Vaula Helinin synnytys oli hirveä ja toisenlaisissa oloissa hän olisi kuollut, mutta ”synnytysväkivaltaa” hän ei kokenut – Miksi jotkut muut kokevat?

Olen ponnistanut kohta tunnin. Epiduraalin vaikutus on alkanut laantua, eikä sitä voi enää antaa lisää. Selkäytimeen annosteltava puudute voi tässä vaiheessa viedä ponnistusvoimaa ja vaikeuttaa alatiesynnytystä.

Synnytyksen käynnistymisestä on aikaa noin 18 tuntia. Minun on välillä vaikea luottaa siihen, että todellakin onnistun työntämään yli neljäkiloisen ihmislapsen ulos kohdustani.

Mutta kuten puolisoni sanoi, kun kauhistelin ilmeistä asiaa raskauden loppuvaiheessa järjettömän kokoisen raskausvatsani kanssa: siihen ei nyt taida olla muita vaihtoehtoja. Minun täytyy synnyttää.

Olen luopunut yksi asia kerrallaan fantasiasta, joka minulla oli saapuessani Naistenklinikalle vuoden 2020 tammikuisena maanantaina. Silloin kaivoin laukustani rypistyneen lappusen, johon olin kirjannut toiveitani: lääkkeettömyys, kivunlievitystä luomukeinoin esimerkiksi TENS-laitteella, synnytysjakkaran käyttö, ponnistusvaihe ammeessa. Ja niin edelleen.

Supistusten alkaessa ja synnytyksen edetessä lähes kaikki niistä alkoivat tuntua toissijaisilta – kahta lukuun ottamatta:

Toivon, että minua hoitava kätilö on suorapuheinen ja riuskaotteinen. En kaipaa asioiden pehmentämistä tai lässytystä.

Kätilöni on ystävällinen ja asiallinen, mutta minusta tuntuu kuin hän olisi lasiseinän takana. Tuon ihmisen kanssa en ehkä löytäisi cocktail-kutsuilla jutunjuurta. Jokin saa minut hieman epäilemään kaikkea, mitä hän sanoo.

Silti ajattelen: armoitettu hoitohenkilökunta, kätilöt, lääkärit! Tehkää mitä vain, luotan elämäni ja vauvani elämän teidän käsiinne.

Sillä näin tämä järjestelmä on rakennettu, ja minä haluan luottaa siihen, että se toimii, kuten tarkoitettu on.

Kaikki eivät luota terveydenhuoltojärjestelmään kuten minä. Kun sikiö kohdussani oli noin kahdeksan viikon ikäinen, suomen kieleen ilmestyi uusi sana: synnytysväkivalta.

Minä myös synnyttäjänä -kampanjan verkkosivuilla synnytys määritellään osaksi synnyttäjän seksuaalisuutta ja synnytysväkivallan seuraukset ”hyvin samankaltaisiksi kuin muun seksuaalisen väkivallan”.

Sivusto löytyy nykyisin vain internetin arkistosta, koska vapaaehtoisvoimin tehdyn kampanjan jatkamiseen ei ollut resursseja. Vuonna 2019 siellä luki:

Samoin kuin seksuaalisessa häirinnässä ja väkivallassa, on synnytyksen ja raskauden seurannan aikaisissa loukkauksissa kyse sukupuolittuneesta vallankäytöstä. Erona muuhun seksuaaliseen väkivaltaan on, että äitiyshuollossa ammattilaisen valta on institutionaalista ja lääketieteellistä. Tekijä saattaa myös perustella toimintaansa synnyttäjän ja syntyvän lapsen parhaalla. Mutta kuten #metoo-liike meille on opettanut: väkivalta ei ikinä määrity tekijästä vaan kokijasta käsin.

Kampanjalle jaetuissa kertomuksissa synnytysväkivaltana kuvattiin esimerkiksi väkivaltaisia tai kivuliaita toimenpiteitä, tuen puuttumista, solvaamista, ilman suostumusta tai synnyttäjän kieltäytymisestä huolimatta tehtyjä toimenpiteitä ja kivunlievityksen epäämistä.

Luen kampanjan tekstejä. Tietysti olen samaa mieltä siitä, että synnyttäjällä, kuten muillakin sairaalassa hoitoa saavilla, on oikeus kunnioittavaan kohtaamiseen ja perusteltuihin toimenpiteisiin. Mutta ajatus siitä, että synnytyssairaala voisi olla väkivallan paikka, tuntuu perin vieraalta. Mistä sellainen oikein tulee?

Ei ole olemassa yhtäkään vertaisarvioitua tai muuta tutkimusta, joka todistaisi, että synnytysväkivaltaa esiintyy ilmiönä Suomessa. Käsite on tutkimuksen näkökulmasta haastava, koska se voidaan ymmärtää niin monella tavalla.

Minä myös synnyttäjänä -kampanjan aktiivistit toimivat nykyisin Aktiivinen synnytys ry:ssä: Anna-Maria Mitchell järjestön puheenjohtajana, Katri Kiukas (ent. Immonen) Sydänääniä-lehden päätoimittajana. Järjestö kertoo edistävänsä synnyttäjä- ja perhelähtöistä synnytyskulttuuria. Sen mukaan jokaisella tulee olla vapaus valita, missä, miten ja kenen kanssa synnyttää.

Järjestön tuoreimmassa lehdessä Mitchell esittää, että synnytysväkivallasta pitäisi olla oikeudellisia seurauksia.

”Silloin, kun synnyttäjän fyysistä koskemattomuutta loukataan vakavasti, esimerkiksi jatketaan ilman suostumusta aloitettua kivuliasta sisätutkimusta, vaikka synnyttäjä pyytää, huutaa ja anelee lopettamaan. Silloin kätilön, lääkärin, kaikkien osallisten pitäisi saada rangaistus”, hän sanoo lisääntymisoikeuksia käsittelevässä haastattelussa.

Mitä tästä oikein pitäisi ajatella?

Kriminologi Miikka Vuorelan mukaan vaatimus on ymmärrettävä mutta tarpeeton. Lainsäätäjiin ja kontrollijärjestelmään kohdistuu avoimessa yhteiskunnassa monenlaisia vaatimuksia. Mutta jos synnytyssaleissa tapahtuisi väkivaltaa, jonka rikosoikeudellinen järjestelmä tunnistaa väkivallaksi, on siihen jo olemassa hyvin laaja-alaiset ja kattavat säädökset, Vuorela kertoo minulle puhelimessa.

Pohjoismaiseen lainsäädäntöperinteeseen istuu Vuorelan mukaan huonosti sellainen, että erilaisia väkivallan muotoja kriminalisoitaisiin erikseen. Syntyisi päällekkäisiä tunnusmerkistöjä, mikä voisi johtaa tulkintaongelmiin.

Ylipäänsä ajatellaan, että rikosoikeus on viimesijainen keino puuttua johonkin ongelmaan. Se pitäisi ottaa käyttöön vasta kun on havaittu, että muut keinot eivät ole riittäviä.

Terveydenhuollon mahdollisia puutteita voidaan Suomessa arvioida muistutusten ja kanteluiden kautta hallinnollisina asioina.

