Mieskuiskaaja Teemu Syrjälän tuvassa raavaat miehet halaavat, itkevät ja puhuvat tunteistaan – Testodiskossa toimittaja ymmärsi, mistä kaikessa on kyse

Olen luvannut kertoa vain kaksi tarinaa. Toinen on omani ja toinen Teemu Syrjälän, mutta muiden elämistä en kirjoita niin, että tapahtumat voi tunnistaa. Lupaus ei ole poikkeuksellinen, olemme kaikki tehneet saman. Niistä henkilökohtaisista asioista, joita miesten viikonlopussa jaetaan, ei puhuta ulkopuolisille vaan ne jäävät vain osallistujille.

Kumpikaan näistä kahdesta tarinasta ei silti ole viikonlopun hurjin kokemus.

Ajankohta ei ole sattumaa. On isänpäivään huipentuvan miesten viikon perjantai-ilta marraskuun alkupuolella. Laaksot mutkaisten teiden varsilla olivat usvasta sakeina, kun ajelimme tänne Salon Suomusjärvelle kuka mistäkin. Monet Uudeltamaalta, osa Varsinais-Suomesta, jotkut keskisemmästäkin Suomesta. Fordeja, Volkkareita, Opeleita, Bemareita, Seateja, epätavallisten miesten tavallisia autoja.

Tai ehkä he ovat aivan tavallisia miehiä. Itsestäni vain tuntuu epätavalliselta tämän kaliiberin kiinnostus oman mieheyden ruoppaamiseen ja siksi olen tänne tullutkin. Osallistumaan miesten viikonloppuun toimittajana mutta myös miehenä, yhtenä kurssilaisista. Toki olen tullut myös epäilyksiä mukanani. Onko luvassa rehvastelua, sisäisen ”äijän” etsimistä tai sellaisen esittämistä? Tai entä jos Syrjälä onkin jonkinlainen shamaani ja luvassa on viikonlopun verran riittejä ja muminaa? Ja ennen muuta: voisiko joku ulkopuolinen yhdessä viikonlopussa päästä perille siitä, millainen mies olen?

Siksi en seuraa tapahtumia ulkopuolelta ja lehtiön takaa vaan aivan syvästä päästä, yhteisestä 16 miehen piiristä käsin.

Olennaista on juuri piiri. Se on muoto, jossa vietämme ison osan viikonlopusta. Piiri on tietenkin luonteva tapa istua nuotion ympärillä tai lattialla, mutta viikonloppua vetävällä Teemu Syrjälällä on piirille muitakin syitä. Metsästäjä-keräilijöiden luonnonmukainen ja heimomainen tapa elää puhuttelee Syrjälää ja ehkä jo he asettuivat usein nuotion ympärille juuri piiriin.

Satavuotiaan hirsitalon toinen pää on kylmä latomainen tila, toisessa päässä on parinkymmenen neliön tupa tulisijoineen. Rakennus on kylän vanha postitalo, samassa pihapiirissä oleva 1940-lukuinen puutalo on Syrjälän kolmilapsisen ja viisihenkisen perheen koti. Tänne Salon länsipuolen Suomusjärvelle Kuusamossa lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneen Syrjälän toi perhe, työ ja halu asua etelässä. Ja tietenkin luonto, se on ollut Syrjälälle aina tärkeä ja täällä se alkaa kotiovelta.

Postitalon tuvan hirsiseinät ovat vuosikymmenten tummentamat ja lattia mattojen peittämä. Käymme istumaan piiriin, on viikonvaihteen ensimmäisen varsinaisen keskustelun aika. Jokainen saa kertoa, millaisessa tilanteessa on elämässään tällä hetkellä. Syrjälän kieliopissa tätä kutsutaan jakamiseksi. Jaamme tämänhetkisen elämäntilanteemme ja ehkä syyn tulla tänne viikonlopuksi muille. Kun yksi puhuu eli jakaa, muut kuuntelevat. Vuoronsa päätteeksi äänessä ollut kiittää ja kuuntelijat vastaavat hekin kiittämällä. Vuoroja ei ole, seuraavan puheenvuoron nappaa aina se, jota edellinen tarina on koskettanut tai johon on ollut helppo samastua.

