Traumakirjallisuus on syystä kovassa nosteessa – Tämän takia traumasta kannattaa kirjoittaa

Hurjistunut katse, raivosta yhteen kurottuvat kulmakarvat, hiuksina kasa käärmeitä.

Italialaisen taidemaalari Caravaggion tunnettu Medusa-maalaus esittää antiikin mytologiasta tuttua, kauhistuttavaa gorgoa.

Myytin mukaan jokainen Medusaa silmiin katsova muuttuu kiveksi.

Medusa on trauman kuva, ajattelee esimerkiksi trauma-asiantuntija, psykoterapeutti Peter A. Levine. Jos yritämme kohdata traumamuistot suoraan, ne lamauttavat meidät kauhusta, hän kirjoittaa teoksessaan Kun tiikeri herää – Trauma ja toipuminen.

Antiikin kuuluisimman runoilijan Ovidiuksen Muodonmuutoksissa Perseus lähetetään hakemaan Medusan päätä suojanaan kilpi, joka heijastaa kivettävän katseen takaisin. Perseus onnistuu tehtävässään ja vie Medusan pään Athenelle.

Se on patriarkaalisen yhteiskunnan suosima tapa toimia. Traumalle ei ole tilaa, eikä sankari voi kohdata haavoittuvaisuuttaan. Hänen on vältettävä sen paljastuminen tarvittaessa vaikka väkivalloin. Kilven kautta hän heijastaa kivettävän katseen – haavoittuvuutensa – itsensä ulkopuolelle. Maskuliininen ego säilyy haavoittumattomana ja jatkaa voittokulkuaan.

Entä jos Medusaa pysähtyisi kuuntelemaan, kädessä miekan sijaan kynä?

Nykykulttuurissa on onneksi jo jonkin verran tilaa kuulostella, mitä trauma ja haavoittuvuus voivat meille opettaa.

Yksilölliset ja kollektiiviset traumat ovat aina olleet kirjallisuuden perusteemoja, mutta varsinkin omakohtaisten traumojen käsittely on viime vuosina lisääntynyt. Autofiktiobuumi on raivannut tietä traumakirjallisuudelle tai traumafiktiolle, jossa traumoja käsitellään fiktion, autofiktion, dokumenttiromaanin, autoteoreettisten tekstien ja esseiden keinoin tai eri lajityyppejä yhdistelemällä.

Viime vuonna omasta elämästä ammentava traumafiktio nousi Suomessa komeasti esiin.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Iida Rauma romaanillaan Hävitys – Tapauskertomus, joka kuvaa kouluväkivaltaa ja muita hyväksikäytön ja väkivallan mekanismeja. Kirja on fiktiota, mutta sen kuvaukset kouluväkivallasta perustuvat Rauman omiin kokemuksiin.

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon taas voitti Susanna Hast autoteoreettisella romaanillaan Ruumis/huoneet. Se pohtii muistamisen mahdollisuuksia ja liittää kirjailijan omakohtaiset kokemukset toistuvan seksuaalisen väkivallan uhrina suurempaan kuvaan naisvihan ilmenemismuodoista.

Esikoiskirjapalkintoehdokkaana oli myös Ville Verkkapuron dokumenttiromaani Pete, jossa kirjailijan niminen päähenkilö selvittää tuntemattomaksi jääneen, varhain kuolleen alkoholisti-isänsä kohtaloa, pohtii ylisukupolvisia taakkoja ja argumentoi humaanimman päihdepolitiikan puolesta. Venla Pystysen viime syksynä ilmestynyt esikoisromaani En voi lakata ajattelemasta kuolemaa taas kuvaa taiteilijaisän itsemurhaa ja trauman mullistavaa vaikutusta koko elämään. Romaani on fiktiota mutta ”kokemuksellisesti totta”, kuten kirjailija itse on kuvannut.

Traumafiktiota nimitetään usein tunnustukselliseksi kirjallisuudeksi, mutta kuten Susanna Hast on todennut, vähättelevästä termistä olisi syytä luopua, koska omasta elämästä kirjoittaminen ei ole mikään tunnustus. Kaikki kirjailijat kirjoittavat omista kokemuksistaan ja havainnoistaan käsin, eikä traumakirjallisuus myöskään pysähdy henkilökohtaiseen.

Siksi kannattaa kääntää valokeila Medusaan, trauman todellisuuteen ja siihen, mitä traumakirjallisuus voi meille opettaa.

”Avasin saman haavan auki joka päivä. Huomasin märkivät paiseet ihollani, ne näyttivät aina vain suurentuvan.”

Näin Susanna Hast kuvaa romaanissaan sitä, mitä tapahtui, kun hän yritti väkisin kaivaa traumamuistojaan esiin. Trauma alkoi ottaa enemmän tilaa ja vallata aluetta ehyeltä iholta, omilta ääriviivoilta, identiteetin suojakerrokselta. Haava on yleisin trauman metafora, ja myös etymologisesti trauman käsite juontuu kreikan kielen haavaa tarkoittavasta sanasta.

Mielenterveyden keskusliitto määrittelee trauman emotionaaliseksi eli tunneperäiseksi vaurioksi ja mielen rikkoutumiseksi. Trauma syntyy, kun ihminen kokee ylitsepääsemättömän tapahtuman tai elää tilanteessa, joka ylittää oman kestokyvyn.

