Kiitos suuret ikäluokat! – Pula-ajan boomerit rakensivat Suomesta hyvinvointivaltion

Ensiparkaisut kaikuvat synnytysosastojen käytävillä. Tältä kuulostaa, kun elämä voittaa.

Sota on ohi, ja Suomen syntyvyystilaistoissa nähdään pitkästä aikaa piikki – huomattavan täsmällisesti yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun miehet ovat palanneet rintamalta. Sotavuosien loppumattomalta tuntunut kauhu, tuho ja suru tuntuvat jäävän sitä kauemmaksi mitä äänekkäämmäksi vastasyntyneiden huuto yltyy.

Ja sehän yltyy. Suomalaisten lisääntymisinto sotien jälkeen pääsee kansainvälisissäkin vertailuissa kärkisijalle. Vuosina 1945–50 Suomeen syntyy 600 000 lasta. Huippuvuoden 1947 ennätystä, 108 168 uutta tulokasta, ei olla rikottu vieläkään

Lapset tuovat mukanaan koko maahan toiveikkuutta. Vaikka paljon on menetetty, ei sentään tulevaisuutta. Se kuuluu heille, jotka kastetaan Ritvoiksi, Leenoiksi, Tuuliksi, Mateiksi, Sepoiksi ja Erkeiksi. He perisivät maan ja tekisivät siitä paremman.

Murrossukupolvi, jälleenrakentamisen sukupolvi, pula-ajan sukupolvi, boomerit. Suurilla ikäluokilla on lähes yhtä paljon nimityksiä kuin sukupolvella on edustajia.

Riippuen mistä puhutaan – ja toisinaan myös kuka puhuu – suuret ikäluokat ovat milloin hyvinvoinnin rakentajia, milloin sen rapauttajia, milloin hyväntekijöitä, milloin omaneduntavoittelijoita, milloin tienraivaajia, milloin tulppia toisten tiellä.

Toisin sanoen: tätä joukkoa ei voi olla huomaamatta.

Suuret ikäluokat syntyivät noin viiden vuoden sisällä, mutta se ei tee heitä vielä sukupolveksi.

– Sukupolvi syntyy vasta, kun tapahtuu jotain sellaista, mikä yhdistää. Suurten ikäluokkien elämänhistoriassa on näitä yhdistäviä asioita, vaikka kyse onkin heterogeenisesta joukosta, kertoo Helsingin yliopiston emeritusprofessori Antti Karisto. Hän on hyvinvoinnin ja yhteiskuntapolitiikan asiantuntija ja tutkinut myös suuria ikäluokkia.

– No ainakin heitä yhdistää kokemus, että heitä oli paljon! 1940-luvun lopulla syntyneitä on kutsuttu myös tungossukupolveksi, jatkaa Turun yliopiston apulaisprofessori ja Väestöliiton erikoistutkija Mirkka Danielsbacka.

Heitä on paljon ja he ovat saaneet myös paljon aikaan. Suurten ikäluokkien vaikutus on näkynyt politiikassa, hyvinvointivaltion rakenteissa, nuorisokulttuurissa, taiteessa, pukeutumisessa, tapakulttuurissa, moraalissa, perhesuhteissa. He ovat jättäneet jonkin jäljen kaikkeen missä ovat olleet mukana. Ilman heitä Suomesta olisi tullut hyvin toisenlainen. Sellainen se heidän syntyessään olikin.

Suomalaisten syntyvyys laski 1940-luvun ensimmäisellä puoliskolla pohjalukemiin, eikä syytä tarvitse etsiä.

Vuosikymmen oli vaihtunut pommikoneiden jylinässä. Maa oli keskellä talvisotaa, ja uuden vuoden ensimmäiset päivät Neuvostoliiton ilmavoimat moukaroivat suomalaisia kaupunkeja. Raskaan talven jälkeen koitti rauha – tosin vain hetkeksi, sillä jatkosota syttyi jo kesäkuussa 1941.

Myös aliravitsemus ja kulkutaudit olivat yleisiä koko kansan parissa. Etenkin tuberkuloosi levisi rintamalla nuoriin miehiin vaarantaen koko kansakunnan puolustuskyvyn.

