Ulpukka kuuntelee, tarjoaa lohtua, ei naura eikä moiti – Terapiakoiralle voi olla helpompi avautua kuin ihmiselle

On Pertin ensimmäinen päivä töissä. Pertti ryntäilee tohkeissaan pitkin toimiston käytävää. Se huomaa raollaan olevan oven. Kiinnostavaa! Pertti kipittää epäröimättä sisään.

Mutta voi, se on väärä huone. Sinne ei saa mennä.

”Ei”, työharjoittelua ohjaava Minna Berg sanoo napakasti ja nostaa Pertin syliinsä.

Se käy helposti yhdelläkin kädellä. Pertti kun on kovin pieni: vasta kymmenen viikon ikäinen perhoskoira. Pentu ei ymmärrä vielä mitään siitä, miten työpaikalla kuuluu käyttäytyä.

Mutta kunhan Pertti vähän kasvaa, siitä tulee terapiakoira – jos kaikki menee hyvin ja se osoittaa soveltuvuutensa vaativaan tehtävään.

Minna Berg on paitsi Pertin ohjaaja ja omistaja, myös pari- ja perhepsykoterapeutiksi opiskeleva kasvatustieteiden maisteri, lyhytterapeutti ja neuropsykiatrinen valmentaja Terapiatalo Tunnetilassa Helsingissä.

Terapiakoirat ovat yleensä ammattilaisten omia lemmikkejä. Niin myös Tunnetilan koirat. Toimistossa on tällä hetkellä kolmesta viiteen vakikoiraa ja nyt siis myös pieni harjoittelija.

Useimmiten paikalla on koirista ainakin kaksi, Bergin barbet Mortti sekä psykologi, psykoterapeutti Maiju Tokolan continental bulldog Ulpukka, molemmat jo kokeneita terapiakoiria.

Tänään Pertin harjoittelun alkaessa Mortti on säädön vähentämiseksi jätetty kotiin. Ulpukka ja Pertti taas ovat ensikohtaamisestaan sen verran kierroksilla, että Ulpukkakin saa luvan vetäytyä huoneeseensa, jotta Pertti malttaa rauhoittua haastattelun ajaksi ihmisten seuraan. Opittavaa on paljon.

”Ihan ensinnäkin se, että ihmiset ovat kivoja”, Berg aloittaa.

Pitää siis tottua siihen, että väkeä tulee ja menee, ja se on ihan ok.

On myös liuta asiakastyöhön liittyviä käyttäytymissääntöjä:

Ei voi hyppiä syliin, jos ihminen ei sitä halua.

Ihmisten sohvalla ei saa röhnöttää (joskin sohvalla makaavan asiakkaan päällä ehkä saa, jos tämä sitä toivoo).

Asiakkaiden varpaita ei saa nakerrella.

Ei saa alkaa räksyttää ja sekoilla, vaikka jostain kuuluisi yllättävä ääni. Joku asiakas voi pelästyä sellaista. Eikä ole kivaa, jos koira mekkaloi, kun viereisessä huoneessa on meneillään rentoutusharjoitus.

Kaikki alkoi sattumasta vuonna 1953. Eräänä päivänä yhdysvaltalaispsykologi Boris Levinsonin luo tuli vaikeahoitoinen potilas: vakavista psyykkisistä oireista kärsinyt, vetäytyvä poika.

Väärinkäsityksen vuoksi lapsi tuotiin vastaanotolle tuntia liian aikaisin. Levinson joutui keskeyttämään kirjoitustyönsä ja pyysi pojan vanhempineen sisään. Hän ei muistanut lainkaan jaloissaan lepäillyttä koiraansa, kultaista noutajaa nimeltä Jingles. Koira pinkaisi saman tien kiinnostuneena poikaa vastaan.

Levinsonin onneksi lapsi ei säikähtänyt vaan käpertyi koiraa vasten ja alkoi silitellä sitä. Jonkun tovin kuluttua poika yllättäen avasi suunsa ja kysyi, leikkikö koira aina vastaanotolle tulevien lasten kanssa. Jos, niin hän haluaisi tulla uudestaankin.