”Siitä on pitkä harppaus rikoslain puolelle, jossa kysytään, onko tilanteessa tahallisesti tuotettu toiselle kipua väkivaltaa käyttäen, tai onko tahallisesti tehty seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukkaava teko, joka voidaan tulkita seksuaalirikokseksi”, Miikka Vuorela sanoo.

Pelkästään se, että tietää satuttavansa, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että teko on väkivaltarikos. Esimerkiksi: jos lääkäri tekee synnytyksen yhteydessä sisätutkimuksen tietäen, että se on välttämätöntä vaikkakin kivuliasta, rikosoikeuden näkökulmasta kyse ei ole tahallisesta pahoinpitelystä.

”Kokemuksellisesti se voi tuntua väkivallalta, mutta on ihan eri asia, onko se rikollista”, Miikka Vuorela sanoo.

Anna-Maria Mitchell on Minä myös synnyttäjänä -kampanjan aktivisteista se, joka antaa haastattelun. Hän tarkentaa, että lakia kenties tarvittaisiin ”äärimmäisiä tapauksia” varten, mutta lainsäädännön muuttaminen ei ole ensisijainen prioriteetti.

”Olisi hullua tehdä lakia asiasta, mitä ihmiset eivät edes ymmärrä.”

Mitchell sanoo Zoom-haastattelussa, että ollaan ”tuhansien vuosien päässä” siitä, että suostumuksellisuuden ymmärrettäisiin kuuluvan myös synnytyksiin. Minä myös synnyttäjänä -kampanjaa seuranneissa keskusteluissa on hänestä ollut väärinymmärryksiä.

”Ikään kuin olisi kyse valinnoista tai tietyistä tapahtumista. Sitä on hirveen vaikea – ”, hän sanoo ja miettii hetken.

Sitten hän jatkaa:

”Itse olen verrannut tätä koko ajan seksiin. Koska synnytys on seksuaalinen tapahtuma, ymmärretään sitä tai ei.”

Okei. Mutta ennen kuin mennään siihen, kerrotaanpa, miten kampanja sai alkunsa.

Synnytysaktivistit olivat keskustelleet synnyttäjien kohtelusta sairaaloissa jo vuosia, mutta varsinaisen sytykkeen kampanjalle antoi #Metoo-liike. #Metoon jälkeen aktivistipiireissä oltiin yhtä mieltä siitä, että synnyttäjät ovat kärsineet riittävästi yksin: tästä täytyisi puhua.

Kampanjan leviäminen yllätti sen alullepanijat. Sadat synnyttäjät, vanhimmat Mitchellin mukaan 70-vuotiaita, lähettivät tarinoitaan aktivisteille verkkosivuston kautta, sähköpostitse ja Facebookissa.

Mitchell sanoo, että moni tarinansa jakaneista kertoi traumatisoivasta synnytyskokemuksesta, jonka vuoksi lapsiluku oli jäänyt yhteen. Noin 30 tarinan jakamiseen kampanjan verkkosivuilla saatiin tarinoiden kirjoittajilta lupa. Minä en kuitenkaan pääse todentamaan yksittäisten, tarinansa lähettäneiden henkilöiden todellista määrää tai tarinoiden sisältöä.

Mitchellin mukaan kampanjan tarkoitus ei ollut lietsoa vastakkainasetteluita tai pelotella synnyttäjiä vaan nostaa synnyttäjien kokemuksia esille. Hän pitää hyvänä sitä, että synnyttäjien hyvinvoinnista, sairaaloiden resurssipulasta ja työoloista on saatu aikaan keskustelua.

Synnytysväkivallassa on Mitchellin mukaan Suomessa tosi harvoin kyse siitä, että joku haluaisi satuttaa toista ihmistä.

”Väkivalta kuuluu enemmänkin niihin rakenteisiin, jonka osana ihmiset on. Historiaan, mikä liittyy synnytysten hoitoon ja naisten asemaan siinä”, Mitchell sanoo.

”On myös hirveän pitkälle kyse suostumuksellisuudesta ja siitä, että miten asiat tapahtuvat, ei siitä, että mitä tapahtuu. Ei tietyistä toimenpiteistä, vaan miten tulee kohdatuksi niiden asioiden keskellä”, hän jatkaa hieman myöhemmin.

Toisaalta Mitchell kuitenkin korostaa, että kyse voi myös olla siitä, mitä on tehty.

”Toimenpiteet ei todellakaan ole aina lääketieteellisesti selitettävissä, kaikki käytännöt mitä sairaalassa on, ei todellakaan perustu tutkittuun tietoon”, hän väittää.

”Se on käytäntöä tai kulttuuria mikä johtuu ihan siitä, että sairaala- ja synnytyskulttuuri on kehittynyt semmoiseksi, missä synnyttäjällä ei ole ollut hirveän isoa roolia tai merkitystä.”

Entä se seksi sitten?

”Synnytyksessä on samat hormonit liikkeellä kuin seksuaalisuuden alueella muutenkin, endorfiini ja oksitosiini. Ne ovat hirveän herkkiä ulkoisille tekijöille. Toisilla pelkkä siirtyminen sairaalaan voi pysäyttää synnytyksen kulun”, Mitchell sanoo.

(Tosin tutkimukseen perustuva näyttö Mitchellin viimeisen väitteen tueksi puuttuu.)

Mitchelliä kuunnellessani en ihmettele, että väärinymmärryksiä on syntynyt, niin monta näkökulmaa vyyhdissä tuntuu olevan.

Ymmärrän, että synnytysväkivallaksi määriteltyjen tekojen voidaan todella ajatella tapahtuvan toimijoiden hyvistä aikeista huolimatta.

Tällainen ajatus löytyy myös aihetta käsittelevästä sosiologi Keiju Vihreäsalon tuoreesta tutkimuksesta, jossa on hyödynnetty Minä myös synnyttäjänä -kampanjalle jaettuja kertomuksia: kun synnytyssairaalan henkilökuntaa rajoittavat sairaalalaitoksen medikalisoitu ja tehdasmainen toimintaympäristö, se ohjaa toimintaa ja vuorovaikutusta salakavalasti väkivallan kokemuksia tuottavaksi.

Mietin kuvausta ja omia kokemuksiani. Minulle on tärkeää, että voin luottaa ihmisten hyviin aikomuksiin ja siihen, että ihmisillä on toimintaympäristöstä huolimatta valtaa vaikuttaa omiin tekemisiinsä. Tämänkaltainen luottamus on ylipäänsä tärkeää yhteiskunnassa.

Kätilö kannustaa minua pehmeällä äänellä.

”Ponnista-ponnista! Ponnista-ponnista!”

Hän kehottaa hieman löysäämään otetta ilokaasumaskista, sillä ihan kaikki voima pitäisi keskittää siihen, mitä tapahtuu synnytyselimieni tienoolla.

Tunnen lantioni sisällä kammottavan paineen. Minun täytyy työntää, vastoin vaarallista halkeamisen tunnetta, vastoin pelkoa kivun voimistumisesta.

