Teini sulkeutuu, ärisee tai raivoaa? Kokeile yhtä yksinkertaista keinoa, ehdottavat asiantuntijat

Kaikki alkoi juhlista. Psykologi-psykoterapeutti Leea Mattila ja hänen ystävänsä, lastenpsykiatri Janna Manninen olivat kemuissa. Illan kuluessa useampi vieras ihminen alkoi kertoa heille perheidensä murrosikäisistä ja heidän ongelmistaan. Osa niistä kuulosti vakavilta: viiltelyä, eristäytymistä, itsemurhalla uhkailua.

Mattila ja Manninen kuuntelivat vanhempien huolia. Ne eivät olleet heille uusia. Ammattilaisina he tiesivät, että lapsen murrosikä käynnistää usein henkisen kriisin myös vanhemmassa. Perinteinen keino käsitellä sitä on puhua teineistä niin kuin he olisivat jokin toinen, käsittämätön nisäkäslaji.

Sellainen, jota ei ole edes mahdollista ymmärtää.

Tuoreessa kirjassaan Teinin mieli (Gummerus) Mattila ja Mantinen todistavat, että tämä ei ole totta. Vanhempi tai muu lähiaikuinen voi tukea murrosikäisen mielen kehitystä eräällä, ainakin teoriassa yksinkertaisella keinolla. Ja mikä parasta, se auttaa samaan aikaan myös aikuista itseään.

Murrosikäisen mieli on niin monien muutosten kohteena, että voisi puhua miltei aivomyrskystä. Muutaman vuoden sisällä mullistuvat niin keho, ihmissuhteet, kiinnostuksen kohteet kuin asema yhteiskunnassa. Ja kaikki tämä tapahtuu siinä vaiheessa, kun aivojen kehitys on vielä kesken.

Vanhemman näkökulmasta suloisesta pikkukoululaisesta voi hetkessä kuoriutua ärähtelevä teini. Vuorovaikutus vaikeutuu tai saattaa loppua miltei kokonaan. Mikä neuvoksi?

– Aivan ensimmäiseksi vanhemman olisi hyvä muistaa, että kaikki tämä on täysin normaalia ja kuuluu nuoren kehitykseen, Leea Mattila kertoo.

Murrosikäinen lapsi on kehitysvaiheessa, jossa hänen täytyy ottaa etäisyyttä vanhempiinsa. Siihen hän tarvitsee usein jonkinlaista aggression potkua, Mattila muotoilee.

– Se näyttäytyy joka perheessä omanlaisenaan, mutta vanhempien empatiaa tarvitaan aina.

Tuoreissa psykologisissa tutkimuksissa on löydetty yksi uusi syy teini-ikäisen käytökselle. Se on muutos aivojen palkitsemisjärjestelmässä. Aivot kun pyrkivät jatkuvasti palkitsemaan itseään. Pieni lapsi saa tyydytystä vanhempien kannustuksesta ja seurasta, mutta murrosikäisen aivot toimivat eri tavalla. Tärkeimpänä palkkiona alkaa yleensä toimia ikätovereiden seura ja hyväksyntä.

Silti murrosikäisen henkisen kehityksen kannalta on tärkeää, miten vanhemmat ja muut merkittävät aikuiset suhtautuvat hänen käytökseensä ja tunteenosoituksiinsa. Tässä keskeisenä keinona toimii mentalisointi. Juuri siihen perustuu myös Mattilan ja Mannisen uusi kirja: se kertoo, millä tavalla mentalisointia voi käytännössä hyödyntää ja mitä se oikeastaan merkitsee.

Sanasta voi tulla mieleen mentalistit, viihde-esiintyjät, jotka antavat ymmärtää, että he yliluonnollisten kykyjensä avulla tietävät erilaisia asioita. Mentalisaatio kuitenkin tarkoittaa oikeastaan päinvastaista asiaa, ei-tietämistä, Mattila sanoo.