Sodan, onnettomuuksien, äkillisten menetysten tai muiden yksittäisten tapahtumien aiheuttamista traumoista puhutaan joskus ykköstyypin traumoina tai sokkitraumoina.

Toistuva traumatisoiva tekijä ihmisen elämässä taas aiheuttaa kakkostyypin trauman, jota sanotaan myös kehitykselliseksi tai komplisoituneeksi traumaksi. Se voi liittyä esimerkiksi varhaisen vuorovaikutuksen ongelmiin, perheväkivaltaan, kiusaamiseen, syrjintään ja vähemmistöstressiin.

Nyky-ymmärryksen mukaan yhteistä monenlaisille traumoille on, että kun uhkaavaan tilanteeseen joutunut ihminen ei pysty käsittelemään reaktioitaan ikään kuin kaarensa loppuun, niiden energia patoutuu kehoon ja alkaa patouman kroonistuessa oireilla. Traumaattiset muistot saattavat tunkeutua mieleen painajaisina ja takaumina tai lohkoutua lähes kokonaan pois mielestä dissosiaatioksi nimetyn puolustusmekanismin keinoin. Tällöin ne hautautuvat mielen ulottumattomiin ja ilmenevät selittämättöminä psyykkisinä ja fysiologisina oireina, kuten ahdistuksena, masennuksena ja somaattisina kipuina.

Venla Pystynen kuvaa romaanissaan sitä, miten isän itsemurha vaikuttaa koko seitsemänvuotiaan tyttären identiteettiin. Vaikka tyttärestä kasvaa monin tavoin pärjäävä aikuinen, hänen tunne-elämänsä on epävakaata, ajattelunsa katastrofipainotteista ja identiteetti oudosti pirstoutunut. Terapeuttinsa avulla hän alkaa ymmärtää, että vaikka kognitiivinen kehitys on edennyt ikätasoisesti ja osa persoonasta kiinni aikuisuuden realiteeteissa, varhain koetun trauman vuoksi osa hänestä on jämähtänyt kauhun ikuiseen nykyhetkeen ja lakannut kehittymästä.

”Se seitsenvuotias, pelästynyt tyttö jäi sisälleni, ei kasvanut aikuiseksi, vaikka ihoni venyi, luuni kasvoivat, raajani pitenivät”, minäkertoja kuvaa.

Hollantilaisen trauma-asiantuntija Bessel van der Kolkin mukaan tyypillistä traumalle on kielellisten muistojen puute. Traumaattisten kokemusten jäljet eivät järjesty yhtenäisiksi ja loogisiksi kertomuksiksi menneistä tapahtumista, toisin kuin myönteiset tai neutraalit tapahtumat. Traumamuistot koteloituvat mieleen ja kehoon jäsentymättöminä, pirstaleisina aistimuksina, tuntemuksina ja kuvina.

Kaiken traumakirjallisuuden ytimessä on siis paradoksi: trauma on lähes määritelmällisesti jotain, mitä ei voi pukea sanoiksi, mutta silti kirjallisuudella on tärkeä rooli sen ymmärtämisessä.

Traumaa käsittelevän tieto- ja tutkimuskirjallisuuden ohella tarvitaan kaunokirjallisuutta, joka pystyy luomaan kieltä ja kuvastoa trauman kokemuksellisten ulottuvuuksien hahmottamiseen kielellisen ja kerronnallisen vapautensa ansiosta.

Iida Rauman Hävitys kommentoi tätä kahtalaisen ymmärryksen tarvetta jo perusasetelmallaan. Teoksen päähenkilöt ovat historianopettajana työskentelevä A ja kirjailija-Ira, jotka ovat olleet samalla luokalla ja joutuneet molemmat järjestelmällisen kiusaamisväkivallan uhreiksi. Heidän voi tulkita edustavan saman persoonan eri puolia, vaikka toisenlainenkin lukutapa on mahdollinen.

Ira työstää kokemaansa kaunokirjallisesti, A taas kerää tutkimustietoa yhteisöllisen väkivallan mekanismeista ja historiasta. Näkökulmien vaihdellessa vaihtuu myös kielellinen rekisteri.

A:n ja Iran suhteen voi tulkita heijastavan trauman aiheut­tamaa psyykkistä jakautumista, jossa psyyke pirstoutuu yhteistyötä tekemättömiksi osiksi ja yksi osa sisäistää pahantekijän vihamielisen asenteen. A hylkii Iraa ja suhtautuu tähän torjuvasti — hän kuvaa Iran sisältävän vain ”limaa ja pimeyttä”.

Myös Hävityksen rytmi ilmentää osaltaan trauman yli­virittynyttä tilaa, krooniseksi muodostunutta hätätilan tuntua, sanoo kirjallisuudentutkija Liisa Merivuori. Hävityksessä ei ole lukuja eikä katkoksia vaan teksti vyöryy ja tekee hengästyneen olon.