Olen kadottanut ajantajuni. Luulen, että on ilta, vaikka eletään vasta aamupäivää. Jossain vaiheessa välilihani leikataan. En tunne mitään, mutta tajuan, että minulle tehdään episiotomia. Kätilö kyllä kertoo toimenpiteestä, mutta ei kysy erikseen lupaa: lähinnä se on ilmoitus. Hyvä niin, sillä minulla ei olisi mitään kompetenssia arvioida toimenpiteen tarpeellisuutta.

”Sydänäänet hidastuvat”, sanoo joku, ja kohta huoneeseen alkaa kertyä hoitohenkilökuntaa.

Huomaan, että tilanne otetaan vakavasti. Päivystävä lääkäri soitetaan paikalle, on aika avustaa vauvaa imukupilla.

Ensimmäisenä listalla oleva päivystäjä ei vastaa. Toisena listalla on Rahkonen. Rahkonen saapuu huoneeseen ja tilanne selostetaan hänelle, hän katsoo minua ja sänkyä kehystäviä monitoreja, tekee sisätutkimuksen. Sen sijaan että hän alkaisi asentamaan imukuppia, hän tarttuu käsiini ja poraa katseensa suoraan silmiini.

Vaula, nyt me ponnistetaan yhdessä, hän sanoo – tai jotain sinne päin, sillä tätä en voi tarkalleen muistaa.

Tunnen voimistuvan supistuksen ja alan huutaa. Huudan kuin raivohullu eläin ja työnnän vauvaa ulos kohdunkanavastani, puristan Rahkosen käsiä, hän katsoo minua, on kanssani ja kannustaa minua voimallisesti.

Vauvan pää syntyy. Puolisoni pystyy hädin tuskin katsomaan, mutta onneksi minulla on lääkäri Rahkonen, joka ei tunnu pelkäävän mitään. Seuraavan supistuksen tullessa tiedän, että vielä täytyy ponnistaa. Rahkonen ohjaa ja kannustaa minua intensiiviseen tyyliinsä.

Viimein tunnen, kuinka vauva alkaa hitaasti liukua pois sisältäni. Loputkin vauvasta syntyy.

Kuluu hetki, olen jossain tajunnan rajamailla.

Vauva alkaa itkeä ja kummallista kyllä, hänen äänensä kuulostaa tutulta, vaikka kuulen sen nyt ensimmäistä kertaa.

Vauvani ensiparkaisusta on kulunut vuosi, kun muistelen synnytystä Instagram-tililläni. Kirjoitan:

Synnytys voi olla repivä ja väkivaltainen kokemus ilman että tapahtumassa on väkivallan uhria tai tekijä. Mun kokemus oli sellainen.

Kuulun viimein ihmisiin, jotka ovat selviytyneet synnytykseksi kutsutusta lihamyllystä. Nyt minulla on myös oikeus määritellä kokemustani kuvaavat sanat. Synnytysväkivalta ei kuulu niihin, huolimatta siitä, että synnytyksessäni tapahtui asioita, joihin minulta ei kysytty erikseen lupaa.

Olisi helppoa ajatella, että synnytysväkivaltakeskustelussa on kyse vain myrskystä vesilasissa. Anna-Maria Mitchell on kertonut minulle, että Minä myös synnyttäjänä -kampanjan aktivistit vastaanottivat satoja synnytysväkivaltakertomuksia. Synnyttäjiä on Suomessa kuitenkin vuosittain lähes 50 000.

Mutta ehkä kysymys on jostain laajemmasta, mitä synnytysväkivallan käsite ei tavoita.

Puolitoista vuotta myöhemmin elokuussa 2022 Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijat ilmaisevat Helsingin Sanomien mielipideosastolla huolensa synnytyspelkoon liittyvien sektioiden lisääntymisestä. He arvelevat, että synnytysväkivallasta puhuminen on lisännyt synnyttäjien pelkoja sekä vastakkainasettelua hoitohenkilökunnan ja synnyttäjien välillä.

Sektiot olisivat synnytyssairaaloille nopeampi tapa hoitaa synnytyksiä, mutta leikkausta seuraavissa raskauksissa riskit ovat tutkitusti suuremmat. Esimerkiksi sikiöllekin joskus kohtalokkaita kohdunrepeämiä ja istukan kiinnittymishäiriöitä on enemmän.

Soitan THL:n tutkimuspäällikkö Reija Klemetille, jonka nimen olen nähnyt synnytysväkivaltaan liittyvissä sanomalehtikeskusteluissa jo aiemmin.

Hän on sitä mieltä, että synnytyspelko ja keskustelu synnytysväkivallasta liittyvät yhteen.

”Synnytysväkivaltakokemuksissa kyse on ennen kaikkea vuorovaikutuksen ongelmista, joiden taustalta löytyy esimerkiksi hoitamatonta synnytyspelkoa”, Klemetti arvelee.

Klemetti kertoo, että perheiden synnytysvalmennukset ovat vuosien saatossa menneet huonommalle tolalle. Vielä kymmenisen vuotta sitten Helsingissä järjestettiin ryhmämuotoisia synnytysvalmennuksia, joissa tehtiin hengitysharjoituksia, tutustuttiin synnytyksen kulkuun ja päästiin käymään synnytyssairaalassa.

Nyt terveydenhoitaja kertoo etätapaamisessa perusasiat synnytyksestä, vauvan hoidosta ja imetyksestä. Sen lisäksi suositellaan lähteitä ja luotetaan siihen, että ihmiset hankkivat tietoa itse.

Ongelmat näyttävät ulottuvan laajemmin esimerkiksi raskauksia ja synnytyksiä koskevaan terveydenhuoltoon. Helsingin Sanomissa on kerrottu synnytyssairaaloiden ruuhkista ja henkilöstöpulasta. Marraskuussa vauva kuoli kohtuun, kun äiti oli lähetetty Jorvin sairaalasta takaisin kotiin.

Minua pelotti paljon raskauden alusta lähtien, vaikka oikeastaan mitään syytä pelkoon ei tässä raskaudessa ollut. Neuvolassa otin synnytyspelon puheeksi ensimmäisellä käynnillä.

Terveydenhoitaja kirjasi järjestelmään:

Keskenmenot, ja varsinkin […] keskeytys […] olleet traumaattisia kokemuksia. On vaikea uskoa terveen ja elävän vauvan syntymiseen. Myös puolisolla samanlaista epäuskoisuutta ja huolta. Synnytyspeloksi VAS-asteikolla arvioi 7/10. Pelot liittyvät varsinkin siihen, voiko vauvalle tapahtua jotain loppuraskaudessa tai synnytyksen aikana. Hyvin vaikea luottaa kaiken menevän hyvin.

Diagnoosikoodi O99.80, synnytyspelko, oli pääsylippuni parempiin synnytystä edeltäviin palveluihin.

Synnytyshuoneeseen pääsin tutustumaan jopa kahdesti ennen h-hetkeä. Raskausviikolta 28 alkaen olin mukana psykologin ohjaamassa, vaikean synnytyspelon hoitoon tarkoitetussa Nyytti-valmennuksessa, johon kuului vierailu Naistenklinikalle.

Onnistuin puhumaan itseni ja puolisoni mukaan myös Syli-valmennukseen, joka on kätilön ja terveydenhoitajan ohjaama ryhmämuotoinen tutustumiskäynti Naistenklinikan synnytyshuoneessa. Siihenkin pääsevät vain ne, joiden synnytyspelko on tunnistettu neuvolassa.

