Maaret Launis on cool girl ja kympin tyttö, jolla oli ongelmia jaksamisen kanssa – Sitten hän testasi aivan uudenlaista terapiaa

Olen kiinnostunut kahdesta asiasta: omista rajoistani ja puheen rajoista. Kumpiakaan en tunne riittävän hyvin. 

Aloitetaan omista rajoista. Olen klassinen yhdistelmä kympin tyttöä ja cool girliä. Yritän siis olla täydellinen, jotta minua rakastettaisiin. Ja minulle käy kaikki, jotta minua rakastettaisiin. Tämä näkyy käytännössä siten, että olen työelämässä ja ihmissuhteissa suostunut ja lähtenyt mukaan monenlaiseen vääntöön ja kääntöön. On ollut satuttavia ihmissuhteita, erittäin epämääräisiä työsuhteita, koko liuta seksuaalissävytteisiä kohtaamisia, joissa minulta ei ole kysytty ja joissa en ole kertonut, mitä haluan. 

Rajattomuus näkyy arkisesti siten, että ylibuukkaan aikataulujani, koska en tule ajatelleeksi, että olisi tärkeää olla kuormittamatta itseä kohtuuttomasti. Kovan paikan tullen sivuutan omat tarpeeni auliisti.

Viime aikoina olen tullut monesti ajatelleeksi omia rajojani. Että missä ne itse asiassa menevät? Ja miksi, silloin kun itse ylitän ne tai annan toisen ihmisen ylittää ne, en tunne itse asiassa melkein mitään. Se on kuin hyppisi Suomen ja Norjan rajaviivan molemmin puolin jossain pohjoisessa. Nyt mä olen Suomessa, nyt mä olen Norjassa, hassua. Ei tunnu missään. 

Jossainhan sen pitäisi tuntua, rajojen ylittämisen. Koska olen perusominaisuuksiltani liiankin joustava, tarvitsen rajanvetoon hieman apua. Psykoterapeutin apua, esimerkiksi. 

Ja sitten ne puhumisen rajat. Minua kiinnostaa, mitä puhumisella ja tietoisella ajattelutyöllä voi parantaa, ja mitä sillä ei voi parantaa. 

On olemassa asioita niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä, lauletaan Egotripin Matkustaja-kappaleessa. Kyseessä on Suomen radiohistorian soitetuimpiin kuuluva kappale. Tuohon säkeeseen on helppo samaistua.

Mutta jos kysytään keneltä tahansa psykologian asiantuntijalta – ja minä olen toimittajana totta vie päässyt kysymään – kaikki ihmissuhteiden ja työelämän pattitilanteet ratkeavat puhumalla. Asiantuntijoiden mukaan rehellinen ja avoin keskustelu tuntuu olevan avain ihan kaikkeen: parempaan parisuhteeseen, parempaan seksiin, parempaan palkkaan. Puheen keinoin voi pilkkoa vaikeat kokemukset osiin ja järjestää ne siedettäviksi ja selkeiksi kokonaisuuksiksi. Me kaikki tiedämme tämän, teoriassa.   

Silti on niin, että erityisesti vaikeista tunteista puhuminen on helvetin vaikeaa, emmekä me suomalaiset ole lähtökohtaisesti vuolaita keskustelijoita. Jos kipeään asiaan liittyy traumaattisia muistoja, siitä puhuminen voi olla tyystin mahdotonta. Jos traumasta kuitenkin puhuu kaksi vuotta terapiassa, voi tulla kenties taitavammaksi ja tottuneemmaksi ainakin puhumisessa. 

Mutta jos törmää johonkin traumaattisesta tilanteesta muistuttavaan arjessa, syke nousee, rintaa painaa ja koko kognitiivinen kaista kaapataan hetkeksi palvelemaan selviytymistä. Pois päältä napsahtavat selkeä ajattelu, lähimuisti, tehokas tiedonkäsittely ja itsereflektio. Onko tällaisessa tilassa mahdollista työstää yhtään mitään? Paraneeko trauma?

Haluan opetella vetämään ja pitämään rajoja, ja lisäksi haluan ymmärtää itseäni myös puheen tuolla puolen. Mitä kehossani ja hermostossani tapahtuu rajanvedon hetkellä – tai mitä siellä ei tapahdu – ja miten voisin auttaa itseäni voimaan paremmin? En usko, että se onnistuu pelkästään puhumalla, mutta en ole psykologian ammattilainen.