Merivuori tekee väitöskirjaa arjessa intersektionaalisesti syntyneen trauman kuvauksista. Hänen mukaansa erilaisten traumojen kirjoittamista yhdistää pyrkimys tehdä jatkuva olemassaolon kamppailu näkyväksi. Koska trauma pakenee mielellistämistä ja kielellistämistä, trauman ilmenemistapoja voidaan kuvata esimerkiksi erilaisin uudissanoin ja metaforin.

Rauman Hävityksessä kaupungin ja planeetan tuhosta rakentuu metafora minuuden tuholle, ja samalla minuuden tuho on metafora kaupungin ja planeetan tuholle, yksilö­tason kuva kollektiivisesta luisusta mielettömyyteen. Metaforat kiertyvät ja luhistuvat toisiinsa romaanin loppupuolella, kun A ja Ira tavatessaan manaavat tuskan ja vihan demonit esiin ja ottavat yhteen.

”Mätä kehkeytyi, kaupungin rikkirevityn rinnan alla muhi toinen kaupunki. Kunnallistekninen kirurgia. Ei puudutusta. Ei puudutusta. Peitti kipunsa tai päästi valloilleen, ne leikkelivät silti. Hän ja Ira, yhtä lailla niiden armoilla. Se tapahtui jatkuvasti, koko ajan, yhä uudelleen. Partaveitsen terä Augustinen kurkulla. Jenna M:n kädet hänen kurkullaan. Anna-Maija huohottamassa, huojumassa. Kaupunki kouristeli kohtauksessa, planeetta kouristeli, A kouristeli ja kirkui”, Rauma kirjoittaa.

Susanna Hast puolestaan käyttää sodan metaforaa: hän kuvaa raiskauskulttuuria miesten hiljaiseksi sodaksi naisia vastaan. Kirjallisia ystäviä -podcastissa Hast puhuu tavastaan ”uuvuttaa metafora” niin, että se alkaa pikkuhiljaa menettää kuvaannollisuuttaan ja alkaa viitata kokemukseen kirjaimellisemmin ja kiistattomammin. Metaforan uupuessa lukija kokee raiskattujen ruumiit taistelutantereina ja sotatoimialueina, ja samalla heidän kärsimänsä vääryys nousee pimennosta, jonne se on yritetty painaa. Heistä tulee yhtä näkyviä kuin asein käytävään sotaan osallistuvista tai joutuvista, yhtä ohittamattomia.

Jo Sigmund Freud turvautui kaunokirjallisuuteen, kun hän kehitteli traumateoriaansa Mielihyväperiaatteen tuolla puolen -kirjassaan.

Mielen sairauksia oli alettu tutkia järjestelmällisesti 1800-luvun loppupuolella, ja hysteriaa tutkineet Freud, Pierre Janet ja Jean-Martin Charcot olivat kukin tahollaan oivaltaneet, että hysteriaksi luokitellun oirekirjon takana oli yleensä jokin trauma, kuten lapsuudessa koettu seksuaalinen hyväksikäyttö.

Freud kuvaili traumaan liittyvää toistopakkoa Torquato Tasson ensimmäisestä ristiretkestä kertovan Vapautettu Jerusalem -teoksen avulla. Siinä Tancred-niminen soturi ensin vahingossa surmaa haarniskassa olevan rakastettunsa Chlorindan ja myöhemmin vahingoittaa puuta, johon Chlorindan henki on mystisesti siirtynyt. Freudin mukaan tarina symboloi sitä, miten traumaattisesta neuroosista kärsivä saattaa alitajuisesti toistaa traumatisoivaa tilannetta, jotta saisi sen käsiteltyä.

Ensimmäisessä maailmansodassa taistellut kirjailija Erich Maria Remarque taas kuvasi sodan murskaavia vaikutuksia ihmismieleen niin järisyttävästi teoksessaan Länsirintamalta ei mitään uutta, että toisen maailmansodan lähestyessä Hitler poltatti Remarquen teoksia, jottei kansan mieliala kääntyisi liian sodanvastaiseksi.

Traumasta alettiin puhua yleisemmin vasta, kun sotilaiden sotakokemusten tutkimus viime vuosisadalla yleistyi. Pian Vietnamin sodan jälkeen kehitettiin termi post-traumaattinen stressihäiriö eli PTSD, joka hyväksyttiin American Psychic Associationin diagnostiseen luokitteluoppaaseen vuonna 1980.

Kirjallisuudentutkija Riitta Jytilän mukaan diagnoosi vauhditti traumateorian ja -fiktion kehitystä. Viime vuoden lopulla ilmestyneessä teoksessaan Traumaattinen muisti nyky­proosassa Jytilä kertoo, että traumateoria ja -fiktio keskittyivät pitkään lähinnä holokaustiin ja toisen maailmansodan epäinhimillisyyksien käsittelyyn. Feministinen liike nosti tapetille kuitenkin myös naisiin arjessa kohdistuvan lähisuhdeväkivallan.

Jytilän mukaan Suomessa omakohtaisen traumakirjallisuuden nykybuumia edelsi muun muassa 1960–1970-lukujen tunnustuskirjallisuudeksi kutsuttu ilmiö. Esimerkiksi Märta Tikkasen perheväkivaltaa ja muita tabuaiheita käsittelevää runoelmaa Århundradets kärleksaga (1978, Vuosisadan rakkaus­tarina) kuvailtiin aikoinaan muun muassa miesvihamieliseksi ja vastenmieliseksi. Keskustelu siitä, millaiset asiat on mahdollista nostaa yhteiseen keskusteluun ja kenen ehdoilla, jatkuu edelleen.