Kun näin synnytysosaston rauhalliset käytävät ja synnytyshuoneen varustuksen, löysin luottamusta siihen, että täällä olen turvassa. Kätilön asiantuntevat vastaukset ja reipas olemus vakuuttivat. Tuollaisen naisen minäkin haluaisin synnytystäni hoitamaan, muistan ajatelleeni. Tuollaisia ne ovat, ihmiset, jotka auttavat toisia synnyttämään ja syntymään.

Synnytystapa-arviossa tietoihini kirjattiin lupaus siitä, että saisin pyytää siirtoa sektioon myös synnytyksen aikana, jos minusta siltä tuntuisi. Ajatus rauhoitti raskausaikana, mutta unohdin sen, kun synnytys käynnistyi.

Se mikä on jollekin medikalisoitua ja tehdasmaista, on edustanut minulle usein kannattelevaa turvaa elämän haurauden äärellä. Lapsettomuushoidoissa ollessani jouduin usein turvautumaan synnytyksiin ja naistentauteihin erikoistuneiden asiantuntijoiden apuun. Muistan suurella kiitollisuudella ja lämmöllä monia noista kohtaamisista. Esimerkiksi sitä, kuinka kivuliasta keskenmenoani hoitaneet ammattilaiset pysyivät toimintakykyisinä, valppaina ja keskittyneinä huolimatta minun kamppailustani ja kauhustani.

Suomen potilaslakiin on kirjattu potilaan oikeus hyvään hoitoon. Se tarkoittaa, että jokaisella Suomessa pysyvästi asuvalla henkilöllä on hänen yksilölliset tarpeensa, ihmisarvonsa, yksityisyytensä ja vakaumuksensa huomioiden oikeus sellaiseen terveydenhoitoon, jota hänen terveydentilansa edellyttää – niiden voimavarojen rajoissa, jotka kulloinkin ovat terveydenhuollon käytettävissä.

Itsemääräämisoikeus tarkoittaa potilaslain mukaan sitä, että potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan.

Jos potilas kieltäytyy tietystä hoidosta tai hoitotoimenpiteestä, häntä on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla, sanoo laki.

Synnytys on väistämättä ristiriitainen tapahtuma, koska siinä on kyse kahden elollisen olennon, äidin ja vauvan, tarpeista.

Vauvan kohdalla on kyse eloonjäämisestä ja alkavan elämän laadusta.

Äidin kohdalla tarpeet voivat olla sekä fysiologisia että psykologisia.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin akuutti- ja konsultaatiopsykiatrian johtava psykologi Ea Huhtala auttaa minua ymmärtämään synnytysten yksilöpsykologista puolta.

Huhtala kertoo Zoom-haastattelussa, että synnyttäjän aiemmat kokemukset ja odotukset vaikuttavat siihen, mitä havaintokentästä pääsee läpi. Voimakkaassa tunnetilassa tiedonkäsittelykin on poikkeavaa, ja kognitiivisia vinoumia syntyy herkästi. Synnyttäjä havaitsee seikkoja, jotka tukevat omaa tilannekuvaa – hyvässä ja pahassa.

”Jos lähtöoletus on, että tämä on hirveä tilanne, joka tulee menemään pieleen, on todennäköisempää, että se on myös kokemus jälkikäteen”, Huhtala sanoo.

Synnytyksen aikaiset muistikuvat eivät välttämättä aina vastaa sitä, mitä on oikeasti tapahtunut. Huhtala on kohdannut tilanteita, joissa synnyttäjä vakaasti uskoo, ettei hänelle kerrottu tehdystä toimenpiteestä mitään, vaikka tilanteessa on menetelty juuri toisin.

Myös aikakäsitys saattaa nyrjähtää sijoiltaan, niinhän minullekin tapahtui. Synnyttäjän käsitys tilanteiden tai kivun kestosta ei välttämättä vastaa sitä, mitä kello sanoo.

Riippumatta synnyttäjän taustasta tai odotuksista, on synnytys ennakoimattomuudessaan haaste synnyttäjän ruumille ja mielelle. Valmentautumisen tarve on huomattu myös THL:n laajassa tutkimuksessa, jossa 3–6 kuukauden ikäisten vauvojen vanhemmat raportoivat eniten raskausajan tuen puutteita nimenomaan synnytykseen valmistautumisessa.

On kummallista, että synnyttäjien psykologiset tarpeet huomioivaa valmentautumista saavat julkisessa terveydenhuollossa vain pelkopotilaiksi diagnosoidut. Näiden palveluiden vaatiminen vaatii voimavaroja: on yhdenlainen etuoikeus lopulta saada niitä.

Voisiko synnytysväkivaltapuhe olla eräänlainen vastaus tähän puutteeseen?

Minä tankkasin kohtaamista ja turvaa ennakkoon myös omalla rahalla ostetuista synnytysvalmennuksista. Etuoikeus sekin.

Valmentautumisen merkittävimmän höydyn ymmärrän vasta synnytyksen jälkeen. Ne vahvistivat luottamustani alatiesynnytyksestä selviämiseen.

Siinä vaiheessa, kun lähdimme sairaalaan, olin melko varma siitä, että kaikki menee hyvin.

Minä myös synnyttäjänä -kampanjassa ei juuri puhuttu yksilöpsykologisten tekijöiden vaikutuksesta synnytyskokemukseen. Ylipäänsä kysyvät tai kriittiset kommentit leimattiin somessa herkästi synnytysväkivaltaa kokeneiden vähättelyksi.

Niin tapahtui myös silloin, kun Tampereen yliopiston terveyssosiologian professori Piia Jallinoja kirjoitti aiheesta Kertomuksen vaarat -tutkimushankkeen blogiin otsikolla Synnytysväkivalta on voimakas sana.

Olisiko synnytyksiin liittyvien konfliktien purkaminen tehokkaampaa, jos kielteisistä kokemuksista kerrottaisiin ja niitä analysoitaisiin mahdollisimman monisävyisesti? hän kysyi kirjoituksessaan.

Jallinoja esitti, että synnytysväkivaltakokemusten taustalla saattaa olla synnytyksiin ladattujen odotusten ja synnytyksen biologisen prosessin arvaamattomuuden välinen ristiriita. Hän kritisoi kokemusten nimeämistä väkivallaksi, mutta kuten itse tekstissään ennakoi, sitä luettiin kokemusten kritisointina.

”Ratkeamaton kiista”, Jallinoja toteaa syyskuussa 2022, kun kohtaamme merenrantakahvilassa Helsingissä.

Hän on huomannut, että synnytysväkivaltaan liittyvässä keskustelussa toistuvat samat näkökulmat.

Lääkärit huomauttavat, että lääkärin etiikalta putoaa pohja, jos hoidon perusteena on puhtaasti potilaan toive. Kun lääkäri tekee hoitoon liittyviä päätöksiä, niiden täytyy perustua lääketieteelliseen näyttöön sekä kliinisessä työssä syntyneeseen asiantuntemukseen.

