Jos haluaa kunnon kidutusta, kannattaa lähteä autolla talviyöhön – ja alle kitkarenkaat
Pöllyävän lumen, pimeyden ja jäisen tienpinnan yhdistelmä alkoi syödä miestä pian oikein kunnolla, Lauri Larmela kirjoittaa.
Talvi on monessa suhteessa raskasta aikaa. Jalan kulkevat kansalaiset ovat jatkuvassa kaatumisvaarassa, mutta ei ole helppoa tämä autoilijankaan elämä.
Sain joulukuussa pikakomennuksen Lappeenrantaan. Piti hakea opiskelijapoika kotiin, kun palvelu Suomen Raskaassa alkoi painaa päälle. Alun perin tarkoituksena oli lähteä Espoosta kohti itää heti aamun valjettua, mutta eräiden onnettomien sattumuksien takia startti venyi puolille päivin. Tiesin heti, että en pääsisi perille valoisan aikana, sillä joulukuun päivät ovat tunnetusti tuskallisen lyhyitä.
Alla oli Tuulilasin käyttötestissä ollut Toyota Corolla. Kaikin puolin oikein pätevä auto muuten. Vaikka olin yksin liikkeellä, Corollan tuulilasi alkoi huurtua. Toyotassa on tuulilasin alareunan sähkölämmitys, mutta se ei poistanut vaivaa. Niinpä välillä oli pistettävä puhallus täysille, jotta lasi ei muurautuisi kokonaan umpeen.
Kun pääsimme maantielle, keli alkoi kehittyä aina vaan karmeampaan suuntaan. Lumisade kiihtyi, ja lumi pöllysi oikein kunnolla.
Korialla tajusin, että tien pinta on paikoitellen ihan jäässä. Niin ja Corollassahan oli tietysti kitkarenkaat. Laskin matkanopeutta, ja päätin että en tee yhtään ohitusta. Noin kolmen tunnin taipaleen jälkeen olin perillä sysipimeässä Lappeenrannassa. Lastasimme Corollan kattoa myöten täyteen, ja käänsimme Toyotan keulan länteen.
Kun pääsimme maantielle, keli alkoi kehittyä aina vaan karmeampaan suuntaan. Lumisade kiihtyi, ja lumi pöllysi oikein kunnolla. Pöllyävän lumen, pimeyden ja jäisen tienpinnan yhdistelmä alkoi syödä miestä pian oikein kunnolla. Corollassa on ihan hyvät valot, mutta silti taukoja oli pakko pitää aika usein, sillä silmät eivät vaan jaksaneet jatkuvaa pimeyttä.
Jossain paikassa, jota en muista, kohtasimme uskomattoman näyn – kyllä se Kymenlaaksoa vielä oli. Sivutieltä eteemme työntyi pitkä erikoiskuljetuskolonna. Kai niitä rekkoja oli 5–6 kappaletta, ja sitten vielä etu- ja taka-autot päälle. Rahtina oli kokonaisia taloja, tai ainakin puolikkaita sellaisia. Letka mateli aluksi jotain kolmeakymppiä. Ajattelin, että tässä menee nyt ikä ja terveys. Vähitellen Scaniat ja Volvot näyttivät voimansa, ja pääsimme takaisin normaaliin marssivauhtiin. En voinut kuin ihmetellä, että miten nämä kuskit uskalsivat ajaa tappituntumassa jäisellä ja pimeällä tiellä noinkin reippaasti.
Kolmen ja puolen tunnin tuskallisen rämpimisen jälkeen olimme perillä Espoossa. Ei ikinä enää talviyöhön, mutisin itsekseni.