Trauman kuvauksella oli kaunokirjallisuuden piirissä pitkään vakiintunut estetiikkansa. Jytilän mukaan psyykkistä traumaa kuvattiin usein ei-lineaarisen, fragmentaarisen ja ei-narratiivisen muodon kautta. Pirstaloituneen tekstin ja kerronnan ajateltiin kuvastavan traumatisoituneen henkilön kokemusmaailmaa.

Trauma ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä vaan tietynlaisessa historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Muun muassa feministinen liike on purkanut oletuksia kaikille yhteisistä kokemuksista, ja nykyään ymmärretään jo paremmin sitä, miten esimerkiksi ihmisen sukupuoleen, seksuaaliseen identiteettiin, etniseen taustaan, luokka-asemaan, ikään ja fyysiseen kyvykkyyteen liittyvät tekijät muovaavat hänen kokemusmaailmaansa. Ja koska kaikki ne vaikuttavat myös trauman syntyyn, trauman kuvaamiseenkaan ei voi olla yhtä oikeaa keinovarantoa, Jytilä toteaa.

Traumalla on siis kieliä niin kuin Medusalla käärmeitä. Ehkä Medusan päässä olevat käärmeet ovatkin kieliä, joita muut luulivat käärmeiksi. Ja ehkä kullakin noista kielistä on omat tarinansa kerrottavana.

Feministiteoreetikot ovat vuosikymmeniä muistuttaneet, että Medusa-myyttiä toistettaessa unohdetaan usein sen alkuosa: se, miten Medusasta tuli se hirmuinen gorgo, jona sen tunnemme.

Ovidiuksen mukaan Medusa oli alkuaan poikkeuksellisen kaunis, kultakutrinen neitokainen. Meren jumala Poseidon iski silmänsä häneen ja raiskasi hänet sotataidon ja tiedon jumalattaren Pallas Athenen palatsissa. Athene hirmustui temppelinsä häpäisystä ja langetti kirouksen — ei miespuoliselle raiskaajalle vaan naispuoliselle raiskatulle, niin kuin vain sotataidon jumalattaren patriarkaaliseen logiikkaan sopii. Athene muutti Medusan käärmepäiseksi hirviöksi, jota kaikki kavahtavat.

Toisen aallon merkittävimpiin feministiteoreetikkoihin lukeutuva Hélène Cixous totesi vuonna 1975 ilmestyneessä manifestissaan Medusan nauru, että Medusa edustaa kaltoinkohdeltuja naisia ja heidän tukahdutettuja kokemuksiaan. Manifestissaan hän julisti, että naiset on Medusan tavoin karkotettu väkivaltaisesti sekä ruumiistaan että kirjoituksesta. Siksi heidän on tärkeää ottaa ruumiinsa ja kielensä haltuun kirjoittamalla.

”Kirjoita! Kirjoittaminen on sinua varten, sinä olet itseäsi varten, ruumiisi kuuluu sinulle, tartu siihen”, Cixous julisti.

Hän yllytti naisia, tai naisten kaltaisia, toiseutettuja, tuomaan kielen piiriin kaiken sen, minkä universaloiva, maskuliininen järki oli pyrkinyt ulossulkemaan.

Antiikin ajoista asti länsimaissa oli jäsennetty todellisuutta hierarkkisin vastaparein: mies oli aina naista, mieli ruumista, järki tunnetta, kulttuuri luontoa, järjestys kaaosta, ihminen eläintä ylempänä. Ihanteena oli ollut ylemmän voitto alemmasta, ei kokonaisuuden harmonia. Cixousista oli korkea aika tuoda naiseus, ruumiillisuus, tunne, intuitio, luonto ja eläimyys kielen, järjen ja kulttuurin piiriin ja kirjoittaa kielen ja mielen lainalaisuudet uusiksi niin, etteivät ne enää myötäile Perseuksen miekkaa vaan liehuvat tuulessa Medusan käärmekutrien lailla.

Naisille suunnattu kehotus kirjoittaa omasta ruumiistaan käsin ei ole triviaali eikä naisten omistusoikeus kehoonsa ja omaan totuuteensa itsestään selvä vielä 48 vuotta Cixousin julistuksen ilmestymisen jälkeenkään.

Fundamentalistiset patriarkaatit ovat tietenkin oma lukunsa, mutta myös liberaaleina pidetyissä länsimaissa nousseet oikeistopopulistiset ja äärioikeistolaiset liikkeet vastustavat naisten ja vähemmistöjen itsemääräämisoikeutta.

Tuo itsemääräämisoikeus myös on monessa länsimaassakin varsin tuore. Suomessakaan ei ole kuin parin sukupolven elämänkaari siitä 1800-luvun todellisuudesta, jossa naisen piti anoa erivapautta sukupuolestaan, jos hän tahtoi yliopistoon opiskelemaan. Naisten kehollista itsemääräämisoikeutta taas on mitätöity lainsäädännöllisellä tasolla esimerkiksi niin, että avioliitossa tapahtuneesta raiskauksesta tuli rikos vasta vuonna 1994.