Niin kävi: poika palasi kerta toisensa jälkeen leikkimään koiran kanssa. Vähä vähältä koiraa kohtaan syntynyt kiintymys alkoi laajeta myös tämän omistajaan. Pojan ja psykologin välille syntyi hyvä hoitosuhde, ja lopulta poika toipui.

Jingles sai sittemmin tavata monia muitakin lapsiasiakkaita, ja Levinsonista tuli koira-avusteisen terapian uranuurtaja.

Kuluneina vuosikymmeninä aiheesta on tehty maailmalla varsin paljon tutkimusta. Terapiakoirista on osoitettu olevan apua muun muassa traumaperäisen stressin, keskittymishäiriöiden, masennuksen ja ahdistuksen hoidossa.

Eläimen läsnäolo lisää myönteisiä tunteita, kohottaa itsetuntoa ja mielialaa. Kosketus tyynnyttää: eläintä silittäessä hengitys tasaantuu ja syke rauhoittuu.

Yhdysvaltalaisen tutkimusyhteenvedon mukaan koiran läsnäolo on vähentänyt ihmisten traumaoireilua parhaimmillaan jopa yli 80 prosenttia. Eräässä tapauksessa vain viikon kestänyt vuorovaikutus koiran kanssa rauhoitti potilasta niin paljon, että tämän ahdistus- ja unilääkitys voitiin puolittaa.

Espanjalaisen psykiatrisen sairaalan lasten päiväosastolla todettiin, että koira-avusteinen terapia paransi lasten tunnesäätelyä, itsekontrollia ja sosiaalista vastavuoroisuutta.

Eläinavusteinen terapia yleistyy Suomessakin, ja siihen on tarjolla monenlaista koulutusta. Terapiassa eläin – usein koira, joskus myös hevonen tai vaikka alpakka – toimii ikään kuin ammattilaisen työparina. Työn muodon määrittää ihmisen pätevyys. Eläinavusteista terapiaa voivat tarjota erilaiset Valviran hyväksymät terapeutit.

Eläinavusteisuuden ideaa sovelletaan kuitenkin myös laajemmin. Koiria on apuna esimerkiksi sosiaalityössä, kasvatuksessa ja opetuksessa sekä muussakin hyvinvoinnin edistämisessä ja virkistyksessä. Vanhusten palvelutaloissa vierailee kaverikoiria ja kirjastoissa lukukoiria.

Koira itse tuskin hahmottaa, onko se titteliltään kirjastokoira, kaverikoira vai terapiakoira. Se keskittyy perusasioihin: vuorovaikutukseen, läsnäoloon. Söpönä olemiseen.

Koira on erinomainen apuri ihmistyössä, koska se aistii herkästi tunteita. Se kuuntelee, tarjoaa lohtua, ei naura eikä moiti. Laittaa käpälää syliin, kun toisella on selvästi vaikeaa.

Hankalista aiheista puhuttaessa moni katsoo mieluummin lattiaan kuin terapeuttiin. Esimerkiksi seksuaalisuuteen liittyvät aiheet saattavat tuottaa häpeää, joka saa välttelemään katsekontaktia. Helpompaa on, kun voi luvan kanssa katsoa koiraan.

”On ihmisiä, jotka kertovat kaikkein syvimpiä ja vaikeimpia asioitaan Ulpukalle, ja minä saan kuunnella sivusta. Koiralle on helpompi kertoa, koska se ei aivan varmasti arvota”, Maiju Tokola sanoo.

”Ja koirat ovat itse hyvin paljaita tunteidensa kanssa. Jos koira heiluttaa häntää, niin se on oikeasti iloinen. Ihmisistä ei aina tiedä. Ehkä siksi koiran kanssa on helpompi olla paljas myös omine tunteineen.”

Pelkkä koiran läsnäolo voi murtaa jäätä terapeutin ja asiakkaan välillä, kuten Levinsonin tapauksessa. Eläin tuo olemuksellaan tilanteeseen levollisuutta ja rauhaa.