”Jos tahdotaan kansan yleistä terveydentilaa huomattavammin kohottaa, oli sitten kysymys erilaisista hermosairauksista tai tuberkuloosista tai muista sairaalloisista tiloista, on kaikkien terveyden huolto- ja hoitotoimenpiteiden ensi sijassa kohdistuttava lapsiin. Vähemmän tärkeiden asiain on toistaiseksi jäätävä syrjään.”

Näin linjasi Lastenlinnan silloinen ylilääkäri Arvo Ylppö (1887–1992), eikä ollut ajatuksineen yksin. Ylppö oli keskeinen vaikuttaja uuden Lastenlinnan rakentamisessa. Urakka Helsingin Töölössä oli alkanut 1930-luvulla mutta keskeytynyt sodan vuoksi. Rahat olivat loppu, ja koko hanke oli kaatumassa.

Varainkeruusta tuli koko kansan sydämenasia. Oli konsertteja, elokuvanäytöksiä, myytiin säännöstelyn yli kahvia, sokeria, suklaata, kuivattuja hedelmiä ja nailonsukkia. Rakennustarvikkeitakin saatiin pulasta huolimatta yritysten suhteilla.

Uusi Lastenlinna avautui vuonna 1948 – kuin todisteeksi siitä, mitä kansan keskuudessa pidettiin, Ylpön sanoin, tärkeimpänä asiana. Uudessa sairaalassa hoitoa saaneet lapset olivat enimmäkseen kehityshäiriöisiä lapsia ja keskosia.

Yksikään lapsi ei ollut ylimääräinen eikä itsestäänselvyys, ei sodan aikana eikä sen jälkeen 1940-luvun lopullakaan.

– Aina muistetaan aina, että 1940-luvun lopulla syntyi jopa 100 000 lasta vuodessa. Iloisia perhetapahtumia riitti, mutta harvemmin tuodaan esiin, että yli viisi prosenttia heistä kuoli ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Sodan- jälkeisistä olosuhteista kertoo, että joka vuosi järjestettiin viidentuhannen vastasyntyneen hautajaiset, Antti Karisto muistuttaa.

Filminpätkässä kierrellään suomalaisella maaseudulla. Olot ovat niukat, lasten määrä suuri. Sointuvaääninen mieskertoja kertoo, että vuonna 1947 Suomessa oli 18 000 lasta, jotka eivät ole voineet käydä koulua, koska heillä ei ole ollut kenkiä. Kertoja kiittää vuolaasti Unicefia – ääntäen oikeaoppisesti ”junisef” – siitä, että moni lapsi on saanut kunnon kengät ja päässyt koulupolulle.

Sodan jälkeen Suomi oli köyhä, monella mittarilla kehitysmaa, joka vastaanotti kansainvälistä kehitysapua. Yli 100 000 lasta sai Unicefin lahjoituksina vaatteita ja ruokaa, joka koostui muun muassa maitopulverista ja rasvasta. Avulle oli tarvetta etenkin syrjäseuduilla, joissa lapsimäärän kasvua käytännössä edistettiin yhteiskunnan tuilla. Pientilallisille annettiin lainoja anteeksi lapsiluvun mukaan. Pian isoja sisaruskatraita näkyi pihalla jos toisella.

Valtaosa suurista ikäluokista kasvoi pientiloilla – ei siis kaupungeissa kuten tyypillisestä mielikuvasta ”Vanhan valtaajien” sukupolvesta voisi luulla. Suomi oli vielä vankasti maatalousyhteiskunta, yli 70 prosenttia väestöstä asui maaseudulla. Iso murros oli kuitenkin jo näkyvissä. Vaikka enemmistö kansasta sai elantonsa maataloudesta, uudet työpaikat syntyivät kaupunkeihin.

Maaseutu ja kaupunki olivat kaksi eri todellisuutta, melkein kaksi eri maata. Kainuun kylmillä asutustiloilla ja Helsingin Töölössä elettiin hyvin erilaista arkea, niin erilaisten mukavuuksien kuin tarjolla olevien palveluiden suhteen.