Susanna Hast kuvaa romaanissaan sitä, miten itsestään selvin omistajan ottein nuoret ja vähän vanhemmatkin miehet ottivat tyttöjen ja naisten ruumiit käyttöönsä hänen nuoruudessaan 1990-luvun suomalaisessa pikkukaupungissa.

”Suostumus ei kuulunut kenenkään sanavarastoon. Jos tyttö sammui, se ei ollut raiskaus vaan oma vika. Ei ollut puhetta tasa-arvosta, feminismistä tai seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta. - - En mitenkään voinut tietää, että ruumiini on minun.”

Naisten ja vähemmistöjen rajojen rikkominen on usein jatkunut siinä, miten kaltoinkohtelu on nimetty ja tulkittu. Raiskattu on vastuutettu raiskauksesta kääntämällä huomio siihen, mitä hän teki tai jätti tekemättä, miten hän oli pukeutunut, oliko hän juonut, menikö hän raiskaajansa luo vapaaehtoisesti ja niin edelleen. Raiskatusta on myös puhuttu kuin hän olisi jollain tapaa liattu ja pilattu, häpeällinen, väkivallanteon ikuisesti määrittämä.

Kouluväkivallan uhreista taas on etsitty syitä siihen, miksi heitä kiusataan ja pahoinpidellään, sen sijaan että olisi keskitytty siihen, miksi jotkut kiusaavat ja mikä koulujärjestelmässä tai yhteiskunnassa ruokkii väkivaltaa. Hävityksessä Rauma kritisoi sitä, miten jopa kasvatustieteilijät ja psykologit ovat selittäneet kiusaamista kiusatun erilaisuudella, poikkeavuudella, sopeutumattomuudella normeihin:

”Eikä häpeä ikinä jättäisi häntä, A sanoi, häpeä siitä, että ne etsivät syytä hänestä, eivät koskaan kouluista, eivät koskaan opettajista tai yhteiskunnassa ja oppilaitoksissa vallitsevasta jatkuvasta, painostavasta kilpailuhengestä, ikään kuin olisi ollut suurikin ihme, että kun heitä jatkuvasti kyykytettiin, kuritettiin ja pistettiin arvojärjestykseen, he oppivat itsekin tekemään samoin.”

Kirjoittaessa voi kuitenkin kieltäytyä patriarkaatin painajaislogiikan uhrille varaamasta syyllisen paikasta ja nimetä tapahtuneen omilla ehdoillaan. Kun luo ruumiilleen ja kokemuksilleen tekstuaalista tilaa, voi samalla löytää oman äänensä ja yhteisönsä, valita oman energiansa suunnan ja saada takaisin voimansa ja seksuaalisuutensa juuri niin kuin Cixous Medusan naurussa yllytti tekemään.

Myös esseisti Tuomas Aitonurmi ottaa kuluvan vuoden alussa ilmestyneessä esseeteoksessaan Ruumiin ylittävä ääni erääksi motokseen Cixousin imperatiivin ”kirjoita itsesi: ruumiisi täytyy tulla kuuluviin”. Ahdasmielisessä ympäristössä kasvaneena, koulukiusattuna, herkkänä homomiehenä hän on joutunut kantamaan ruumiissaan syrjinnän ja väkivallan muistoja.

Kiusaamisväkivalta, kuten töniminen, haukkuminen, pilkka ja nöyryytykset, ei ole enää esseeminän reaalitodellisuutta, toisin kuin kouluaikoina pikkupaikkakunnalla, mutta piina on jatkunut, koska hän on mukautunut kiusaamiseen ja väkivaltaan sisäistämällä kaltoinkohtelijoidensa katseen. Ulkoinen kaltoinkohtelu on muuttunut julmaksi ja jopa hyökkääväksi sisäiseksi puheeksi. Siksi esseeminä samastuu vahvasti Antti Röngän teoksen Jalat ilmassa minäkertojaan, joka on oppinut tarkkailemaan itseään kiusaajien katsetta mukaillen.

”Kertojan lauseet ovat hänen omiaan, ja samalla ne valottuvat toisella katseella, josta vastaa trauma. - - Sisäinen puhe, jossa trauma saa näkemään itsensä huonona ja haukkumaan itseään, on minulle todella tuttua.”

Sanallistamalla omaan mieleensä ja ruumiiseensa kiinnittyneitä traumamuistoja Aitonurmen esseeminä pyrkii rakentamaan uudelleen ihmisyyttään. Kaltoinkohtelijat ovat kaventaneet hänen olemisensa ja ajattelunsa tilaa, mutta kirjoittamalla oman totuutensa hän voi tulla näkyväksi omilla ehdoillaan.

Suuntaa tulevaan voi löytää taiteesta. Esimerkiksi transtaustaisen laulaja-lauluntekijä Anohnin laulu ilmaisee Aitonurmen esseeminän mukaan kaikkia niitä tunteita, joita normien puristus voi normeihin sopimattomissa herättää, ja yhdistää kaikki ne, jotka nuo tunteet tunnistavat. Hän etsii itsekin vastaavaa ”ruumiin ylittävää ääntä”, joka ilmaisisi itsen ydintä, antaisi omat merkitykset ruumiissa olemiselle ja houkuttelisi hengenheimolaisia taajuuksille. Kun on synnyttänyt itsensä äänellään, avautuu ruumiillekin uusia tiloja olla.