Kysytään asiaa psykologi-psykoterapeutti Lauri Mannermaalta. Hän edustaa säätelykeskeistä psykoterapiavirtausta. Mannermaan vastaanotolla hyödynnetään muun muassa hengitysharjoituksia, kehollisia harjoitteita ja neurofeedback-työkaluja. Niistä lisää myöhemmin. 

Olennaista on, että Mannermaa on kiinnostunut ihmisen itsesäätelystä. Siitä, miten ihminen voi ymmärtää omaa hermostollista tilaansa ja opetella säätelemään sitä. Mannermaa uskoo tämän säätelyn olevan edellytys puhemuotoiselle työskentelylle.

Säätelykeskeisyys on osa laajempaa integratiivista terapia­suuntausta, jossa tavanomaista keskustelumuotoista terapiaa täydennetään erilaisilla tapauskohtaisesti valittavilla menetelmillä asiakkaan tarpeiden mukaan. Työskentelytavat ja käytännön järjestelyt voivat vaihdella paljonkin verrattuna esimerkiksi kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan, jossa terapia seuraa tiettyä manualisoitua rakennetta. 

Säätelykeskeisyydestä olisikin ehkä osuvampaa puhua virtauksena eikä suuntauksena, koska sillä ei ole olemassa yhtenäistä teoreettista perustaa. Se koostuu keskenään erilaisista menetelmistä, joista moniin kuuluu tavalla tai toisella ajatus aivojen uudelleen ohjelmoimisesta ja kehon toimintojen, kuten sykkeen ja hengityksen, mittaamisesta. 

Säätelykeskeisyys on kiinnostunut ihmisen automaattisesti säätyvästä hermojärjestelmästä, joka kulkee lyhyemmin nimellä autonominen hermosto. Se jakautuu lepohermostoon ja aktivaatiohermostoon. Lepohermosto pitää yllä ihmisen tyyneyttä ja tasapainoa. Aktivaatiohermosto taas on järjestelmä, joka vastaa ihmisen selviytymisestä, hengissä pysymisestä ja nopeasta toiminnasta.

Jos ihminen kokee jotakin traumaattista, lepohermoston ja aktivaatiohermoston toiminta voi muuttua epätarkoituksenmukaiseksi. Jos ihmistä on esimerkiksi lapsuudessa pahoinpidelty oman vanhemman toimesta, hermoston toiminta on voinut vääristyä pysyvästi niin, että keho on joko ali- tai yli­virittyneessä tilassa, valmiina puolustautumaan, pakenemaan tai jähmettymään. Trauma on ikään kuin kouluttanut hermostoa toimimaan tavalla, jossa tavallinen elämä ja kyky solmia ihmissuhteita vaikeutuu. 

Hermosto voi mennä epätasapainoon muistakin syistä. Stressistä, elämäntilanteesta, perintötekijöistä, ravinnosta, unen laadusta. 

Säätelykeskeisyydessä korostetaan, että hermosto on saatava tasapainoon, jotta puhuminen ja asioiden työstäminen on yleensä mahdollista. Tähän tähdätään vaihtelevilla harjoitteilla, jotka rauhoittavat kehoa tai auttavat keskittymään.

Soitan Mannermaalle ja kysyn, pääsisinkö testaamaan säätelykeskeistä terapiaa hänen vastaanotollaan. Mannermaa kiinnostuu ja ehdottaa, että käyntejä voisi olla useampi. Päädymme lopulta viiteen kertaan, se on tavallinen työterveyshuollon kattama lyhytterapian kesto. 

Annan Mannermaalle joitakin ennakkotietoja itsestäni. Olen perusterve 35-vuotias työelämässä oleva ihminen, nainen ja äiti, jolla ei ole mielenterveysdiagnooseja, masennusta tai kroonista ahdistuneisuutta. Uskon olevani lopulta aika lailla perustyyppi. Ihminen, jolla on voimavaroja ja toisaalta haasteitakin.