Mentalisaatio tarkoittaa siis sitä, että ihminen ei reagoi toisen käytökseen tunteella tai automaatiolla, vaan pohtii, mitä siinä on taustalla ja kyselee lisää rauhallisesti, ilman ennakko-oletuksia. Tismalleen samaan lähestymistapaan perustuu psykoterapia ja ylipäätään koko länsimainen psykologinen hoito.

Pitääkö vanhempien nyt siis ruveta terapeutiksi? Ei sentään. Mattilan ja Mannisen äskettäin ilmestynyt kirja muistuttaa, että kukaan ei pysty mentalisoimaan kaiken aikaa – varsinkaan arjen keskellä. Jos siihen kuitenkin kykenee edes välillä, voi mentalisoinnista seurata hyvän vuorovaikutuksen ja kehityksen kierre. Mentalisointi auttaa sekä tekijää että kohdetta kehittämään tunnesäätelyä ja ottamaan toisen paremmin huomioon.

Aihetta tutkinut lastenpsykiatri ja Turun yliopiston dosentti Marjukka Pajulo on nimittänyt mentalisointia jopa ihmissuhteiden supervoimaksi, sillä siitä on hyötyä kaikenlaisissa vuorovaikutustilanteissa: se sujuvoittaa kommunikaatiota ja vähentää väärinymmärrysten ja konfliktien riskejä.

Pajulo kertoi Helsingin Sanomille viime vuonna, että jokaisella aikuisella on periaatteessa valmius mentalisoida, mutta käytännössä toiset ovat siinä taitavampia kuin toiset. Perheissä on myös erilaisia resursseja: esimerkiksi stressi vähentää kenen tahansa mentalisointikykyä huomattavasti.

Lapsi ja nuori saattaa kuitenkin saada mentalisointia myös oman perheensä ulkopuolelta. Väitöskirjatutkija Jenny Marttila Turun yliopistosta on tutkinut mentalisointia suomalaisissa päiväkodeissa. Hänen mukaansa pääsääntöisesti kaikki varhaiskasvatuksen ammattilaiset mentalisoivat, vaikka se onkin isossa lapsiryhmässä vaativampi tehtävä kuin kotona yhden tai parin lapsen kanssa.

– Aikaisemmin mentalisointia on pidetty enemmän itsestäänselvänä asiana, että totta kai ammattilainen tulkitsee lasten mielialoja. Viime vuosina varhaiskasvatuksen opettajien ja lastenhoitajien mentalisaatioon on kuitenkin alettu kiinnittää tietoisemmin huomiota, Marttila sanoo.

Tavoitteena on sujuvoittaa ammattilaisten ja lasten välistä vuorovaikutusta, kun pysähdytään pohtimaan mielentiloja näkyvän käyttäytymisen takana.

Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että varhaiskasvatuksen ammattilaiset pyrkivät esimerkiksi sanoittamaan sekä lasten että oman mielensä liikkeitä ääneen. Tarkoitus on, että myös lapset oppisivat paremmin tunnistamaan omia tunteitaan ja kertomaan niistä.

Marttilan tutkimuksessa on selvinnyt, että suomalaiset varhaiskasvatuksen ammattilaiset puhuvat enemmän esimerkiksi aikomuksistaan, oppimisesta ja tietämisestä kuin tunteista. Yksi mentalisoinnin osa-alue jää siis usein vaillinaiseksi.

Syytä tähän ei vielä tiedetä.

– Voi olla, että tunteita ilmaistaan enemmän sanattomasti tai niistä puhumista ei aina koeta tarpeelliseksi. Tai sitten ei uskalleta tai osata, tutkija spekuloi.

Hän kuitenkin uskoo, että tunnepuhetta on mahdollisuus tulevaisuudessa lisätä, mikäli asiaan kiinnitetään huomiota.