Aitonurmi tuo näkyviin monien miehuuden mallien myrkyllisyyden ja peräänkuuluttaa tilaa aralle hiljaisuudelle, pehmeydelle, miehisyydelle, jota ei rakenneta erontekojen vaan yhteyden kautta.

”Tahdon, että uusi mies pyyhkii miehen ympäriltä rajat. Näkee, miten muu elävä on samaa arvoa ja ainetta, vettä ja tomua kuin hän. Ja se riittää. Voi olla täydemmin kuin ikinä. Kiipeämättä kenenkään yli, kaatamatta ketään pois tieltä.”

Rauman Hävityksessä lapsuus tai nuori ikä näyttäytyy yhtenä merkittävimmistä kaltoinkohtelulle altistavista taustatekijöistä. Byrokraattista tehokkuutta, taloudellista tuottavuutta, ylikorostunutta tahdonvoimaa ja maksimaalista fyysistä suoritus­kykyä ihannoivassa yhteiskunnassa lapsuus edustaa heikkoutta ja tuottamattomuutta, ja siksi sen arvoa ei nähdä.

”Lapset uhrattiin aina ensimmäisenä, A sanoi, Estoniasta ei selviytynyt kuin 12-vuotias norjalaispoika, kaikki muut lapset hukkuivat, sillä laiva oli suunniteltu siten, että vain vahva, aikuinen ihminen saattoi sieltä ihmeen kaupalla pelastua, mielellään mies. Kuin koko 1990-luku. Kuin koko maailma.”

Hävityksessä yhdeksi koulujärjestelmän päätarkoituksista hahmottuu lasten kouliminen siihen, että yhteiskunnassa vain vahvimmat pärjäävät. Siksi on jo varhain opittava, kenellä on valtaa ja kenen tahtoon kannattaa mukautua.

Hävityksen läpäisevän teesin mukaan kulttuurimme on lapsivihamielinen. Se näkyy selkeimmin koulujärjestelmän autoritäärisyydessä ja siinä, miten lapsiin kohdistuvaa kiusaamisväkivaltaa ei suostuta näkemään väkivaltana vaan sitä vähätellään ikään kuin asiaan kuuluvana nujakointina. Pelon ilmapiiri tekee lapsista kuuliaisempia auktoriteeteille, ja siksi ei ole valtaapitävien intresseissä nimetä sitä todelliseksi ongelmaksi ja puuttua siihen.

Laajamittaisimmillaan kulttuurinen lapsivihamielisyys taas näkyy siinä, miten lapsilta ja tulevilta sukupolvilta ollaan riistämässä tulevaisuus, koska planeetan elinkelpoisena säilyttäminen ei kiinnosta päättävissä asemissa olevia samalla tavoin kuin nykyisen elintason säilyttäminen.

Kaikesta tästä huolimatta valta-analyyseissa ei puhuta lapsista eikä lapsiin kohdistuvalle järjestelmälliselle sorrolle ole uskottavaa kieltä, Rauma kritisoi. Hävityksen A luonnehtii lapsia ironisesti diskursiiviseksi mustaksi aukoksi, jossa järjellisen puheen mahdollisuudet hajoavat ja imeytyvät pimeyteen. Ira taas on yrittänyt parikymmentä vuotta kirjoittaa Hävityksen kaltaista kirjaa mutta kokee sen mahdottomaksi, koska meillä ei ole vakavasti otettavaa kieltä lasten kokemuksille.

Myös Hast käsittelee kertomisen vaikeutta, joka liittyy raiskattujen kokemuksia mitätöiviin yhteiskunnallisiin asenteisiin, tuen puutteeseen, muistamisen vaikeuteen, traumaattisten muistojen hahmottomuuteen ja niiden kohtaamisen kauhuun. Ymmärtääkseen itseään ja saadakseen edes jonkinlaista oikeutta hänen pitää kuitenkin yrittää muistaa, kielellistää ruumiiseensa koteloituneet muistot ja jakaa ne.

Jäljittäessään ruumiin muistoja Hastin romaanin minäkertoja joutuu perustelemaan itselleen jatkuvasti sitä, miksi pyrkii muistamaan jotain, minkä piilottamalla mieli on häntä suojellut. Minäkertoja ratkaisee ongelman jakautumalla eli luomalla traumatisoituneelle raiskausten uhrille apulaisen, rikostutkijan hahmon.

Jakautuminen rikostutkijan ja uhrin hahmoon on sekä toimiva kerronnallinen väline että personoitu metafora siitä, miten kokonaisvaltaista ja rakenteellista trauman aiheuttama mielen jakautuminen voi olla.

