilliset oireet. Ruumiilliset oireet voivat olla niin voimakkaita, että ne johtavat lääkäriä harhaan ja masennuksen diagnosointi viivästyy, kertoo tutkimusprofessori Mauri Marttunen THL:stä.

Masennusoireita liittyy myös moneen ruumiilliseen sairauteen, kuten aivoverenkiertohäiriöihin, Parkinsonin tautiin ja kilpirauhasen vajaatoimintaan.

– Mitä enemmän ruumiillisia oireita on, sitä tarkemmin ruumiillisen sairauden mahdollisuus on selvitettävä.

Masennuksen hoitona käytetään psykoterapiaa ja masennuslääkkeitä, oirehti masennus millä tavalla hyvänsä. Jos masennuksen taustalla on ruumiillinen sairaus, se voi vaikuttaa hoitomuotojen valintaan. Esimerkiksi jotkin masennuslääkkeet eivät sovi yhteen tiettyjen ruumiillisten sairauksien hoitoon käytettävien lääkkeiden kanssa. Tämä tekee hoidosta joskus haastavaa.

Myös masennuksesta toipuminen on yksilöllistä. Jos masentuminen tapahtuu nopeasti, myös toipuminen on usein nopeaa.

– Aina ensimmäinen hoito ei tepsi, vaan sopivaa hoitoa joudutaan hakemaan. Tämän takia on vaikea ennustaa, miten toipuminen sujuu. On aina hyvä merkki, jos potilas itse kokee hyötyvänsä heti hoidosta, Mauri Marttunen sanoo.

Kerran masentunut on altis masentumaan uudestaan. Uusimisriski on suurin niillä, joiden masennus on kestänyt pitkään ja joiden oireet ovat olleet vakavia.

– Kerran sairastunut osaa kuitenkin tunnistaa oireet, jotka viittaavat masennukseen. Siten hän osaa myös hakea heti apua.

Teksti Maarit Vuoristo, kuvat Mikko Lehtimäki