– Harvassa kodissa kuitenkaan mitään Suomisen Ollin perhe-elämää elettiin, sanoo tutkijatohtori Antti Malinen Tampereen yliopistosta viitaten suosittuun radio- ja elokuvasarjaan, joka loi kuvan 1940-luvun suomalaisesta kepeästä porvarillisesta lapsiperheestä.

Malinen on tutkimuksissaan keskittynyt lapsuuden ja perhe-elämän historiaan, erityisesti sodassa traumatisoituneiden vanhempien lasten kokemuksiin.

Monet rintamalta palanneet isät kantoivat mukanaan niin kehon kuin mielen vammoja. Jotkut oireilivat äänekkäästi, toiset vaikenivat. Äideillä taas oli kädet kirjaimellisesti täynnä töitä. Tavallinen työpäivä venyi helposti 14–15-tuntiseksi.

Varhaiset perheiden lomakylät olivat juuri äideille suunnattuja hengähdyspaikkoja.

– Tosin aika monen oli otettava lapset mukaan, mutta joku muu teki sentään ruuat ja muut työt, Antti Malinen hymähtää.

Myös monella lapsella oli kokemuksia, jotka olivat rikkoneet turvallisuuden tunteen. Sotavuosina suomalaislapsia ei lähetetty turvaan vain Ruotsiin vaan eri paikkakunnille maan sisällä. Oma perhe saattoi olla lapselle täysin vieras.

– Olennaisinta on kuitenkin se, ettei mitään yhtä yhteistä todellisuutta ollut. Osassa perheitä siirtyminen niin sanottuun tavalliseen elämään oli vaikeaa, osa taas pystyi jättämään menneet aika nopeasti taakseen ja pääsi eteenpäin.

Puuvillaisia nuttuja ja paitoja, Äidille-opaskirja, ompelulankaa ja villasekoitelankaa (jotta äiti voisi itse ommella), paperinen aikuisten lakana (koska oli pula-aika) ja puuvillainen lasten lakana (koska sitä tarvittaisiin pitkään), paperipyyhkeitä ja -alustoja. Nämä olivat tarvikkeita, jotka lapsi ja hänen äitinsä välttämättä tarvitsisivat ensikuukausina.

Äitiyspakkaus, suomalaisen hyvinvointivaltion kenties paras symboli, oli keksitty jo 1920-luvulla, mutta alkujaan sitä jaettiin vain köyhimmille. Vuonna 1949 äitiyspakkauksen saivat ensi kertaa kaikki vastasyntyneet – suurten ikäluokkien ansiota tavallaan tämäkin.

Universaaliusperiaatteeseen, eli etujen ulottamiseen tuloista riippumatta jokaiselle, kiteytyi hyvinvointivaltion ydinidea. Monissa sosiaalipolitiikan uudistuksissa tultiin vuosia jäljessä naapurimaita, mutta lapsille kohdistetuissa avustuksissa Suomi oli edelläkävijä. Esimerkiksi lapsilisät kirjattiin lakiin vuonna 1948, ja ulotettiin universaaliusperiaatteen hengessä kaikille lapsiperheille. Ne olivat ensimmäinen laaja toimeentuloturvan muoto Suomessa.

Kiitos kuuluu suurilta osin sosiaaliturvan ja perhepolitiikan vaikutusvaltaiselle instituutiolle, Väestöliitolle, joka perustettiin talvi- ja jatkosodan välissä vuonna 1941. Vahvoja varhaisia vaikuttajia olivat hallituksen puheenjohtaja V. J. Sukselainen (1906–1995) ja hallituksen varapuheenjohtaja Elsa Enäjärvi-Haavio (1901–1951).

Väestöliiton ensimmäinen tehtävä oli ollut tukea perheitä erityisesti syntyvyyden nostamiseksi. Sodan jälkeen maalla oli kuitenkin uusia kysymyksiä: köyhien suurperheiden pärjääminen, korkea lapsikuolleisuus, sotaorvoista huolehtiminen ja evakkojen asuttaminen.

Väestöliitto osallistui monen lain kuten perhelisälain ja kodinperustamislain toimeenpanoon, toimitti perheille vuode- ja lastenvaatteita, Nukku-Matti-vuoteita ja hyllykköjä ja astioita, vaikutti sosiaalisen asuntotuotannon luomiseen aravajärjestelmän muodossa, käynnisti kodinhoitajien koulutusta ja tietenkin puolusti lapsilisäjärjestelmää poliittisten paineiden alla.