Synnytysaktivistit vastaavat, että lääketieteen etiikalla perustellaan synnyttäjän tahdon ohittamista, mitä he pitävät jo itsessään todisteena synnytysväkivallasta.

Jallinoja ymmärtää molempia osapuolia.

Hän on lukenut ennen tapaamistamme Helsingin Sanomien mielipidepalstalla aiheesta käytyä tuoretta keskustelua, josta hän tunnistaa synnytysaktivistien ja terveydenhuollon ammattilaisten olevan samaa mieltä joistain asioista: naisten kokemuksia pitää huomioida ja synnytyspelkoa pitää hoitaa. Puutteiden syyksi nähdään resurssipula.

Erimielisyyttä on puolestaan siitä, millaiseksi terveydenhuolto ajatellaan. Lääketieteen asiantuntijat korostavat, että terveydenhuollossa toimitaan synnyttäjän ja lapsen parhaaksi. Aktivistien näkökulmasta terveydenhuolto näyttäytyy osana väkivaltakoneistoa, jossa lääketieteen auktoriteetit käyttävät potilaisiin pakottavaa ja itsemääräämisoikeutta rajoittavaa valtaa.

Keskustelusta löytyy myös luonnonmukaisuuden ja teknologian välinen jännite.

Jos synnyttäjä esimerkiksi liittää itsemääräämisoikeutensa vahvasti juuri luonnonmukaisuuteen, voi lääketieteellinen interventio synnytyksessä johtaa syvään pettymykseen. Silloin synnytysväkivallaksi saattaa tulla nimetyksi sektio, johon synnyttäjä on joutunut vastentahtoisesti.

Suomalaislääkäreiden tekemän tutkimuksen mukaan sektio, johon on päädytty alatiesynnytysyrityksen jälkeen, onkin yleisin syy huonolle synnytyskokemukselle.

Toisaalta synnyttäjä saattaa uskoa vahvasti lääketieteen ja teknologian apuun ja kokea myös niihin liittyvät valinnat itsemääräämisoikeutensa alueena.

”Naisen omavaltaisuutta ajava ihminen voi haluta enemmän teknologiaa, esimerkiksi keisarinleikkauksen, vaikka usein lääketieteelliset interventiot nähdään väkivaltakoneiston tuotteina”, Jallinoja selventää.

Jallinojan ajatukset palaavat mieleeni, kun päädyn lukemaan kotisynnytyksistä internetistä. Hakusanoilla ”vapaa synnytys” ja ”villi raskaus” löytyy jotain, mistä en ole aiemmin kuullut.

Synnytys on arvoitus ja suuri nautinto – lääketieteen tehtävä on poistaa tuo kokemus.

Pienetkin asiat aiheuttavat synnytystraumaa. Riittää, että menet sairaalaan.

Provokatiiviset sloganit löytyvät Vapaasynnytys Suomi -yhteisön perustaja Eveliina Rüterin Instagram-tililtä, joka on eräänlainen kotisynnytysten syvä pääty.

Vapaa synnytys tapahtuu kotona tai muussa synnyttäjän valitsemassa paikassa, lääkkeettömästi ja ilman kätilön, lääkärin tai muun koulutetun ammattilaisen apua.

Ajatusmaailmassa turvallisen synnytyksen edellytyksenä on omaan voimaan pääseminen ja siinä pysyminen. Se vaati Rüterin podcastiin dokumentoitujen synnytystarinoiden perusteella voimakasta itsesuggestiota ja samoin ajattelevien seuraa.

Kehon viisauden kuulemista tukee ”villi raskaus”, toisin sanoen kieltäytyminen kaikesta raskausajan seurannasta, kuten neuvolakäynneistä ja ultraäänitutkimuksista.

Kun vapaa synnytys onnistuu, naisen ei tarvitse lainkaan ponnistaa. Kohtu työntää lapsen ulos synnyttäjän puolesta.

Kotisynnytysten määrä on Suomessa viime vuosina lisääntynyt. Vuonna 2021 suunniteltuja kotisynnytyksiä oli THL:n mukaan 119 ja vuonna 2020 74 kappaletta, kun 2010-luvun alussa niitä oli vain kymmenkunta vuodessa. Ei tiedetä, kuinka moni synnytyksistä on tapahtunut ilman ammattilaisen apua.

Kuuntelen Spotifyn podcasteista vapaasynnyttäjien tarinoita. Monen taustalla on huono kokemus sairaalasynnytyksestä. Se on herättänyt tarpeen etsiä tietoa ja havahduttanut uudenlaiseen tietoisuuteen.

Asetelma vie ajatukset terveysasioihin liittyvään auktoriteettiepäilyyn, jota on viime aikoina ollut ilmoilla esimerkiksi koronarokotusten yhteydessä.

Mieleeni nousee myös havainto, jonka tutkijat ovat tehneet euroamerikkalaisista yhteiskunnista: ihmiset pyrkivät entistä herkemmin kontrolloimaan elämän ja kuoleman hetkiin liittyviä kulttuurisia ja henkilökohtaisia merkityksiä.

Itsemääräämisoikeus, joka on esillä sekä synnyttämisestä että hyvästä kuolemasta käydyissä keskusteluissa, liittyy kontrolliin. Eutanasiaa tutkineen antropologi Mara Buchbinderin mukaan kontrolli on usein ainakin jossain määrin kuvitteellista – niin monitahoisia ja sotkuisia hetkiä syntymän ja kuoleman tapahtumat usein ovat.

Rüterin podcastissa oman synnytystarinansa kertoo Maria Nordin, jonka kasvot löytyivät vuonna 2019 myös synnytysväkivaltakampanjan verkkosivulta. Tallenteesta käy ilmi, että Nordinin ensimmäinen kotisynnytys oli Rüterille vahva inspiraationlähde.

”Systemaattisesti tää homma on viety siihen, että naiset on viety sairaalaan synnyttämään ja sitä kautta meidän koko kulttuuri ja yhteisö on saanut sen uskomuksen muutaman sukupolven aikana, että synnyttäminen on vaarallista ja vaatii aina automaattisesti sen naisen pelastamista”, Rüter sanoo podcastissa.

Toisenlaisissa olosuhteissa olisin kuollut synnytykseen.

Lapseni syntymän jälkeen menetän nopeassa tahdissa paljon verta. En heti ymmärrä, että verta aletaan saman tien punnita. Kun päivystävä lääkäri saapuu taas huoneeseen, tilanne kerrotaan hänelle, ja silloin kuulen, miten paljon olen vuotanut. Määrä kuulostaa kauhean suurelta, mutta oloni on oudon turta.

Minut kärrätään leikkausosastolle, jossa vuodan lisää. Massiivinen verenvuoto johtaa shokkitilaan. Tärisen kauttaaltaan, mutta olen hereillä.

Jossain vaiheessa sänkyni ympärillä on niin monta ihmistä, että enempää siihen ei mahtuisikaan. Yksi heistä näyttää pahantuuliselta Korvatunturin tontulta – selviää, että hän on eksentrinen anestesialääkäri, joka on vastuussa hoidostani. Antureita ja kanyyleita asennetaan, letkuja siellä, johtoja täällä, pistos olkavarteen, plasmaa, verihiutaleita, adrenaliinia, lämpöpeitto.