Minäkertoja on seksuaaliväkivallan uhri, joka etsii traumatisoivien tapahtumien kokemuksellisia muistoja, kun taas rikostutkija lähestyy niitä emootioista etäännytetyllä, puhtaan älyllisellä ja analyyttisellä otteella. Rikostutkija auttaa minäkertojaa kokoamaan ruumiiseen piiloutuneiden muistojen sirpaleita, keräämään todisteita tapahtuneesta ja luomaan arkistoa, joka toimisi ehyen minuuden tarinan pohjana. Kun rikostutkija pitää kertojaminän kiinni aikuisuudessa ja ratio­naalisen minuuden kapasiteetissa, tämä pystyy ottamaan minuuden tuhoutumisen riskin ja laskeutumaan pikkuhiljaa kohti psyykensä alisia.

Pimeyden sydäntä, trauman paikkaa kertojaminä kuvaa irralliseksi saarekkeeksi, jolla vierailu on irtaantuminen minästä ja sitä ylläpitävästä muistista.

”Saarella vierailu ei ole menneen muistelua. Se on tapahtuman uudelleen elämistä, pelottavan ruumiin henkiinherätys – ei väkivallan tekijän ruumiin vaan minun ruumiini, josta on tullut toinen.”

Tuo toinen ruumis on trauman ruumis, käärmepäinen Medusa, jonka käärmeet ovat myös kuva siitä, miten meitä ja eläimiä yhdistävä alkukantainen aivojen osa aktivoituu traumatisoivassa tilanteessa. Aivojen korkeimmista, ihmiserityisistä toiminnoista vastaava osa eli järkiaivot kytkeytyvät ylivoimaisessa tilanteessa pois päältä ja varhaisemmassa lajikehityksen vaiheessa syntynyt limbinen järjestelmä ottaa vallan. Se aktivoi taistele tai pakene -reaktion.

Jos taisteleminen tai pakeneminen ei onnistu, aivojen evolutiivisesti varhaisin osa, matelijanaivot, lamaannuttaa meidät. Eläin meissä yrittää varmistaa eloonjäämisen keinolla millä hyvänsä. Jähmettymisreaktion evolutiivisena tarkoituksena on ollut säästää energiaa. Se on myös voinut hämätä kimppuun käynyttä saaliseläintä luulemaan uhriaan jo kuolleeksi ja menettämään mielenkiintonsa.

Hast yrittää teoksessaan luoda ruumiin muistoille semanttisen rakenteen, joka auttaisi ymmärtämään, millainen rooli traumatisoivilla tapahtumilla on omassa elämänhistoriassa ollut. Silloin ne voisivat asettua paikalleen, osaksi menneisyyttä, niin ettei niihin liittyvä hätätilan tuntu enää hallitsisi nykyhetkeä.

Traumatyön myötä Hast löytää uhri- ja rikostutkija-minän oheen kolmannen minuuden, jossa itseys saa ilmetä pakottomasti, sosiaalisten roolien ja vallitsevien traumapuheen mallien kahlitsematta. Se on tila, jossa kirjoitus tapahtuu ja jossa jokin uusi voi saada alkunsa.

”En ole löytänyt määränpäähän tai alkanut rakastaa uutta minuuttani. Ei ole olemassa syytä joka selittäisi miksi minä. Sen sijaan olen kynnyksellä joka levenee niin suureksi, että mahdun elämään epätietoisuuden huomassa.”

Piileekö traumakirjallisuuden nosteessa sitten joitain sudenkuoppia?

Joidenkuiden mielestä piilee. Traumafiktiota käsittelevässä esseessään The New Yorkerissa toimittaja Paruh Sehgal väittää, että omakohtainen traumakirjallisuus kahlitsee kärsimykseen ja houkuttelee tekemään uhriudesta ainoan identiteetin. Hänen mielestään traumasta on tullut statuskysymys ja rohkeuden kunniamerkki maailmassa, joka ”rakastaa uhriutta”.

Kirjailija Will Self taas kirjoittaa Harper’s Magazinen esseessään, että trauma on marginaalinen psykopatologia mutta sitä on perusteetta alettu pitää ihmisenä olemisen universaalina piirteenä. Selfin mukaan suurimmat hyötyjät trauman ”läpilyönnistä” kulttuurissa ovat traumateoreetikot, joilla on kysyntää trauman todistajina ja tulkitsijoina.

Suomessa Helsingin Sanomien Eleonoora Riihinen on käsitellyt traumafiktiota kriittisesti osana ”tunteilla mässäilyn” ja kärsimyksen pelimerkiksi kääntämisen buumia. Kirjailija Johannes Ekholm taas on Kritiikin uutisissa kritisoinut sitä, miten nykykulttuurissa taiteilijoihin kohdistuu painetta tuotteistaa kärsimyksensä.

Jännite traumakirjallisuuden eettisen potentiaalin ja sen kaupallistettavuuden välillä on olemassa, sanovat Jytilä ja Merivuori. Uusliberalistisessa, kapitalistisessa huomiotaloudessa trauma on käypää valuuttaa, ja mediakoneisto suosii tunnustuksellisuutta ja oman kärsimyksen esillepanoa. Vaikeat elämänkokemukset voi siksi yhä useammin muuntaa kaupalliseksi pääomaksi ja myydä niillä kokemusasiantuntijuuttaan, taidettaan tai brändiään.

