Laulaja Tero Vesterinen muistelee elämänsä käännekohtaa: ”Koitin kaivaa puhelinta taskusta, että voin soittaa viimeisen puheluni Sannalle”

Tero Vesterinen napsauttaa hiirtä. Demonauha käynnistyy. Ujeltava urkusoundi ja Vesterisen hyräilemä haikea laulumelodia täyttävät studiohuoneen. Kappaleessa on samaa surumielisyyttä, joka on tunnusomaista monille hänen lauluilleen.

Sellaisille kuten Kukaan ei koskaan, Tummilla teillä ja Kolme hyvää vinkkiä.

Ne ovat murheellisia tarinoita rakkauden kaipuusta, yksinäisyydestä ja lohduttomista ihmiskohtaloista. Kuin popkappaleen muotoon taivuteltuja suruvirsiä.

Mitä ne kertovat esittäjästään?

Vesterinen naurahtaa.

– Olen joskus tarkoituksella yrittänyt tehdä vähän iloisemmankin biisin, kun en ole kuitenkaan ihmisenä kauhean surumielinen. Ennemminkin aika hilpeä.

Toisinkin voisi luulla.

Vesterinen sai vuonna 2016 diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta ja paniikki- ja ahdistushäiriöstä sekä b-lausunnon, joka oikeutti hänet Kelan kustantamaan terapiaan. Voiko sellaista miestä kuvailla hilpeäksi?

Toisaalta juuri sellaisia psyykkiset sairaudet ovat. Ne eivät katso ikää, sukupuolta tai luonteenlaatua. Depressioon sairastuvan ei tarvitse olla pessimistinen tai alakuloisuuteen taipuvainen persoonallisuus. Iloinenkin voi masentua. Näin ajattelee myös Vesterinen.

– Olen pitänyt itseäni aina iloisena ja asioihin positiivisesti suhtautuvana ihmisenä. Sen takia masennus yllätti ja siksi sitä oli ehkä myös vaikeampaa myöntää. Ja vaikka asian jollain tavalla ymmärsikin, silti ajatteli, että kyllä minä tämän jollakin tavalla selätän. Olen osaava jätkä ja hoidan itseni kuntoon. Mutta eihän se tietenkään niin mennyt.

Hänet tunnetaan Vesterinen yhtyeineen -kokoonpanon keulakuvana ja Ylen huippusuositun Elämäni biisi -musiikkiohjelman yhtenä solistina. Julkisuudessa hän on puhunut avoimesti masennuksestaan, työuupumuksestaan ja alkoholismistaan, sekä niiden vaikutuksesta omaan sekä perheensä elämään.

Tämän hän sanoo tehneensä harkitusti. Vesterinen toivoo, että voisi toimia kannustavana esimerkkinä muille pahan olon kanssa kamppaileville.

– Olen kelannut niin, että asiasta puhumalla saatan helpottaa jonkun muun avun hakemista. Keikkareissujen aikana ja somen kautta moni on tullutkin sanomaan, että on uskaltanut hakea oman tarinani kuultuaan itselleen jeesiä.

Lähes kymmenen vuotta Vesterisellä kesti ymmärtää, ettei saa päänsisäisistä möröistään selkävoittoa ilman ulkopuolista apua. Hän hakeutui terapiaan vasta reilu vuosi sitten, pitkään kestäneen rimpuilun jälkeen.

Vesterinen sanoo oppineensa terapiassa tunnistamaan itsessään haitallisia käyttäytymismalleja ja muuttamaan toistuvia kaavoja arjessaan. Pieniä oivalluksia syntyy edelleen viikoittain.

Hän sanoo vihdoin oppineensa myös päästämään irti turhasta kontrollin tarpeesta.

Kaikkea ei tarvitse hallita täydellisesti.

Ei edes omaa mieltään.

Elämästä on tullut havahtumisen myötä tasaisempaa ja armollisempaa. Onnellisempaakin. Vesterisen perheeseen kuuluvat ympäristökasvatuksen parissa työskentelevä puoliso Sanna sekä lapset Unna, 14, ja Kyösti, 8.