Kun tilani tasapainottuu hieman, minut viedään leikkaussaliin ja nukutetaan. Kohdun sisäinen vuoto saadaan loppumaan ja ponnistusvaiheessa syntynyt toisen asteen repeämä ja episiotomiahaava ommellaan kiinni.

Saan vauvan ensimmäistä kertaa kunnolla lähelleni saman päivän iltana. Vauva on viettänyt koko päivän kenguruhoidossa puolisoni rintaa vasten ja saanut ravinnokseen toisten äitien maitoa. Puolisoni työntää hänet pienissä kärryissä tehovalvontaosastolle sänkyni viereen.

Tuskin tunnistan itseäni puolisoni ottamasta valokuvasta. Pääni on turvonnut palloksi. Otsaani, rintakehääni ja toiseen peukalooni on kiinnitetty antureita. Minulla on happiviikset ja molempien kämmenteni selkäpuolella ja toisessa ranteessani on kanyyli.

Puolisoni on asetellut vauvan rintaani vasten. Muistan, miten kaikesta huolimatta yritän imettää vauvaa. Hänellä on päässään valkoinen pipo. Hän on pieni ja suloinen.

Kotiudun synnytyslaitokselta ensiluokkaisen hoidon, verenluovuttajien ja toimivan keskussairaalajärjestelmän ansiosta neljän päivän kuluttua.

En pysty istumaan, kaikkialle sattuu, olemme puolisoni kanssa työllistettyjä vuorokauden ympäri. Tunnen itseni pitkään raadelluksi ja rammaksi.

En vieläkään osaa olla ajattelematta, millaisia ovat ne toiset olosuhteet, joissa lapseni olisi syntynyt mutta minä olisin kuollut.

Suomessa on tultu pitkä matka 1800-luvulta, jolloin meilläkin noin yksi sadasta synnyttäjästä kuoli synnytykseen. Nykyään sairaalaolosuhteissa kuolee yhdestä viiteen äitiä vuosittain, mutta on myös vuosia, jolloin luku on nolla. Yleisimmät kuolinsyyt ovat vuodot ja verisuonitukokset. Synnytys altistaa vuodoille, ja raskaushormonit puolestaan verisuonitukoksille. Komplikaation sattuessa kohdalle pelkät lääkkeet eivät aina pelasta, joskus tarvitaan myös nopeaa kirurgista apua.

Maailmanlaajuisesti luvut ovat edelleen karuja. Vuonna 2017 noin 295 000 naista kuoli raskauden tai synnytyksen aikaiseen komplikaatioon. Synnytyksenjälkeinen verenvuoto on yksi tyypillisimmistä synnyttäjien kuolinsyistä.

Suomessa synnytysväkivaltaan liittyvissä keskusteluissa haetaan usein vipuvartta YK-järjestöjen julkilausumista. Niin tehtiin myös Helsingin Sanomissa syksyllä 2022 käydyssä keskustelussa, jossa synnytysvalmentaja Hanna-Mari Kuikka, sosiologian dosentti Kaisa Kuurne ja kätilö Outi Kaasinen kirjoittivat:

Synnytysväkivalta on valitettavan todellinen ja tutkittu ilmiö, jonka Maailman terveysjärjestö WHO ja YK ovat julkilausumissaan legitimoineet vuosina 2014 ja 2019, jolloin Suomikin on mainittu.

Kirjoittajat viittaavat YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen raportoijan tiedonkeruuseen synnytysväkivallasta vuonna 2019, johon Suomen osalta vastasivat ulkoministeriö sekä Minä myös synnyttäjänä -kampanjan aktivistit. Raportit olivat sisällöltään hyvin erilaisia. Aktivistien dokumentti perustui kampanjan yhteydessä kerättyihin synnytysväkivaltakokemuksiin, ulkoministeriö puolestaan listasi paperinmakuisesti lisääntymisterveyden mittareita.

WHO on määrittelyt, että synnytysväkivaltaa (obstetric violence) ovat esimerkiksi seuraavat teot: välitön fyysinen pahoinpitely, solvaaminen, pakkosterilointi. Ja monet muut asiat, joissa korostuu tekijän intentionaalisuus. On vaikea uskoa, että tällaista tapahtuisi suomalaisessa sairaalassa.

Voidaanko synnytysväkivallan käsitteellä todella kuvata maailmanlaajuisesti yhteismitallista ilmiötä?

Soitan Väestöliiton Elina Korhoselle, joka johtaa järjestön kansainvälistä työtä ja tuntee globaalin etelän lisääntymisterveystilanteen.

Synnytysväkivallan käsite on lähtöisin Latinalaisesta Amerikasta. Siellä tilanne on naisiin kohdistuvan väkivallan, terveydenhuollon ja ylipäänsä seksuaalioikeuksien näkökulmasta surkea.

”Mutta siellä on myös erittäin aktiivista ja hyvin järjestäytynyttä kansalaisjärjestötoimintaa, jossa pyritään suojelemaan juuri naisia”, Korhonen kertoo.

Tällä on todennäköisesti vaikutusta siihen, että obstetrinen väkivalta on kriminalisoitu joissain Latinalaisen Amerikan maissa. Ensimmäisenä siitä säädettiin vuonna 2007 Venezuelassa.

Venezuelan terveydenhuollon nykytilaa Korhonen kuvaa karmeaksi. Ehkäisyä tai lääkkeitä on vaikeaa saada, jos niistä ei ole varaa maksaa. Pula ehkäisyvälineistä on johtanut esimerkiksi siihen, että sterilointia saatetaan tuputtaa synnytysten yhteydessä ratkaisuksi lasten lukumäärän rajoittamiseen.

Mutta siinä missä toinen synnyttää slummissa ilman minkäänlaista terveydenhuoltoa tai kävelee kilometrikaupalla ehtiäkseen edes jonkinlaisen avun äärelle, toinen voi ostaa käyttöönsä kokonaisen kerroksen synnytyssairaalasta kaikilla palveluilla.

”Synnytyskokemus on tosi paljon kiinni varallisuudesta”, Korhonen sanoo.

Korhonen kertoo, että ruohonjuuritason lisääntymisterveystyössä, jota esimerkiksi YK:n alainen UNFPA tekee, ei juurikaan puhuta synnytyksen laadusta tai synnyttäjien kohtelusta. Fokus on syntyvien lasten terveydessä ja siinä, kuinka monta äitiä selviää hengissä synnytyksestä tai saa ammattitaitoista apua.

”Malawissa on aivan normaalia lyödä synnytyskivuissa huutavaa naista, jotta tämä vaikenisi. Siellä ollaan vasta heräämässä ajatukseen, että tällaista ei pitäisi tapahtua.”

Korhosen kertomat asiat kuulostavat kamalilta. Niiden vertaaminen siihen, mistä Suomessa puhutaan synnytysväkivaltana, tuntuu mielestäni kaukaa haetulta.

Korhonen ei kuitenkaan näe asiaa ristiriitaisena kuten minä.

”Kun Suomessa puhutaan näistä asioista, se lisää painetta ottaa synnytyksiin liittyvä laadullinen näkökulma esille vaikkapa naisten aseman parantamiseen liittyvässä kehitysyhteistyössä.”