Joskus toki myös huumoria ja keveyttä.

”Useinhan ne onnistuvat törmäilemään jotenkin, putoamaan sohvalta tai pieraisemaan kesken tapaamisen.”

Kerran Tokolan vastaanotolla mukana ollut kollegan koira yllättäen sai pienen hepulin huoneessa olleesta itämaisesta patsaasta. Tokola nappasi patsaan, laittoi sen kyljelleen maahan ja kehotti tyynesti koiraa tulemaan katsomaan sitä. Ei ole mitään hätää!

Asiakas, tuore äiti, seurasi tilannetta kiinnostuneena: ai näinkö sinä rauhoitat sitä?

”Pääsimme sitä kautta tosi hyvään keskusteluun myös vauvan rauhoittamisesta ja siitä, miten tärkeää on, että pysyy itse rauhallisena.”

Tokola uskoo, että nuorille asiakkaillekin tekee hyvää nähdä sivusta, miten terapeutti ohjaa koiraa lempeästi. Se lisää luottamusta siihen, että kaikenlaista voi kertoa ilman, että tarvitsee pelätä ankaraa reaktiota.

Tunnetilassa koiria on ollut apuna nyt viitisen vuotta. Tokola oli toisen kollegansa kanssa lukenut ja keskustellut eläinavusteisesta työstä, ja hän alkoi ottaa nyt jo edesmennyttä Totoro-koiraansa mukaan työpaikalle. Ensin vain kokeeksi, pari tuntia kerrallaan.

Pian he hakeutuivat kuntoutus- ja kasvatuskoirakoulutukseen Jyväskylään. Into kasvoi, kun hyvien kokemusten päälle tuli lisää tietoa.

Minna Berg ja Mortti taas ovat käyneet Terapiakoira-akatemian koulutuksen Raumalla.

Myös Berg kokeili jo ennen koulutusta aiemmassa työssään erityisluokanopettajana ottaa koiraansa silloin tällöin mukaan luokkaan. Kun viikon aikana saavutettiin vaikkapa tietyt sovitut tavoitteet, perjantaina käytiin palkinnoksi koiran kanssa kävelyllä.

Berg yllättyi siitä, miten dramaattisesti koiran läsnäolo tuntui muuttavan hänen suhdettaan oppilaisiin. Sekin teki vaikutuksen, miten koira oli kärsivällisesti läsnä, kun joku itki sitä vasten.

”Mietin silloin, että koiran turkkiin mahtuu kyllä aika monta ämpärillistä kyyneleitä.”

Pertillä on lattialla omia leluja, joita se tyytyy jäystämään, kun vierailijan repun hihnojen syöminen on kielletty. Se riepottaa hampaissaan melkein kokoistaan pötkyläraajaista, virkattua nallukkaa.

Pertti on tarkkaan valittu noviisi, poimittu pentueestaan tulevaa uraa ajatellen. Ei ollut ihan helppoa löytää Suomesta kasvattajaa, joka suostuisi siihen, että ostaja valitsee pennun vasta kuuden seitsemän viikon iässä.

”Minulle ei ollut mitään väliä sillä, minkä värinen pentu on, vaan halusin nähdä, miten se alkaa käyttäytyä”, Berg kertoo.

Hän pyysi kasvattajaa esimerkiksi videoimaan, mitä tapahtuu, kun peltinen ruokakuppi putoaa lattialle. Pertti säpsähti muttei alkanut räksyttää. Pian se meni rohkeasti nuuhkimaan ja tutkimaan, mikä putosi.

Terapiakoiran on siis alun alkaenkin hyvä olla rohkea ja sosiaalinen yksilö, tykätä ihmisistä ja kosketuksesta. Jos on arka tai pelkää vähän erikoisesti käyttäytyviä ihmisiä, ei sovi työhön. Jotkut koirat kuormittuvat liikaa siitä, että ympärillä on ääntä, hälyä ja ihmisiä.