– Nuorempi muksuista käänteli jokin aika sitten Rubikin kuutiota. Jäin katselemaan sitä, ja tuli jotenkin älyttömän voimakas hyvä olo itselle. Mietin, että onpa hiton siistiä, että mulla on elämässäni tuollainen pikku jätkä. Synkimmät ajat olivat täysi vastakohta tuollaiselle. Mikään ei tuntunut miltään, eikä mikään kiinnostanut. Se oli tosi kusinen tilanne.

Vesterinen arvelee, että sairastumisen takana oli monta eri tekijää. Hän työskenteli maata kiertävänä muusikkona ja teki töitä Mediakeskus Lumen näyttämöteknikkona. Samaan aikaan hän remontoi hirsitaloa Karjaalla ja perheen uutta kotia Porvoossa.

Tuli nukuttua huonosti. Ja juotua liikaa. Kaikki tämä keskellä lapsiperhearkea ja kiireisimpiä ruuhkavuosia. Elämässä oli liikaa asioita. Vähemmästäkin väsyisi. Silti hän ei ollut ymmärtänyt, miten ylirasittunut oli.

Erilaisia varoitusmerkkejä oli ollut ilmassa jo pitkään.

Vuonna 2010, muutama tunti ennen Turun-keikan alkua, Vesterinen tunsi käsiensä ja huuliensa puutuvan. Hengitys muuttui pinnalliseksi ja vaivalloiseksi. Pian hän makasi taksin lattialla matkalla sairaalaan.

– Koitin kaivaa puhelinta taskustani, että voin soittaa viimeisen puheluni Sannalle. Luulin, että olin saanut sydänkohtauksen. Mut raahattiin sairaalan aulaan ja huudettiin, että täällä on sydänpotilas. Päivystävä lääkäri kokeili pulssia ja sanoi, ettei sussa ole mitään vikaa, sulla on paniikkikohtaus. Sitten annettiin rauhoittavia ja hengitin paperipussiin. Mentiin siitä vielä keikalle.

Elämä oli monta vuotta yhtä vuoristorataa ja tempoilua hyvän ja huonon olon välillä. Seesteisiä kausia seurasivat aallonpohjat.

Pahinta sairastumisessa oli, että elämän tärkeimmät ja rakkaimmat asiat menettivät merkityksensä. Vesteriselle ne tarkoittivat perhettä ja musiikin tekemisestä.

Synkimpinä kausina mikään ei tuottanut hänelle iloa. Olo oli täysin turta. Kotona paha olo näkyi valtavana väsymyksenä, ärtymyksenä ja pahoinvointina. Se rasitti väistämättä myös parisuhdetta ja perhe-elämää.

– Jotenkin sitä onnistui silti luovimaan sen ajan läpi niin, ettei mitään peruuttamatonta vahinkoa perhekuvioihin tullut. Suurin kuorma on ollut kuitenkin oman pään sisällä. Mielessä jylläsi hyvinkin synkkä ajatus siitä, että tätä tämä nyt vain on. Että tässä sitä vain kahlataan päivästä toiseen.

Sitten hän naurahtaa.

– Jos niistä kokemuksista ja vuosista haluaa hakea jotain hyvää, niin meillä kun käsitellään biiseissä hyvinkin synkkiä ja raskaita aiheita, niin osaa samastua niihin paremmin. On helppo asettua laulun kertojan asemaan.

Laulajan ja reissumiehen elämään kuului myös pitkään alkoholi. Varsinkin keikkamatkoilla juominen oli välillä ”todella rajua”.

Vesterinen sanoo leikkineensä tulella. Hän tiesi alkoholismin olevan geeneissä isänsä suvussa.

Vesterisen isoisä oli harmonikkataiteilija Vili Vesterinen, Dallapé-orkesterissa musisoinut mestarihanuristi, joka soitti sujuvasti niin klassista kuin jenkkaa.

Vesterinen ei itse tavannut koskaan vuonna 1961 kuollutta Viliä.

Sivukorvalla hän on kuullut juttuja, että alkoholi maistui myös isoisälle. Ihan ongelmaksi saakka.