Moni meistä on jonkinlaisessa elämänsä taitekohdassa, uuden alussa tai keskellä turbulenssia. Huomaan myös, että meitä on hyvin eri ikäisiä, parikymppisistä eläkeikään saakka. Mukana on jopa kaksi isä-poika-paria.

Omalla vuorollani puhun luultavasti ikäluokalleni melko tavanomaisista asioista. Siitä, miten itsensä pitäisi löytää uudelleen, kun lapset ovat ehtineet teini-ikään eikä kaikki aika mene enää heidän kanssaan ja miten työelämäkin on muuttunut niin, että omia asetuksia on päivitettävä.

Kaikki tämä on helppoa ja miellyttävää. En ole keskellä mitään niin kipeää, että siitä puhuminen olisi vaikeaa. Osalla on toisin, kuulen sen pitkistä tauoista puheen keskellä ja äänistä, jotka murtuvat. Kipeitä lapsuuskokemuksia ja siksi hankalia välejä menneen kanssa. Liian pitkälle mennyttä tarvetta olla aina muille mieliksi ja liikaa vastuuta itsestä ja muista turhan varhain.

Siihen on kuitenkin vielä lähes vuorokausi, ennen kuin ymmärrän, miten satuttavia nämä kokemukset ovatkaan voineet olla.

Sitä jään miettimään, kokevatko osallistujat olevansa elämiensä saranakohdissa nimenomaan miehinä vai ihmisinä. Kysyn sitä muilta illalla, kun laittelemme patjoja ja makuupusseja tuvan lattialle. Miehenä, sanovat nuoremmat.

Juuri kaiken edellisen Teemu Syrjälä haluaa ensin saada selville. Päästä kärryille, millaisessa tilanteessa itse kukin on.

Syrjälä on enemmän hyvinvointivalmentaja kuin miesasiamies. On ensin ymmärrettävä, mitkä asiat viikonloppuun osallistuvia miehiä kuormittavat, jotta voi tarjota niihin käypäisiä työkaluja. Hyvin kuormittuneena on vaikea olla hyvä mies, puoliso, isä, työkaveri tai edes ihminen.

Syrjälä puhuu kypsästä ja epäkypsästä mieheydestä. Ytimessä on vastuu: kypsä mies tai ihminen ottaa vastuun itsestään. Tunnistaa omat arvonsa ja elää niiden mukaan mutta ymmärtää, että toisilla voi olla toiset arvot. Tietää omat rajansa ja osaa pitää näistä kiinni sen sijaan, että taipuisi aina muiden tahtoon. Ymmärtää, mikä omalle hyvinvoinnille on tärkeää. Kun tämä henkilökohtainen taso on kunnossa, kypsä mies tai ihminen alkaa ottaa vastuuta muista. Perheestään, arjen muusta lähipiiristä, asuinseudun asioista ja ihmisistä, luonnosta ja maailmasta.

Siksi miesten viikonloppu ei ole pullistelua tai deittivalmennusta tai internetin naisvihamielisen manosfäärin katkeruutta ja myrkkyä, vaan mieluummin kahden päivän yhteisöllisyyttä ja Syrjälän avonainen työkalupakki. Tällaisilla keinoilla minun elämäni on parantunut, kokeillaan, miltä ne tuntuvat ja voisiko niistä viedä jotain omaankin arkeen.

Valmentajat ammentavat tietenkin aina omasta elämästään. Syrjälällä sen ensimmäinen käännekohta oli, kun hän ja kaverinsa kuulivat yläasteikäisinä 90-luvun loppupuolella RUN DMC -yhtyeen räppibiisin It’s Like That. Siitä alkoi Kuusamossa ei niin yleinen breikkiharrastus ja ylipäänsä kiinnostus tanssiin ja siihen liittyvään kehollisuuteen. Ehkä myös miesten väliseen yhteisöllisyyteen. Oli eri asia olla yksi tanssivista pojista kuin ainoa tanssiva poika.

Lienee juuri tanssin peruja, että teemme viikonlopun kestäessä monia pariharjoituksia, joissa toisen kroppaa taputellaan kevyesti tai joissa toista vähän tönitään tai joissa varjonyrkkeillään.

Vaivaannuttavalta tuntuu, mutta niinhän kaikki uusi. Ehkä minulla on jokin lukko, joka liittyy koskemiseen. Enhän osaa tai halua halatakaan.