Rajanvedon kunniaksi sovimme Mannermaan kanssa ehdoista. Esimerkiksi siitä, että jos jotakin traumaattista pulpahtaa pintaan, käsittelemme asian joka tapauksessa terapia­suhteessa loppuun.

Edellisen terapiasuhteeni vastaanottohuoneessa oli keijuja, rimpsutyynyjä ja posliininukkeja. Mannermaan huoneen ovelta näkyy ensimmäisenä isoja vedoksia jenkkiautoista ja kaikenlaisia elektronisia härveleitä. Jos edellinen terapeutti halusi sanoa, että täällä saa olla herkkä kukkanen, Mannermaa haluaa kenties sanoa, että täällä saa olla äijä. Molemmat sopivat minulle, joten istutaan.

On toisen terapiakertamme aika, ja päässä myllertää. 

Olemme tähän mennessä rakentaneet minusta profiilia, luoneet kokonaiskuvaa, kartoittaneet ongelmakohtia. Se on pitänyt sisällään enimmäkseen puhetta. Aluksi piirsimme kauniin kaaren ensimmäisistä kiintymyssuhteistani elämäni vakavien parisuhteiden ja erojen kautta nykyhetkeen. Höpöttäminen on tuntunut hyvältä ja helpolta, ja välillemme on syntynyt Mannermaan sanoin ”sähköjohto” eli luottamuksellinen ja avoin hoitosuhde, tai ainakin sellaisen alku. 

Toisella tapaamiskerralla pääsemme kunnolla kiinni itsesäätelyn haasteisiini ja rajoihini. Olosuhteet ovat pitäneet siitä huolen. Olen ollut sairaana, lapset ovat olleet sairaana, rahat ovat käyneet uuden asunnon remppailun myötä vähiin. Työt seisovat sairastelujen vuoksi, ja se stressaa yrittäjää. 

Ja on taustalla muutakin. Olen hiljattain eronnut pitkästä suhteesta ja menettänyt viime vuosina useamman lähisukulaisen. Lapsia on syntynyt, ihmisiä on kuollut. Elämässä on ollut ruuhkaa.

Samaan aikaan terapian aloittamisen kanssa elämässäni on sattunut ikävä intiimi tapahtuma tutun ihmisen kanssa, enkä ole osannut tehdä asialle tapahtumahetkellä oikein mitään. Töissä eräs ihminen on yrittänyt painostaa minua kirjoittamaan hänestä tietyllä tavalla. Tuntuu, että vaikka kaikki on periaatteessa hyvin, elämä vääntää minua kuin märkää rättiä. 

Ja kun henkisiä ja fyysisiä rajojani odottamatta koetellaan sekä työ- että suhde-elämässä, tuntuu tämä kaikki yhtäkkiä lavastetulta koeasetelmalta. Olen tullut säätelykeskeiseen terapiaan, ja nyt olen sopivasti päässyt ”pois säätelystä”, kuten Mannermaa sanoisi. 

Minulla on niin paljon kerrottavaa, että tapaamiskerta tuntuu loppuvan kuin seinään. Emme ole muistaneet sopia selvästi, näemmekö edelliskerran tapaan 90 minuuttia vai 45 minuuttia. Pian huomaammekin, että aika on loppumaisillaan. Venytämme istuntoa, ja Mannermaa antaa minulle kotiläksyksi ohjeet rentouttavan hengitysharjoituksen tekemiseen ja pahoittelee istuntokerran äkillistä lopettamista.

Kolmannen kerran alussa Mannermaa pyytää kuvailemaan viime kerran jättämiä fiiliksiä. Kuvailen. 

Olohan on suorastaan kaoottinen. Kroppa prakaa, talous prakaa, ihmissuhteet prakaavat, ammatti-identiteettini prakaa. Tämä on se tarina, jonka mieleni minulle tämänhetkisestä elämästäni kertoo.

Mannermaa ehdottaa, että lähdemme rauhoittamaan hermostoani ”bottom-up” eli fysiologis-hermostolliselta tasolta lähtien. Mannermaa pyytää minua istumaan Neurosonic-nimiseen istuimeen ja laittaa viltin päälleni. Sitten hän käynnistää laitteen, joka alkaa hiljalleen täristä. Mietin ääneen, milloinkohan minut on viimeksi peitelty. Tärinä tuntuu ihanalta, ja tuolissa on hyvä levätä. 