Vesterinen sanoo juovansa nykyisin keikkareissuilla ainoastaan alkoholitonta olutta.

Hän ei kuitenkaan tunne tarvetta täyteen absolutismiin. Kotona ruoan kanssa saattaa mennä lasi viiniä.

– Tunnistan itsessäni silti vahvan taipumuksen alkoholismiin. Sen toteaminen on ollut itselleni tosi hieno juttu. Juomiseen suhtautuu nykyisin paljon varovaisemmin. Mutta kyllä minä sinällään nautin edelleen alkoholista. Nousuhumala on mahtava olotila!

Jos ei elämää mullistanut, niin ainakin muuttanut asia on myös Elämäni biisi. Katja Ståhlin juontama musiikkiviihdeohjelma teki Vesterisestä kertaheitolla televisiotähden ja koko kansan tunteman julkisuuden henkilön.

Vesterisen tulkinnat vieraiden elämän biiseistä ovat osuneet kansan sydämeen.

Muutenkin fanitetusta muusikosta on tullut myös tv-idoli.

Miltä se tuntuu?

– Tavallaan se on ollut absurdia ja omituista. Kun en edes miellä itseäni miksikään julkkikseksi.

Hän sanoo olevansa tietysti hyvillään siitä, että ohjelma on tuonut yhtyeelle näkyvyyttä ja uusia kuuntelijoita.

Arkisin hän puuhailee silti mieluummin omiaan: kuskailee lapsia harrastuksiin, nikkaroi kotia ja leikkii 15-vuotiaan Mauri Antero -kissavanhuksen kanssa.

Arki on vahvasti rutiinien ohjaamaa. Täydellistä elämää hänen makuunsa, Vesterinen vakuuttaa.

Tähtiloisto, erilaisissa kissanristiäisissä pyöriminen ja julkisuuden valokeilassa paistattelussa eivät ole häntä koskaan kiinnostaneet.

Ennemminkin puistattaneet.

Hän paljastaa, että häntä on kysytty mukaan useisiin muihinkin tositelevisio-ohjelmiin, ”erilaisiin viidakkosysteemeihin ja sen sellaisiin”.

Viimeksi häntä maaniteltiin Vain elämää -sarjan seuraavalle kaudelle. Siitäkin hän sanoo kieltäytyneensä.

– Aikataulusyistä, hän tarkentaa.

Vesterinen ei tunne, että olisi muuttunut julkisuuden myötä miksikään. Ihmisten suhtautuminen häntä itseään kohtaan on kuitenkin erilaista. Kaupassa käydessäkin tullaan herkemmin ottamaan kontaktia.

– Ja jos haluaisi lähteä keikan jälkeen bändikavereiden kanssa istumaan iltaa, niin en pääse pöytään istumaan, kun ihmiset haluavat tulla juttelemaan ja ottamaan kuvia. Se on ihan ymmärrettävää, ja olen nauttinutkin siitä aiemmin tosi paljon, Vesterinen kertoo.

Hän lisää, että nykyisin niitä ihmisiä on vain niin paljon.

– Tuntuu tylyltä vaihtaa kuulumisia kolmen ensimmäisen kanssa ja sanoa muille, että nyt minä lähden menemään. Siksi menen yleensä keikan jälkeen suoraan hotellille ja touhuilen siellä omiani.

Harmittaako anonymiteetin häviäminen?

– Henkilökohtaisessa arjessa se harmittaa. Jos on vaikka muksujen kanssa ulkona ja joku tulee pyytämään selfietä, niin olen huomannut, että lapset ovat monesti siitä vähän vaivautuneita ja hämillään.

Hän vilkaisee kelloa. Pojan iltapäiväkerho päättyy puoli neljältä. Sitä ennen pitäisi ehtiä viikoittaiseen terapiaistuntoon. Hän kiittelee haastattelusta, hyppää tummaan hybridimaasturiinsa, heilauttaa hyvästit ja kaasuttaa pois.

Ratissa istuu onnellinen, paljon itsestään oppinut mies.

Tero Vesteristä kuvattiin Porvoossa: Hotelli Runossa ja hänen omalla työhuoneellaan.