Korhosen mielestä väkivaltakokemuksen ytimessä on tunne itsemääräämisoikeuden loukkauksesta. Ja tällaista on Minä myös synnyttäjänä -kampanjan yhteydessä Suomessakin raportoitu.

Kampanjan entinen johtohahmo Anna-Maria Mitchell on työskennellyt useita vuosia sertifioituna doulana Suomessa ja synnyttäjien parissa myös Nepalissa.

”Se oli ihan arkipäiväistä, että ihmisiä vähäteltiin ja kohdeltiin huonosti. Huono kohtelu jättää aina samanlaiset jäljet, riippumatta siitä missä se tapahtuu”, hän sanoi haastattelussa.

Eräänä päivänä, kun edelleen toivun synnytyksestä ja vauva tuhisee sohvalla kylkeäni vasten, tartun Sophie Lewisin kirjaan Full Surrogacy Now – Feminism Against Family. Lewis on lisääntymistä ja perhettä kriittisesti teoretisoinut tutkija ja kirjailija, jonka ajattelusta kiinnostuin kirjoittaessani tietokirjaa lapsettomuushoidoista.

On suoranainen ihme, että sallimme sikiöiden kasvaa kehojemme sisällä, väittää kirjan avauslause.

Satojatuhansia ihmisiä kuolee raskauden takia vuosittain, mikä on muihin eläimiin verrattuna poikkeuksellisen paljon, Lewis jatkaa. Siihen nähden, miten tuhoisaa raskaus ja synnyttäminen kuolleisuuslukujen valossa on, riskeistä puhutaan ihmeellisen vähän.

Lewis kuvailee istukkasoluja koskevia tieteellisiä havaintoja rinnastaen niiden ”raivoisan”, invasiivisen kasvun syöpään. Hän ihmettelee, kuinka ihmiskunta ei ole kyennyt tekemään mitään sille, että kohdullisia ihmisiä käyskentelee ympäriinsä alttiina raskauden tuottamalle potentiaaliselle kuolemanvaaralle.

”Harva asia voi olla niin lämpöinen, pitkäjänteinen, sotkuinen, tylsä, outo, raastava, hämmästyttävä, fyysisesti vahingoittava, kuolettavan vaarallinen, kammottava, jännittävä ja armoton kuin ihmisen lisääntyminen. Voit siteerata, jos siltä tuntuu, ha!”

Näin Lewis vastaa sähköpostiini, kun pyydän häneltä kommenttia tätä tekstiä varten. Lewis on hektisellä Eurooppa-turneella uuden kirjansa kanssa, emmekä onnistu löytämään aikaa Zoom-tapaamiselle.

Lewis ajattelee, ettei ihmisen lisääntyminen voi koskaan olla väkivallatonta. Hänen mukaansa lisääntyminen pitäisi ymmärtää työnä, joka on usein tappavaa tai vammauttavaa. Selviäisimme ihmiskuntana tästä hommasta hieman paremmin, jos onnistuisimme luomaan ydinperhettä ja terveydenhuoltojärjestelmää perustavanlaatuisempia tuen ja solidaarisuuden verkostoja.

Raskauden ja synnyttämisen luonnollisuuden korostaminen estää Lewisin mukaan havaitsemasta lisääntymistyön ruumiillista ja emotionaalista kuormaa. Kenties on helpompaa nähdä lapsi luonnon lahjana kuin myöntää, että lisääntymisen prosessi voi olla sattumanvarainen ja raaka.

Saan voimaa Lewisin radikaalista ajattelusta.

Tapaan naistentautien, synnytysten ja perinatologian erikoislääkäri Leena Rahkosen lokakuisena iltana Töölönlahdella. Ensikohtaamisestamme on jo kohta kolme vuotta aikaa.

Rahkosessa on juuri se voima, läsnäolo ja lämpö, jonka muistan synnytykseni viime hetkistä. Kun hän katsoo minua silmiin ja kertoo, miten tärkeä katsekontaktin luominen synnyttäjään on, pillahdan itkuun. Tuttu katse vie minut ohikiitävän hetken ajaksi takaisin Naistenklinikan synnytyshuoneeseen.

Rahkonen kertoo, että Naistenkilinikalla päivystävä erikoislääkäri vastaa yhdessä erikoistuvan kollegan kanssa osastolla tapahtuvista synnytyksistä. Synnytyslääkäreitä on Naistenklinikalla paikalla aina yhteensä vähintään viisi. Synnytyksiä saattaa olla samaan aikaan meneillään esimerkiksi kaksikymmentä. Samassa vuorossa työskentelee 16–18 kätilöä. Yhden kätilön vastuulla on vähintään yksi ja enintään kaksi synnyttäjää samaan aikaan.

Viime aikoina henkilöstöpula on kuormittanut työntekijöitä. Rahkosen mukaan vuorojen riittävä henkilöstömitoitus on pystytty silti aina turvaamaan.

Kun lääkäri kutsutaan synnytyshuoneeseen, tilanne vaatii yleensä ripeyttä. Ensin käydään kätilön kanssa läpi äidin ja vauvan tilanne. Samalla lääkäri yrittää aistia, millaista kohtaamista synnyttäjä tilanteessa tarvitsee.

Tilanteet eivät aina ole helppoja. Synnyttäjällä on nykyään usein etukäteen paljon tietoa, ja hän saa sitä myös asiaansa hoitavalta henkilökunnalta. Vastuu tilanteen kokonaisuuden ymmärtämisestä jää hankalassa tilanteessa kuitenkin lääkärille. Eettiset periaatteet sekä vuosien koulutuksen ja kliinisen työn tuoma asiantuntemus velvoittavat.

Kun valitaan synnytystapaa ja hoidetaan synnytystä, sekä synnyttäjän ja että syntyvän lapsen turvallisuus ovat lääkärinvalaan sitoutuneelle ensisijaisia.

Niillä on kuitenkin keskinäinen järjestys: lääkärillä on kyllä erityinen velvollisuus edistää syntymättömän lapsen oikeuksia ja mahdollisuuksia tasapainoiseen kehittymiseen, mutta niin kauan kuin lapsi ei ole syntynyt, äidin henki menee lapsen hengen edelle.

Esimerkiksi jos lääkäri sattuu kolaripaikalle, jossa tapaturman uhri on raskaana oleva nainen, täytyy tämän toimia ensisijaisesti äidin hengen pelastamiseksi.

Synnytyssairaalassa päätöksiä joudutaan joskus tekemään ilman yhteisymmärrystä äidin kanssa. Sellainen tilanne voisi olla vaikka seuraavanlainen: Äiti on etukäteen toivonut, että hän ei missään nimessä halua hätäsektiota, imukuppia eikä repeämää.

Ponnistusvaiheessa vauvan sydänkäyrä muuttuu huonoksi ja on iso riski, että hän syntyy hyvin heikossa kunnossa. Päätös imukupin käytöstä tai hätäsektiosta täytyy tehdä, vaikka äiti vastustaa sitä.

”Joskus on pakko ajatella, että ihan sama, otan kaikki valitukset mitä tulee, koska haluan pelastaa tämän synnytyksen, sekä äidin että lapsen”, Rahkonen kuvailee.