Mannermaa sanoo, että se ei ole itsestään selvää. Jos ihmisen hermoston toiminta on häiriintynyt, rentoutuminen etenkään toisen ihmisen edessä ei välttämättä onnistu ollenkaan, vaikka asetelma olisi kliininen kuten nyt. Voi olla myös niin, että ihminen ei ole tottunut huolenpitoon, ja se, että joku peittelee, tuntuu triggeröivältä. Jotkut Mannermaan asiakkaat ovat saaneet tuolissa paniikkikohtauksen.

Neurosonicia käytetään erityisesti unihäiriöiden ja jännitystilojen hoitoon ja palautumiseen. Nyt käytämme sitä, koska minun hermostoni käy ylikierroksilla. Liskoaivoni huutavat, että varo sapelihammastiikeriä. 

”Nyt kun sä tunnistat, että oot kierroksilla, niin tällä laitteella me saadaan ehkä muutettua sitä sun fysiologista tilaa. Viime kerralla sulla oli huonompi olo kun lähdit täältä, ja nyt mä toivon, et tän session jälkeen olo olisi parempi. Olisi hyvä lopetella niin, että meillä olisi ainakin jonkinlainen kontrollin illuusio, jos ei muuta”, Mannermaa selostaa. 

Mannermaa istuu omalla paikallaan, minä lepään tuolissa. Puhelemme harvakseltaan. Sitten hän kysyy, mikä olo minulla on nyt. Tärinän rentouttavuus vaikeuttaa fiiliksien sanallistamista. Mannermaa sanoo väliin:

”Onhan se niinkin, et hyvässäkin tapauksessa täällä ei vaan jutella säästä.”

Mannermaa tarkoittaa sillä sitä, että vaikeiden asioiden käsitteleminen on vaikeaa. Terapiassa käymisen tarkoitus ei ole tuottaa hetkellisesti hyvää fiilistä vaan mennä asioita kohti riittävällä intensiteetillä. 

”Traumateoriassa puhutaan tunteiden sietoikkunasta. Niin jos ei mennä ikinä lähellä sitä ikkunan reunaa, niin homma ei edisty. Ja mä ajattelen, että jos mennään sen reunan yli, niin ei pystytä enää käsittelemään asioita.”

Neurosonic on rentouttava kokemus. Kymmenen minuutin jälkeen teemme vielä EFT-tapping-taputteluharjoituksen, jonka tarkoituksena on neutralisoida aivojen pakene-taistele-reaktiota säätelevää mantelitumaketta, ja sitten lähden kohti pyöräparkkia. Kieltämättä rauhallisempana kuin edelliskerralla.

Seuraavalla kerralla pääsen taas Neurosonic-tuoliin. Hetken juteltuamme Mannermaa antaa pyynnöstäni syliini läppärin ja asettaa korvaani pienen klipsin, joka mittaa sykettä. Haluan kokeilla jälleen uutta härveliä.

Koneen näytöllä on mittari, jonka kuvaaja nousee ja laskee. Mannermaa ohjeistaa, että tarkoituksena on mitoittaa hengitys niin, että se jäljittelee kuvaajan rytmiä. Hengittää sisään, kun kuvaaja nousee. Hengittää ulos, kun kuvaaja laskee. Ohjelma antaa palautetta siitä, onnistunko hengittämään minulle oikeassa rytmissä.

Ensin minun on vaikea seurata kuvaajan rytmiä hengitykselläni. Hengitän siis epäsäännöllisesti ja hermostuneesti. Pelkästään tämän asian huomaaminen on avartavaa – luulin hengittäväni normaalisti. Sitten löydän sellaisen tavan hengittää, että ulos- ja sisäänhengitys muodostuvat yhtä pitkiksi. Ohjelma siis opettaa ihmistä hengittämään hermostoa rauhoittavalla tavalla. Kun pikku hiljaa oppii, millainen hengitysrytmi itselle sopii parhaiten, sen voi ”ihannetapauksessa” ottaa käyttöön myös silloin, kun ei käytä laitetta. 

Vastaavanlaiseen ohjelmoivaan lähestymistapaan perustuvat myös muut Mannermaan käyttämät työkalut eli ”biofeedback ja neurofeedback” -menetelmät. 