Jytilän mukaan eri alojen traumatutkijoiden onkin oltava tarkkoja siitä, mistä paikasta ja kenen puolesta he puhuvat. Hän viittaa myös keskusteluun traumaattisten muistojen omistusoikeudesta ja siihen, miten esimerkiksi Sofi Oksasta on syytetty toisten, virolaisten traumahistorian kaupallistamisesta. Jytilän mukaan kirjallisuus on moniselitteistä ja moniäänistä ja voi juuri siksi suhtautua kriittisesti yksinkertaisiin vastakkainasetteluihin ja ajatukseen siitä, että traumat ovat jotain millä kilpaillaan. Hän pitää erittäin merkittävänä ja tarpeellisena myös fiktiivistä, ei ainakaan ilmeisen omakohtaista, historiallisia ja kollektiivisia traumoja käsittevää nykyproosaa, kuten Oksasen, Elina Hirvosen ja Katja Ketun romaaneja.

Omakohtaistakaan traumakirjallisuutta ei voi palauttaa vain uusliberalismin ja kapitalismin pyrkimyksiin monetisoida myös kärsimys, Jytilä korostaa. Sen lisääntyminen liittyy hänestä ensisijaisesti käynnissä olevaan yhteiskunnalliseen murrokseen. Yhdenvertaisuuden lisäämiseen ja epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseen tähtäävä yhteiskunnallinen liikehdintä on tällä vuosituhannella voimistunut ja traumasta on alettu puhua laajempana ilmiönä kuin aiemmin.

Jytilän mielestä esimerkiksi Hastin ja Rauman teokset osoittavat, että traumaattisen muistin käsittely ei ole vain omien kokemusten julkiseksi tekemistä vaan trauman yhteiskunnallisten syntymekanismien monipuolista, kerronnallisesti ja kielellisesti rikasta läpikäyntiä. Ne osoittavat, että 2000-luvun Suomessa haavoittuvuudesta voi kasvaa oman elämän ja ajattelun vahva perusta.

Kaikilla ei toki ole yhtäläisiä mahdollisuuksia kokemusten kertomiseen, sillä traumat tuottavat usein häpeää, vaikenemista, mielenterveysongelmia ja syrjäytymisriskiä. Omista traumoista kirjoittaminen on kuitenkin entistä useammille ennenkokematon mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi omilla ehdoillaan, löytää tie eristyksestä yhteyteen, tulla tunnustetuksi yhteiskunnan osana, ehkä jopa saada kirjoittamisen kautta jonkinasteista oikeutta.

Traumakirjallisuudella on myös ainutlaatuista todistusvoimaa. Siihen liittyy usein samantyyppinen eetos kuin holokaustikirjallisuuteen: tästä on puhuttava, jotta tällaista ei tapahdu koskaan enää, Liisa Merivuori sanoo. Rauman Hävitys on hänestä poikkeuksellisen hyvä esimerkki todistajakertomusmaisesta hätähuudosta. Se näyttää, kuinka suhteellisena ihmisarvoa yhteiskunnassamme liian usein vieläkin pidetään.

Traumakirjallisuuden eettinen potentiaali on valtava, koska pysähtyminen inhimillisen haavoittuvuuden, tarvitsevuuden, epävarmuuden ja epätäydellisyyden äärelle voi toimia vastavoimana yhteiskunnallisen ilmapiirin koventumiselle.

Traumakirjallisuus voi auttaa meitä ymmärtämään paitsi trauman luonnetta ja sen seurausten vakavuutta myös niitä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka altistavat traumatisoitumiselle. Näyttämällä, miten suurta inhimillistä hintaa valtahierarkioiden vääristymistä ja muista traumatisoitumiselle altistavista epäkohdista jatkuvasti maksetaan, ne argumentoivat yhteiskunnallisen muutoksen puolesta.

Hyvä konkreettinen esimerkki traumataiteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta on Amanda ja Olga Palon Kilari-esitys, joka käsitteli Amanda Palon raiskaustraumaa yksityistä yleiseen nivoen. Eräs katsoja inspiroitui teoksen näkemisestä niin, että kutsui sen jälkeen koolle kansalaisjärjestöjä. Niin syntyi Suostumus2018-kampanja, joka ajoi itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa raiskauslainsäädäntöä. Eduskunta hyväksyi lakimuutoksen, ja vuoden 2023 alusta alkaen raiskauksen tunnusmerkiksi on määritetty seksi ilman suostumusta.

Traumakirjallisuudessa kovinta valuuttaa ei ole sotaisan maskuliininen voima vaan uskallus kulkea läpi mielensä alisten ja jakaa siellä oppimansa muiden kanssa. Siinä todellisuudessa Perseuksen ei tarvitse leikata Medusan päätä — eikä Medusan Perseuksen päätä, niin kuin hän tekee #metoo-liikkeen symboliksi nimitetyssä Luciano Garbatin veistoksessa Medusa With the Head of Perseus. Medusa käärmeineen saa puhua ja huutaa ja itkeä ja nauraa ja analysoida kaikilla pidäkkeistä päässeillä kielillä. Perseus ja muut kuuntelevat, antavat mielensä avartua ja huomaavat, että äkkiä heilläkin on enemmän tilaa hengittää. Jaettu tila kannattelee, mahdollistaa avautumisen elämän mysteereille, kurkottamisen yli sanojen reunan.