Lapsilisät, neuvolat ja muut perheiden palvelut eivät olleet pieniä päätöksiä maalle, joka yritti samaan aikaan selviytyä sekä sodan tuhoista että sotakorvauksista. Pelkästään lapsilisät nostivat Suomen sosiaalimenojen osuuden kertaheitolla lähes Tanskan ja Ruotsin tasolle, noin 10–12 prosenttiin bruttokansantulosta. Lapsiin panostaminen tuntui.

”Kotikyläni Kangasalan Pikonkangas tunnettiin nimellä Kakaravaara – nimen olivat antaneet Paunun bussikuskit. Tämä kertoo siitä, että meitä suurten ikäluokkien lapsia oli paljon! Kavereita riitti aina. Siellä tapasin myös sielunsiskoni, parhaan ja läheisimmän ystäväni Pirkon. Minä olen ollut kolme ja hän kaksi, kun meidät on pantu samalle santaläjälle istumaan, ja edelleen olemme ystäviä. … Koskaan meillä ei ollut tylsää.”

Näin kuvaa hattulalainen Pirjo Peltonen lapsuuttaan viime vuonna ilmestyneessä Antti Malisen ja Tuomo Tammisen kirjassa Leikitäänkö?

Verrattuna sirpaleisessa nettimaailmassa seikkaileviin nykylapsiin, suuret ikäluokat elivät vielä yhtenäiskulttuurin aikaa. Kuunneltiin radiosta Markus-setää, matkittiin samoja urheilusankareita, käytettiin samanlaisia vaatteita.

Tärkein yhtenäistäjä oli pula, joka oli lastenkin todellisuutta. Säännöstelykortit olivat arvotavaraa, ja äidin sokerikortin hukkaaminen aiheutti painajaisia. Housuja tehtiin isän vanhasta takista. Joskus mentiin vanhempien kanssa kauppoihin hamstraamaan, kun jotain tuotetta oli vihdoin tarjolla. Lautanen opittiin syömään tyhjäksi, jos ei hyvällä niin sitten pakolla.

Ruoka oli välillä samaa kuin naapurilla. Ruuanlaitto isolle lapsikatraalle tuli kalliiksi, joten naapuriäidit saivat säästettyä sähköä valmistamalla kerralla ison määrän laatikkoa samassa uunissa.

Suurten ikäluokkien tullessa kouluikään luokat täyttyivät äärimmilleen. Koulua käytiin lukuvuoroissa eli kolmessakin eri vuorossa päivän aikana.

– Varsinkin maalla lapset tekivät paljon töitä kotona, joten lapsena olemisen kokemuksia saatiin kansakoulusta. Välitunnit ja koulumatkat olivat vapaata aikaa, jolloin tutustui kavereihin, kertoo Antti Malinen.

Myös koulukirjoissa kerrottiin lasten asioista – tavallaan opetettiin, millaista on olla lapsi.

Lapset olivat ennen suuria ikäluokkia olleet eräänlaisia keskeneräisiä ihmisiä. Kasvatuksessa tähdättiin vain mahdollisimman hyvään aikuisuuteen. Vähitellen lapsuudenkin merkitystä alettiin ymmärtää ja lapsen eri kehitysvaiheita kunnioittaa.

Lapsia haluttiin myös opettaa käyttämään omia aivojaan, ja siinä koulunkäynnillä oli tärkeä rooli. Valtaosa vanhemmista valtaosa halusi lapsilleen paremman koulutuksen ja ammatin kuin mitä heillä itsellään oli. Suurten ikäluokkien lapsuudessa ja nuoruudessa vallitsi sosiaalisen nousun odotus. Useimpien elämässä odotukset ovat myös toteutuneet.

Myöhemmin oman polun etsimisestä tuli suurten ikäluokkien keskeinen sukupolvikokemus, joka johti jopa kuvaannolliseen isänmurhaan eli vanhempien arvomaailman hylkäämiseen. Kenties isän ja äidin toiveet kuitenkin toteutuivat: heidän lapsistaan tuli itsenäisiä ajattelijoita.