Toisinaan Mannermaa esimerkiksi pistää asiakkaan pelaamaan EEG-peliä. Se on aivosähkökäyrän mittaamista hyödyntävä harjoitus, joka on erityisen hyödyllinen esimerkiksi adhd-häiriöiselle. Peli toimii niin, että näyttö sumenee, jos pelaaja ei keskity. Kun pelaaja keskittyy peliin, näyttö muuttuu teräväksi ja peli etenee. Näin aivoja siis palkitaan keskittymisestä, mikä ohjaa aivojen toimintaa haluttuun suuntaan.

Mutta hetkinen, eikö tästä ole kyse lopulta myös monissa muissa terapiasuuntauksissa? Siitä, että tiedostetaan ja kyseenalaistetaan haitallisia malleja ja korvataan ne uusilla, paremmilla malleilla?

Miten Mannermaa on itse asiassa päätynyt kiinnostumaan juuri hermoston tasapainosta? 

Siksi, että vuosia sitten jonkin aikaa terapiatyötä tehtyään Mannermaa totesi, että pelkkä puhuminen ”ei riitä”. 

”Saattoi olla vaikka asiakas, jotka tuli joka kerta vastaanotolle ihan uuden ongelman kanssa. Aina joku uusi päivänpolttava asia, ja kaikki meni elämässä päin seiniä. Tämä asiakas saattoi olla raivokas, erittäin ahdistunut ja syytteli muita – ihan pois säätelystä. Siinä tuli sellainen olo, että tämä ihminen on niin tiloissa, että mistään keskustelemisesta ei ole nyt apua. Eikä ollutkaan. Asiat eivät edistyneet.”

Lisäksi Mannermaa sanoo, että on myös paljon ihmisiä, joille syystä tai toisesta puhemuotoinen terapia ei toimi. Tavallisesti kysymys on jonkinmuotoisesta neuroepätyypillisyydestä.

Mannermaalla on lapsi, joka kärsi erityisesti nuorempana aistiyliherkkyydestä. Aistiessaan hajuja ja ääniä voimakkaammin kuin muut lapsi saattoi vetää raivarit tai saada paniikkikohtauksen.

Kuka tahansa vanhempi tietää, että jos hervottomasti huutavalle lapselle sanoo (tai huutaa), että rauhoitu, lapsi ei siitä rauhoitu. Lapsi ei ole Mannermaan termein ”säätelyssä”. Ja kun yhteys etuotsalohkoon on hermoston tilan vuoksi katkolla, ei puheen sisältö mene perille.

Mannermaa piti kerran esitelmän säätelykeskeisestä terapiasta ja neurofeedbackista Los Angelesissa Advanced Clinical Summitissa. Esityksessä hän käytti kuvaa, jonka oli ottanut pojastaan Star Wars -asu päällä. ”May the regulation be with you”, olkoon säätely kanssasi, luki kuvassa.

Pariterapiassa Mannermaa käyttää toisinaan sykevälivaihtelutreeniä antaakseen asiakkaille ymmärrystä omasta ja toisen tilasta. Molemmilta mitataan sykettä, ja jos se keskustelun aikana nousee yli tietyn rajan, mittauslaitteeseen syttyy punainen valo, jonka palaessa ei saa puhua. Valo ilmoittaa, että henkilö ei ole säädellyssä tilassa ja on syytä rauhoittua.

”Siitä puhumisestahan ei ole mitään hyötyä, jos ihminen on esimerkiksi raivoissaan. Ja se on tavallisesti juuri se hetki, jolloin parisuhteen osapuolet alkavat puhua – eli riidellä.” 

Mannermaa kokee, että jotkut asiakkaat triggeröityvät, kun hän alkaa kertoa fysiologisesta ja hermostollisesta tasosta. Kun Mannermaa kerran puhui neurofeedback-treenistä psykologien Facebook-ryhmässä, joku kollegoista kommentoi ”bullshit radarin” heränneen.

Hän kokee, että psykoterapian kenttä on Suomessa edelleen hyvin puhekeskeinen. Toista on esimerkiksi Yhdysvalloissa, Sveitsissä, Australiassa ja Saksassa, sanoo Mannermaa.