Smack my bitch up! Ounastelemani kehollinen lukko osoittautuu vahvaksi. Tai oikeammin: en ole ehkä koskaan edes nähnyt sen avainta. Smack my bitch up!

On lauantain iltapäivä, ja olemme vanhan postitalon latomaisessa päässä ja istun yksin huoneen laidalla muistivihkoni takana. Työni toimittajana on ollut vapaudut vankilasta -kortti: käynnissä on testodiskoksi kutsuttu ohjelmanumero, jossa kaapin kokoisesta kaiuttimesta pauhaa raskasta rockia ja aggressiivista konemusiikkia latoon. Smack my bitch up!

Tulimme tilaan silmät kiinni ja maltillisemman musiikin soidessa. Silmät kiinni pystyin vielä keinumaan tanssilattialla, mutta kun varsinainen disko alkoi, en enää. Muilla ei näytä olevan tätä ongelmaa, vaan tanssiminen on raivokasta. Osa on heittänyt paidankin päältään. Smack my bitch up!

Miksi en osaa heittäytyä? Onko lukko kehollinen ja tanssimiseen liittyvä? Smack my bitch up! Vai ajattelenko, että en ole tai halua olla mies, joka tamppaa Prodigyä ilman paitaa ladossa muiden miesten keskellä? Smack my bitch up!

Olisko tehnyt sen, jos olisimme olleet loppuun asti silmät kiinni, onko tämä sittenkin jotain häpeää? Smack my bitch up!

Pitikin tulla tänne löytämään itsestään tällaisia lukkoja. Eniten mietityttää silti itse disko. Jos on niin, että kuplaudumme samanmielisten ryhmiin ja nuorten miesten ja naisten arvot alkavat eriytyä toisistaan, vaikka meidän kaikkien tulisi voida elää yhdessä, mitä hyötyä on testodiskosta? Miesten voimabiisejä yhdessä ilman paitaa, mikä homme?

Kun juttelen Syrjälän kanssa myöhemmin, huomaan ajatelleeni väärin. Syrjälälle testodiskossa ei ole kyse miehistä tai naisista tai ehkä edes diskosta vaan jälleen työkaluista. Fyysisyydestä ja sellaisesta primitiivisyydestä, jota ei juuri muuten ole tarjolla. Tilanteesta, jota ei voi miettiä vaan johon on vain hypättävä mukaan. Tilasta, jossa voi luvalla riehua ilman, että ketään satutetaan.

Kypsähkönä miehenä ymmärrän Syrjälää. Kiivaimmin diskossa tuntuivat tanssivan he, jotka keskusteluissa olivat kaikista hiljaisimpia.

Teemu Syrjälän isä kuoli hänen ollessaan parikymppinen. Sydänkohtaukseen kuusikymppisenä, vaikka oli ikänsä liikkunut urheilullinen mies. Isän kanssa oli urheiltu ja liikuttu, mökkeilty kesät Kuusamon luonnossa ja asuttu vanhempien eron jälkeen yhdessä.

Kuolema jätti ison aukon, mutta se sai aikaan sellaisen myös elintapoihin ja ruokavalioon. Nuori Syrjälä ajatteli, että välttääkseen isänsä kohtalon, hänen täytyy alkaa elää huipputerveellisesti ja karsia lautaseltaan kaikki epäsopiva. Kun breikkiharrastus oli samaan aikaan mennyt koko ajan kovemmaksi ja opinnot Rovaniemen urheiluopistossa alkaneet, yhdistelmällä ei voinut olla kuin yksi lopputulos. Mielellä ei ollut virtaa ja keho ei jaksanut. Tanssin rääkkäämät paikat alkoivat hajota, olkapää, nivunen, takareisi. Oli pakko pysähtyä ja opetella hoivaamaan itseään ja kehoaan. Oli opittava palautumaan sen sijaan, että painaisi aina vain lisää kaasua. Enää hän ei ollutkaan se kaikkivoipainen nuori, joka tiesi olevansa hyvä tanssilajissaan.

Syrjälä reissasi ja eli pitkästä aikaa vailla päämääriä. Vähitellen hän alkoi ymmärtää, että vitsi, kun olisi ollut joku, joka olisi kertonut, miten tärkeää on levätä ja parannella ja olisi tarjonnut siihen oikeat työkalut, hmmm…voisiko hän itse alkaa sellaiseksi.