Yllä mainittu toivelista on kuvitteellinen, mutta se on yksi esimerkki synnyttäjien toiveiden kirjosta. Lempimusiikin kuuntelu, tuoksuöljyn haistelu ja synnytysjakkaralla ponnistaminen toteutuvat todennäköisemmin kuin synnytyskomplikaatioiden välttäminen.

Minun tietoihini on kirjattu: atoninen verenvuoto 4,8 litraa.

Kahvilan ikkunoiden takana taivas on jo tummunut, kun pyydän Rahkosta selittämään, mitä tämänkaltainen verenvuoto tarkoittaa.

Saan kuulla, että atonia eli kohdun supistusheikkous on yksi pelätyistä raskauskomplikaatioista. Se on tavallisin syy synnytyksenjälkeiseen verenvuotoon ja siihen on kuollut synnyttäjiä joskus Suomessakin. Nykyisin sen ja muiden komplikaatioiden hoitamiseen on Naistenklinikalla tarkka ja tehokas protokolla.

Tosin synnyttäjillä litran tai vähän sitä suurempi vuoto ei ole mitenkään epätyypillistä, ja keho korjaa sellaisen nopeasti, sillä raskausaikana veren määrä on lisääntynyt elimistössä.

Kun olin synnytyksen jälkeen parsittavana leikkaussalissa, Rahkonen tuli paikalle katsomaan minua. Hän puristi kohtuani ”kuin rukkasta”, sillä niin täytyy atonian vuoksi tehdä. Kohtuni reagoi viimein ja alkoi supistua. Ei tarvinnut harkita jatkotoimenpiteitä, esimerkiksi kohdun poistamista.

Minun on helppo uskoa, kun Rahkonen sanoo, että raskaus on hedelmällisessä iässä olevan naisen vaarallisin tila.

Tapaamisen jälkeen tunnen voimakasta tarvetta nostaa maljan elämälle ja verelle, joka vielä syöksyy suonissani. Kävelen Alkoon hakemaan punaviinipullon. Jotain oikein rotevaa, pyydän myyjältä.

Kun synnytysväkivallan kaltainen uusi käsite syntyy, ihmisille avautuu uudenlainen näkökulma omaan kokemushistoriaansa. Minä myös synnyttäjänä -kampanjan aikana jaetuissa kertomuksissa moni iloitsi, että on vihdoinkin löytänyt oikean sanan kokemukselleen.

Ajattelen, kuten sosiologi Piia Jallinoja asian muotoili: mitään kokemusta sinänsä ei voi kiistää.

”Mutta ihmisyyteen kuuluu se, että kokemus aina jäsennetään tai sanoitetaan kulttuurisilla käsitteillä ja mallitarinoilla, ja kokemuksen tulkintaan vaikuttavat yksilöllinen elämänhistoria, toiveet ja pelot”, Jallinoja sanoi.

Kokemus ei siis ole koskaan vain yksilön autenttinen tuntemus jossain tilanteessa.

Voidaankin pohtia, madaltaako jokin seikka kulttuurissamme juuri nyt kynnystä sille, että uusia tulkintoja tuottavat luokat ovat synnytysväkivallan kaltaisia kärjekkäitä yksinkertaistuksia.

Yksi selitys tähän löytyy kriminologian piirissä sovelletusta herkistymisteoriasta, joka perustuu Émil Durkheimin ajatteluun. Sen mukaan perinteisen rikollisuuden väheneminen – joka on suomalaisessa yhteiskunnassa tutkittu fakta – johtaa tilanteeseen, jossa ilmiöt tulevat aiempaa herkemmin nimetyksi rikosten tai uhkien kautta. Rikollisuuden yleinen kehittyminen siis vaikuttaisi siihen, millaisia tekoja tulkitaan rikoksina.

Väkivallalle herkistymiseen vaikuttavat teorian mukaan elintason kohoaminen ja taloudellisen hyvinvoinnin kasvu. Tutkimusnäyttöä löytyy sille, että naiset ja korkeasti koulutetut ovat herkempiä määrittelemään konflikteja väkivallaksi.

Kriminologi Miikka Vuorelan mukaan keskustelu siitä, millainen yhteiskunnan kontrollijärjestelmän pitäisi olla, tekee hyvää. Jos ajatellaan, että asiasta voidaan avoimesti puhua, se saattaa vähentää synnytysväkivallan kokemusta.

”Ainakin on saatu aikaan keskustelua tärkeistä asioista”, on moni kanssani aiheesta keskustellut todennut.

Nuo tärkeät asiat tuntuvat olevan juuri niitä, jotka Piia Jallinoja kuvasi yhteisymmärryksen alueiksi: Naisten kokemuksia pitää huomioida ja synnytyspelkoa pitää hoitaa. Sitä varten tarvitaan resursseja tai vähintään niiden uudelleen jakamista.

Moni haastateltavistani puhui myös synnyttäjien kohtaamiseen panostamisesta ja kuuntelemisen suuresta merkityksestä.

Naistenklinikalla ollaan tarkkoja siitä, että aina muistetaan kysyä, voinko tutkia. Jokainen on sitoutunut kohteliaisiin käytöstapoihin sekä kunnioittavaan ja empaattiseen asenteeseen. Jos joku käyttäytyy potilaita kohtaan epäasiallisesti, siihen puuttumisen kynnys on hyvin matala.

Kaikki haastattelemani asiantuntijat tuntuvat olevan yhtä mieltä myös siitä, että itsemääräämisoikeudesta ja hyvistä käytöstavoistahan tässä puhutaan.

Niin. Jospa puhuttaisiin sitten mieluummin niistä.

Juttua varten on haastateltu myös psykologi ja psykoterapeutti Maiju Tokolaa sekä terveydenhoitaja Karla Loppia. Lisäksi jutussa on käytetty lähteinä seuraavia tekstejä: Sophie Lewis: Full Surrogacy Now: Feminism Against Family. Verso, 2019. Mara Buchbinder: Scripting Death. Stories of Assisted Dying in America. University of California Press, 2021. Janne Kivivuori. Mikko Aaltonen, Matti Näsi, Karoliina Suonpää ja Petri Danielsson: Kriminologia: rikollisuus ja kontrolli muuttuvassa yhteiskunnassa. Keiju Vihreäsalo: Häpeä, objektivointi ja vastarinta synnytysväkivaltatarinoissa. Sukupuolentutkimus, 2022. Natasha Lennard ja Sophie Lewis: There Can Be No Nonviolence in Human Gestation. The New School Publishing Initiative Public Seminar, 30.8.2022. Katariina Place, Leena Rahkonen, Niina Verho-Reischl, Katti Adler, Seppo Heinonen & Heidi Kruit: Childbirth experience in induced labor: A prospective study using a validated childbirth experience questionnaire (CEQ) with a focus on the first birth. PLOS ONE 17(10):e0274949, 2022.

Sophie Lewisin kirjan avauslauseen käännös on kirjoittajan oma.

Jutun kuvatekstit on kirjoittanut tuottaja Laura Myllymäki. Tietoja kuvatekstejä varten antoi kätilö Jaana Runnakko-Koponen HUSin Naistenklinikalta.