”Mutta toki mä ymmärrän, että tällaista integratiivista metodia, jossa kokeillaan vähän sitä sun tätä, on hankala tutkia. Esimerkiksi kognitiivinen käyttätymisterapia on ihan toisenlainen tutkimuskohde, koska siinä on selkeät ohjeet, että tee näin. Ja sitten on mahdollista tutkia, että auttaako se, kun niitä ohjeita toistaa.”

Mannermaa ottaa toisen esimerkin: psykedeelit. Niiden käytöstä esimerkiksi masennuksen hoidossa on lupaavia tutkimuksia, mutta ne eivät epäilemättä päädy osaksi suomalaista käypähoitojärjestelmää vielä vuosiin. Virallinen järjestelmä muuttuu hitaasti.

”Enemmänkin pidän epäeettisenä sitä, että en käyttäisi jotakin laillista metodia, jos tiedän sen auttavan, ja tiedän, ettei siitä ole ainakaan haittaa.”

Mannermaa sanoo jälkikäteen käytävien puhelinkeskustelujen aikana jokusen kerran, että säätelykeskeinen terapia ei ole Suomessa kovin tunnettu. Siitä kielii sekin, että vakiintunutta suomenkielistä sanastoa tutkimustermeille ei tahdo löytyä. On arousal level, biofeedback, expectation effect sekä bottom-up-säätely. Teoria on ajoittain vaikeaselkoista. Tera­piamme edetessä ymmärränkin yhä paremmin, miksi Mannermaa sanoo, että olisi optimaalista, että asiakkaalla olisi vastaanotolle tullessa jonkinmoiset perustiedot psykologiasta.

Miten valtavirtainen ajantasainen psykoterapiatutkimus näkee säätelykeskeisen terapian metodit? Ja onko todella niin, että puhemuotoinen terapia ei ole hoitomuotona riittävä? 

Kysytään HUS:in psykiatrian linjajohtajalta ja johtavalta psykologilta, Jan-Henry Stenbergiltä. 

Paljastuu, että Stenberg on itse sekä kognitiivis-analyyttinen psykoterapeutti että integratiivinen kouluttajapsykoterapapeutti. Hän tuo esille, että säätelykeskeisyys on ennemmin menetelmää kuin teoriaa. Mitä tulee integratiivisen suuntauksen hankalaan tutkittavuuteen, Stenberg täsmentää, että vaikka psykoterapian kaikkia vaikutuksia onkin vaikea määrittää, on eri suuntausten oiretehoa kyllä mahdollista vertailla keskenään.

”Otetaan jokin tietty mielenterveyden häiriö, esimerkiksi syömishäiriö. Jaetaan koehenkilöt ryhmiin, joista toinen osallistuu kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan ja toinen integratiiviseen. Niin kyllä tulos on, että juuri syömishäiriön hoidossa kognitiivinen suuntaus on tehokkaampi, tulokset ovat ryhmätasolla parempia. Trauman tai pakko-oireisuuden hoidosta taas tiedetään, että puheen sijasta tekeminen ja altistaminen ovat tehokkaimmat hoitokeinot.”

Stenberg sanoo, että säätelykeskeisen virtauksen käyttämät menetelmät ovat tyypillisesti lisämenetelmiä. Niistä ei ole päähoidoksi, vaan niitä käytetään, jotta saataisiin hoitoon lisätehoa. Näin taisi olla myös esimerkiksi minun Neurosonic-hoitoni kohdalla. Keskustelimme ja samalla rauhoitimme hermostoani, jotta itse puhetyöskentely olisi tuloksellisempaa. 

”Ja sitten on sellaisia menetelmiä, kuten EMDR-silmänliiketerapia, joka on käypähoitosuosituksiin kuuluva hoitomenetelmä, joka toimii yksinään, ja sen takana on vankka tutkimusnäyttö”, Stenberg vertaa. 

Silti hän uskoo, että monissa säätelykeskeisen terapian käyttämissä menetelmissä on mielekkyyttä myös tulevaisuudessa ja että niiden menetelmät kehittyvät ja tarkentuvat edelleen. 