Ensin kokeilumuotoisia kursseja tutuille ja kavereille ja sitten vähitellen pieniä luentoja ryhmiä muillekin ja kun tunnettuus kasvoi, Syrjälä pääsi vuonna 2013 pitämään päivän mittaista hyvinvointikoulutusta ammattiautoilijoille. Silmät aukesivat: miehetkin ovat aiheelle vastaanottavaisia, kun se vain sanoitetaan oikein. Eli niin, että ei tuputeta tai sanota, että näin pitää tehdä.

Viisi vuotta myöhemmin Syrjälä järjesti ensimmäisen miesten viikonloppunsa Kuusamossa. Nyt käynnissä oleva on noin neljäskymmenes.

Ennen iltapäivän diskoa juttelimme postitalon tuvassa siitä, millaiset ovat suhteemme muihin miehiin. Läheisessä järvessä olimme käyneet uimassa jo ennen aamupalaa. Saunaa ei ollut, hengitysharjoituksia kyllä. Kehollisuuden ohella ne tuntuvat olevan Syrjälän pakin tärkeimpiä työkaluja, sillä teimme niitä pitkin viikonloppua.

Idea on se, että muuttamalla hengitystään voi rauhoittaa tai kiihdyttää elimistöään ja vaikuttaa näin siihen, miten vaikka jonkin edessä olevan tilanteen kohtaa. Marraskuiseen järveen marssimisen kohtasin niin, että jäin rannemmaksi kuin muut ja tulin ensimmäisenä pois.

Kun puhuimme suhteistamme miehiin, mietin hyvää ystävääni, johon tutustuin 90-luvun loppupuolella. Kun lähetin hänelle viestin, että olen menossa tällaiseen miesten viikonloppuun, hän soitti ja halusi kuulla lisää. Viikonlopun jälkeisenä tiistaina hän soitti ja kyseli, millaista oli. Vajaan puolen tunnin puheluita, samanlaisia kuin mitä soittelemme muutenkin ainakin viikoittain.

Kun kuuntelin muita, ymmärsin, miten harvinaisia läheiset ystävyyssuhteet saattavat olla. Piirissä moni kertoi, että ei oikein ole sellaisia ystäviä tai ystäväpiirin keskustelukulttuuria, jossa voisi puhua sen kaltaisista aiheista kuin nyt tai samalla tavalla avoimesti. Liian usein juttelu kiertyy aina samojen kolmen Peen ympärille, kuvasi vieressäni istuva kaveri.

Pullo ja Pallo ovat listan kaksi viimeistä peetä.

Syrjälän tupaansa luomalle yhteisöllisyydelle tuntuu selvästi olevan tilaus. Jokin siinä silti hankaa, että yhteisöllisyyttä haetaan nimenomaan muista miehistä, sukupuolesta ihmisen sijaan. Ehkä se johtuu opiskeluista ja töistä naisvaltaisella alalla, ehkä omien kuplien tasa-arvoisuudesta, en tiedä. Mutta jos olisin keskellä kriisiä tai isossa taitekohdassa, haluaisin kyllä puhua siitä heille, joiden tiedän puhuvan samaa kieltä, käyttävän samoja sanoja ja ymmärtävän puolesta lauseesta, mistä kyse. Oli heidän sukupuolensa mikä hyvänsä.

Syrjälä ja muut miehet piirissä saattavat tietenkin ajatella aivan samoin. Ainakin kiinnitän huomiota siihen, että kertaakaan koko viikonlopun aikana en kuule kenenkään sättivän esimerkiksi puolisoaan, valittavan, että hitto soikoon, kun ne akat ei tajua. Miehet ovat todella tulleet tänne katsomaan itseensä, eivät syyllistämään.

Ja juuri tuota tarkoitusta varten Syrjälällä oli työkalupakissaan vielä yksi työkalu. Niin järeä, että sillä voisi saada aikaan pahaakin jälkeä.