”Hei, boom-boom-boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin”, riimittelee Benjamin Peltonen kappaleessa, jonka pääministeri Sanna Marin julkaisi Instagram-tilillään saaden aikaan kohun.

Sellaisiako he tänään ovat? Tiukkapipoja ja päällepäsmäreitä, jotka eivät anna tilaa jälkeensä tuleville sukupolville? Perivät maan mutteivät jättäneet jälkeensä perintöä?

– Suuret ikäluokat ovat selkeästi sosiaalisen nousun sukupolvi. Heidän elintasonsa nousi verrattuna heidän omiin vanhempiinsa, mutta sama ei välttämättä toistu enää heidän lastensa kohdalla, toteaa Mirkka Danielsbacka.

Mutta ovatko suuret ikäluokat siihen syypäitä?

Kun suuret ikäluokat syntyivät, Suomessa kannettiin huolta syntyvyydestä. Historia on siis toistanut itseään – paitsi yhdessä seikassa: nykypäivänä ongelmana ei ole vain pieni syntyvyys vaan myös suuri ikääntyneiden määrä.

Tähän suuret ikäluokat vaikuttivat suoraan omalla jälkikasvullaan. Jos Suomessa oli kansainvälisesti poikkeuksellisen voimakas syntyvyyspiikki sotien jälkeen, täällä oli myös poikkeuksellisen syvä syntyvyyskuoppa silloin, kun suuret ikäluokat olivat lastensaanti-iässä. Monissa maissa koettiin toinen baby boom, kun suuret ikäluokat saivat omia lapsia, Suomessa siitä ei ollut puhettakaan. Syntymävuosiluokkien suuret kokoerot ovat yhteiskunnallinen ongelma, joka nykyisin näyttäytyy väestön vanhenemisena.

Toinen suuriin ikäluokkiin suunnattu syytös on yhteiskunnalle koituva rasite, hoitotaakka. Suuret ikäluokat elävät aiempaa vanhemmiksi, ja tulevat kalliiksi hyvinvointivaltiolle – sille, jonka perustaa he ovat olleet rakentamassa.

– Tässä kertomuksessa unohtuu se puoli, että suuret ikäluokat ovat itse hoivanneet ja hoivaavat edelleen sekä vanhempiaan että lapsiaan. Varsinkin isovanhempina suuret ikäluokat ovat paljon aiempia lähempänä perhettään ja auttavat monilla tavoin myös ja ovat aktiivisia esimerkiksi kansalaisjärjestöissä, huomauttaa Mirkka Danielsbacka.

Hänen vetämänsä Väestöliiton Sukupolvien ketju -hanke seuraa viiden vuoden välein suurten ikäluokkien edustajien saamaa ja antamaa apua sekä asenteita liittyen erityisesti isovanhemmuuteen ja perheen auttamiseen.

– Itse olen kutsunut suuria ikäluokkia nivelsukupolveksi, Antti Karisto kiteyttää.

Siinä missä suurten ikäluokkien vanhemmat eli jälleenrakentajat elivät lapsuutensa ja aikuistuivat maatalousvaltaisessa Suomessa, suuret ikäpolvet syntyivät erilaiseen maahan kuin missä he aikuistuivat.

Moni suurten ikäluokkien kokema uudistus on edelleen arkea. Vuonna 2022 äitiysavustuksia jaettiin 50 485 kappaletta, joista 66 prosenttia äitiyspakkauksena. Lapsilisiä maksetaan edelleen – viime vuonna ennen joulua maksettiin jopa ylimääräinen helpottamaan perheiden arkea.

Hyvinvointivaltion keskeiset uudistukset kuten peruskoulu saatiin aikaan suurten ikäluokkien ollessa aikuisia. Merkittävä osa niistä oli kuitenkin jo heidän vanhempiensa valmistelemia. Moni kova ryteikkö oli raivattu suurten ikäluokkien tieltä.

Siihen kenties kiteytyy 1940-luvun perintö: parempi tulevaisuus rakentuu paitsi tulevaisuuden ihmisistä myös heistä, jotka tulevaisuuteen uskovat.