”Niiden merkitys saattaa kyllä kasvaa. Mutta samalla uskon, että ne pysyvät mahdollistavina hoitoina. Sellaisina, että ne luovat edellytykset sille keskustelulle tai toiminnallisille harjoitteille. Asioina, jotka saavat henkilön asettumaan hoitosuhteeseen. Sen rakentamisessa näillä menetelmillä on suuri vaikutus. Elimistön vireystason pitää olla hoidossa sellainen, että se ei ole ylikiihtynyt tai alivirittynyt.” 

Mitä minulle sitten jää käteen istunnoistamme?

Ainakin se, että 45 minuuttia ei tunnu riittävän mihinkään. Se on tavallinen yksilöterapia-ajan pituus, mutta minusta aika tuntuu loppuvan joka kerta kesken, erityisesti kun hoitoon kuuluu muutakin kuin puhemuotoista terapiaa.

Sen lisäksi koen, että tähänastinen terapiasuhteemme on sekä tarjonnut itseymmärrystä ja avaimia tasapainon ylläpitämiseen että järkyttänyt tasapainoani. Olen ollut hoitosuhteen aikana tavallista ahdistuneempi, mutta ei ole selvää, mistä ahdistuneisuus johtuu: viimeaikaisista tapahtumista vai niiden ruotimisesta. Luultavasti molemmista.

Jan-Henry Stenbergiä mukaillen terapiassa ja sen tuloksellisuudessa on menetelmien tehon ja hoitosuhteen osuvuuden lisäksi aina kyse myös sattumasta. Stenberg kertoo, että samoihin aikoihin hyvin toimivan terapiasuhteen lopussa elämän kriisivaiheen jälkeen Stenberg rakastui. Oliko hyvä olo terapian vai rakastumisen ansiota?

Terapia ei siis tapahdu tyhjiössä, vaan elämä jatkaa kulkuaan ja tavallisesti – ja toivottavasti – myös muuttuu terapiasuhteen myötä. Kuten Mannermaakin sanoo, terapiassa ei parhaassakaan tapauksessa puhuta säästä.

Olemme menneet kohti minun sietoikkunani rajoja ja se on tuntunut. Mutta jos omien rajojen vetämistä on pakko opetella vielä kolmekymppisenä, opettelen niitä tietysti mieluummin niin, että voin tukeutua hetkellisesti kaoottisen hermostollisen tilani kanssa terapeuttiin. Taisin todella tarvita tärinätuolia ja hengitysharjoituksia, vaikka ne veivät aikaa asioiden selvittämiseltä puheen keinoin.

Hengitysharjoitusten opettelun ja oman vireystilan seuraamisen lisäksi saan Mannermaalta varsin tyrmäävän analyysin omasta toiminnastani. Lypsän sen Mannermaasta jälkikäteen puhelimessa. Kun Mannermaa sanoo, että ensimmäisillä kerroilla hän rakentaa asiakkaasta profiilia, kysyn, millaisen profiilin hän on minusta rakentanut.

”No, musta vaikuttaa siltä, että oot käyttäytynyt suhteissa niin, että sä kattelet ja menet mukaan, kunnes sä häivyt.”

Se on niin hyvin sanottu, että vitsailen Mannermaalle tekeväni lauseesta huoneentaulun. Pyydän Mannermaata jatkamaan analyysiään siitä, millainen arousal level minulla on eli kuinka paljon kestän ihmissuhteissa tapahtuvaa kitkaa. Tällaiselle päättömälle käytöksellehän on oltava jokin hyvä syy.

Mannermaa arvelee, etten kestä kitkaa ainakaan läheisissä suhteissa kovin pitkään. Kun kitkaa on paljon, itsesäätelyni alkaa horjua. 

”Jos joku kysyy sulta, että voisitko tehdä tämän, ja sä et halua, niin sä sanot kuitenkin joo. Se ’ein’ sanominen vie sut alueelle, jota sun on vaikea säädellä. Sun haaste on se, miten oppisit sanomaan ’ei’, ilman että vie sut sellaseen outoon ja kärsimystä aiheuttavaa tilaan. Ja koska se on sulle niin vaikea alue, sä et tuo itseäsi ihmissuhteeseen kokonaisena ja sellaisena kuin olet vaan sä peesaat. Mut miten sä voisit tulla suhteeseen kokonaisena, on se kysymys.”

Siinä on haastetta lopuksi elämää.