Kuten ihmisillä, koirillakin varhainen vuorovaikutus vaikuttaa merkittävästi stressiherkkyyteen. Onko suhde omaan emoon ollut turvallinen? Onko emo ollut rauhallinen, suhtautunut luottavaisesti elämään ja ihmisiin ympärillä?

Avoimuuden lisäksi tärkeä ominaisuus on kyky rauhoittaa itse itsensä, kun jotain jännittävää on tapahtunut.

”Kun hain Pertin meille kotiin, hetken hän vinkui autossa, mutta meni ehkä kolme minuuttia, niin hän rauhoittui ja kävi nukkumaan.”

Äkkiä jostain kuuluu toisen koiran haukahdus. Rakennuksessa on todennäköisesti käymässä vieras karvakuono, joka on haistanut Pertin ja Ulpukan. Pertti höristää korviaan, mutta pysyy tyynenä. Hyvä Pertti!

Rauhallisella ja uteliaalla pennulla on työhön hyvät lähtökohdat, mutta siitäkin on paljon apua, että Pertillä on perheessään sellainen konkari kuin Mortti.

Koiratkin oppivat sosiaalisesti toisiltaan, ja Mortti on varsinainen viilipytty. Toimistolla saa tapahtua ihan mitä tahansa, eikä se hauku tai hermostu.

Isona ja vakaana koirana Mortti on erityisen hyvä neuropsykiatrisesti oireilevien lasten ja nuorten kanssa, jotka ovat joskus arvaamattomia ja äkkinäisiä liikkeissään.

Berg hämmästyy yhä jatkuvasti siitä, miten empaattisesti ja kauniisti koira osaa toimia lasten ja nuorten kanssa – tunneälykkäällä tavalla, jota ei missään terapiakoirakoulutuksessa voida opettaa.

Kerran eräs hänen nuori asiakkaansa makasi hyvin ahdistuneena sohvalla. Morttia on kielletty menemästä sohvalle, mutta sen sijaan koira keksikin käydä nuoren päälle lojumaan, kuin painopeitoksi. Se oli nuoresta ihanaa.

Nepsyvalmennuksessa koiran rooli voi toisaalta olla hyvinkin aktiivinen.

Nuoret, joilla on toiminnanohjauksen haasteita, saattavat leikkiä Mortin kanssa vaikka nakkipiiloa: nuori saa kätkeä tietyn määrän nakkeja huoneeseen. Kun Mortti päästetään etsimään ne, pitää pysyä kärryillä laskuista ja kertoa, kun kaikki ovat löytyneet.

”Siinä kehittyy sekä suhde koiraan että kyky keskittyä tehtävään, vaikka toinen samalla touhuaa.”

Psykoterapiassa ei kyllä tehdä nakkipiiloja, Tokola huomauttaa. Se on vähän toisenlaista hommaa. Niin asiakkaita, koiria kuin työskentelytapojakin on monenlaisia, eri tarpeisiin.

Usein koira ei itse asiassa tee psykoterapiaistunnossa päällisin puolin mitään. Tervehdittyään asiakasta se saattaa vain lojua omalla paikallaan.

Tokola sopii asiakkaidensa kanssa yleensä ensimmäisellä tapaamisella, voiko koira olla mukana ja miten toimitaan. Asiakkaan ja koiran suhde kehittyy sitten omassa tahdissaan.

Joistakin tulee läheisiä toisilleen. Ulpukka tuntee tietyt asiakkaat ja osaa jo odottaa heitä eteisessä oikeaan aikaan viikosta. Omistajallekin on mysteeri, miten se voi tietää.

”Moni asiakas taas sanoo, että on niin kiva, kun joku on aina onnellinen siitä, että minä tulen.”

Ulpukka ei 25-kiloisena ole varsinainen sylikoira, mutta muuten ”ihan A-luokkaa terapiakoirana”, ilmeikäs ja herkkävaistoinen. Hyvä huomaamaan, milloin ihminen kaipaa sitä lähelleen ja milloin taas ei.

Jos asiakas alkaa vaikka itkeä, koira havahtuu ja menee laittamaan pään syliin.