Ihmiset ovat aikojen alusta asti käyneet läpi erilaisia henkisiä ja fyysisiä kehitysvaiheita, mutta teini-iästä alettiin ilmiönä puhua vasta 1900-luvulla. Ilmiön uutuus näkyy siinä, että aikuiset suhtautuvat nuoriin ennakkoluuloisesti, joskus heidän reaktioissaan esiintyy jopa suoranaista efebifobiaa eli pelkoa nuoria ihmisiä kohtaan.

Tiedättehän: nuoriso on lähtökohtaisesti aina pilalla, riippumatta siitä missä ajassa se kasvaa. Vanhemmat myös usein pelkäävät lastensa murrosikää jo etukäteen, Leea Mattila sanoo.

Tavallaan se on aika hassua. Murrosikä on aivoille ja keholle välttämätön kehitysvaihe. Sen mukana tulee ehkä finnejä, hormonimyrskyjä ja erilaisia kamppailuja, mutta eikö niiden tulisi herättää vanhemmissa ennemminkin empatiaa kuin kauhua?

Esimerkiksi teinien kuuluisa aamu-unisuus ei yleensä ole pelkkää laiskuutta, kerrotaan Teinin mieli -kirjassa. Kyse on siitä, että nuoruusiässä melatoniinihormonin eritys siirtyy myöhemmäksi. Siksi teiniä ei nukuta vielä iltauutisten aikaan.

Moni vanhempi miettii, millä tavalla murrosikäiselle pitäisi puhua, kun tämä ei tunnu enää lapselta mutta ei vielä aikuiseltakaan. Leea Mattila sanoo, että tärkeää olisi mahdollistaa teinille erilaisten roolien vaihtelu: että välillä saisi vielä olla lapsi, mutta seuraavaksi taas ottaa vastuuta ja pystyä jo itse monenlaisiin asioihin.

– Teinin täytyy antaa tutkia maailmaa ja sitten taas välillä palata turvalliseen kotiin ja kainaloon. Vanhemman täytyy myös hyväksyä irtiotot ja tehdä oma surutyönsä siitä, että ei välttämättä ole lapselle se uskottu. Läheisyys voi palautua teini-iän jälkeen.

Kaikenlaista käytöstä ei kuitenkaan pidä katsoa vierestä. Joskus teini-ikäisen käytös voi kertoa sellaisista mielenterveysongelmista, joihin on syytä puuttua. Erityisiä varoitusmerkkejä ovat kavereiden puute, heistä eristäytyminen tai poikkeavan käytöksen jatkuminen pidempään, Leea Mattila sanoo.

Teinin mieli -kirjassa muistutetaan, että psykiatrisen erikoissairaanhoidon lisäksi matalan kynnyksen tukea voi etsiä perusterveydenhuollosta, nuorisoasemilta, verkosta sekä koulupsykologeilta ja kuraattoreilta. Myös järjestöt tarjoavat omia mielenterveyspalveluita monilla paikkakunnilla. Vanhemmankin on tärkeää hakea itselleen apua, mikäli oma jaksaminen horjuu.

On myös syytä muistaa, että taitavinkaan mentalisoija ei jaksa koko ajan ottaa kaikkia muita huomioon, eikä sen pidä olla edes tavoitteena. Myöskään konflikteja ei kannata liikaa pelätä, Mattila sanoo.

– Mentalisaation tarkoitus ei ole poistaa riitoja tai hankalia tilanteita. Jos jossain ihmissuhteessa ei ole ollenkaan konflikteja, niin se kuulostaa minusta vähän oudon varovaiselta.

Sen sijaan mentalisaatio auttaa siinä, että riidat ja muut ristiriitatilanteet voidaan rakentavasti käsitellä jälkikäteen. Vanhempi voi vaikka kysyä teiniltä, että hei, oliko tässä tilanteessa oikeastaan kyse siitä, että olisit kaivannut enemmän tukea tai apua. Silloin hän parhaimmillaan vahvistaa murrosikäisen itseymmärrystä – ja antaa myös mallin toimivasta mentalisaatiosta.