Nyt voi tulla jo tuntemuksia. Syrjälä juttelee rauhallisesti, kun makaamme tuvan lattialla. Syrjälä on jo hetken tahdittanut hengitystämme. Voi tuntua käsissä ja jaloissa. Hengitysharjoituksen rytmi on kova, sillä tarkoitus on ylihapettaa elimistöä eikä sisään- ja uloshengityksen välissä pidetä siksi taukoja. Nyt ei ole tarkoitus rauhoittaa kehoa eikä mieltä. Keho kestää kyllä. Sisään, ulos, sisään, ulos, nopeasti ja lujasti. Vähitellen uloshengityksiin käydään lisäämään ääntä. Pitkiä raskaita huokaisuja. Vieruskaverilta korvan juuresta. Toiseltakin puolelta. Vastapäiseltä seinustalta. Joka puolelta pientä tupaa. Jään kuuntelemaan ja putoan harjoituksen rytmistä. Olo on kuin äänimiehellä pornofilmissä.

Pian uloshengitykset eivät ole enää vain huokauksia, ne alkavat muuttua nauruksi ja vielä useammin itkuksi. Sitä enemmän itkua, mitä pidempään harjoitus kestää. Nyyhkytyksen keskellä Syrjälä heittää lisää löylyä. Nyt voitte palata mielessänne jonnekin lapsuusmaisemaan. Syrjälä puhuu, itkua kuuluu. Kohtaatte siellä ehkä viisivuotiaan itsenne. Lisää itkua, kovempaa itkua. Voitte ottaa sen viisivuotiaan pikkupojan syliinne. Yhä lisää itkua. Ehkä haluatte sanoa jotain sille viisivuotiaalle pojalle. Itkunsekaista puhetta, puheensekaista itkua. Ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin. Itkua. Itkua ja itkua, itkunsekaista puhetta ja sopertelua. Nyyhkytystä. Sitten Syrjälä aloittaa harjoituksen loppuliu’un. Enää ei tule ohjeita, tulee kaiuttimesta Anna Puun Mestaripiirros. Vähitellen äänet tuvassa vaimenevat ja hengitykset tasoittuvat. Olemme maanneet selällämme, en näe muiden kasvoja. Tiedän, että ne ovat itkettyneet. Syrjälä käskee ottaa vieruskaveria kädestä. Omaakin kättäni puristetaan, ote on luja. Halataan. Ei ole mitään hätää.

Hengitysharjoitus purettiin jakamalla ja keskustelemalla heti sen jälkeen. Kokemattomuuteni ja työroolini tähden jäin vaille sen vaikutuksia, mutta moni selvästikään ei. Osalle hengitysmenetelmä oli tuttu ja loputkin varmasti olivat alttiita ja avoimia, olivathan he tulleet viikonloppuun omalla rahallaan. Syrjälä kertoi myöhemmin, että hän on vetänyt saman harjoituksen arviolta tuhannelle ihmiselle, joten varmasti hän olisi osannut muuttaa harjoitusta, jos olisi ollut tarve. Hurjalta se silti tuntui, mutta luulen juuri työroolini vaikuttaneen kokemukseen. Jäin muiden miesten huokailujen ja itkun alle sen sijaan, että olisin todella käsitellyt jotain itselleni kipeää tai tärkeää teemaa.

Viikonlopun jälkeen osallistujien Whatsapp-ryhmään kilahtaa viestejä tämän tästä. Kiitellään ja kerrotaan päällimmäisiä tuntoja, mikä erityisesti tuntui toimivalta ja mitä ehkä oivalsi.

Miesten viikonlopun ryhmään kilahtaa silti viesti vielä melkein kuukausi tapahtuman jälkeen. Se on Syrjälän hirsituvasta tuttua jakamista: viestin lähettäjä kertoo viikonlopun jälkeen tehneensä pitkään pohtimansa suuren elämänmuutoksen. Sydämiä ilmestyy viestin nurkkaan.

Ehkä juuri tuo viesti oli kuvaava. Olisi tarpeetonta arvioida viikonlopun hyötyä yleisellä tasolla. Osallistujilla oli jokaisella omat tarpeensa.

En itse kirjoittanut ryhmään, mutta soitin vaimolle autosta vain hieman hengitysharjoituksen jälkeen. Olimme sopineet Syrjälän kanssa, että lähden lauantai-iltana muiden jäädessä sunnuntaiaamun. Pyysin, että sauna olisi valmiina, kun tulen kotiin. Halusin puhdistautua kaikesta siitä, minkä alle olin juuri jäänyt, mutta myös miettiä ja puhua repliikistä, jonka kuulin, kun purimme hengitysharjoitusta.

Miten sä voitkaan antaa itsellesi sen, mistä olet jäänyt paitsi. Antaa sen, mitä et vanhemmiltasi saanut.