Usein katse riittää merkiksi: jos asiakas ei katso koiraa vaan terapeuttia, koira ymmärtää vetäytyä sivummalle. Aha, minua ei kaivata juuri nyt!

”Ulpukka tietää hyvin ne ihmiset, jotka eivät ole hänestä kiinnostuneita. Se jää makaamaan pöydän alle eikä yritäkään änkeä mukaan.”

Keskustelua puolin ja toisin kunnioittavasta vuorovaikutuksesta on käytävä myös asiakkaiden kanssa. Koiraa ei oteta rapsutettavaksi tai syliin väkisin. Kun eläin on väsynyt, sillä on lupa vetäytyä, eikä sitä silloin saa häiritä.

Siitä taas saatetaan päästä käsittelemään monenlaisia tunteita: torjutuksi tulemista, ulkopuolisuuden kokemusta. Mitä tarkoittaa, kun joku kääntää selän ja menee pois? Onko vika aina minussa, vai haluaako toinen ehkä muuten vain olla rauhassa?

Työhyvinvointi on muutenkin tärkeää koirille siinä missä ihmisillekin. Selkeä päivärytmi, riittävä lepo ja virkistys, kollegoiden seura.

Kun Mortti tulee aamulla toimistolle, sillä on valtava vimma päästä aulan lasiovista sisään. Se nuuskuttaa ja etsii: onkohan Ulpukka täällä tänään? Kun parhaat kaverukset sitten kohtaavat, riemu on ylimmillään. Se on Bergin ja Tokolan mielestä aina yhtä liikuttava aloitus päivälle.

He ovat yhdessä kehittäneet rutiinejaan ja pyrkivät pitämään huolta siitä, että terapiakoirat saavat taukonsa siinä missä ihmiset kahvihetkensä.

Jossain vaiheessa päivää karvakuonot pääsevät läheiseen Hesperian puistoon yhdessä nuuskuttelemaan. Ja aina välillä töiden lomassa on kiva moikata kaveria, leikkiä hetki, käydä ryöväämässä leluja toisen huoneesta ja saamassa uusia virikkeitä.

Se on helppo sallia, sillä konkarikoirat tietävät tarkkaan, mikä on niiden reviiriä ja mihin huoneisiin ei saa mennä.

Pertti sen sijaan on vielä vähän sellainen työpaikan hasardi tyyppi, jota ei voi jättää puuhastelemaan ilman että katsoo päältä. Ei voi tietää, mitä se keksii.

”Niin Pertti, sulla on kuule kova koulu vielä”, Berg huokaa.

Ei riitä, että Pertti vähitellen, alkuun ehkä pari kertaa viikossa, tottuu toimistoarkeen ja kohtaamisiin. Myöhemmin – noin yksivuotiaana – sillä on edessään soveltuvuuskokeet, koulutus ja työnäyttö.

Ihan kaikista ei huolellisesta esivalinnasta ja harjoittelusta huolimatta tule terapiakoiria.

Kokeissa on selviydyttävä tositilanteita simuloivista asetelmista, joissa on monenlaisia ihmisiä, liikettä ja touhua. Näin testataan, miten koira reagoi, kun jotain yllättävää sattuu. Joku pamauttaa sateenvarjon auki, vieras ihminen tulee lähelle tai omistaja hetkeksi poistuu.

Ja jos joku pudottaa lääkkeen, vauvan tutin tai – mikä pahinta – herkullisen nakinpalan, sitä ei saa mennä nappaamaan.

Ei siis ihan helppo nakki.

Mutta nyt Pertti on autuaan tietämättömänä tulevasta käpertynyt kerälle ja sulkenut silmänsä.

Hyvä niin. Se osaa siis uudessakin paikassa rauhoittua viltilleen, kun väsyttää.

”Tämä on se perusjuttu, mitä tässä toistaiseksi harjoitellaan. Eihän noin pienen pennun kanssa oikeasti voi puhua mistään varsinaisesta koulutuksesta. Elämä on leikkiä vielä.”