Seppo Ronkainen on ottanut suden kiinni käytännössä paljain käsin ja nähnyt, kuinka mahdollisesti myrkkyä syönyt susi kärsi – ”Luulin, että se kuolee siihen”
Kun Seppo Ronkainen oli 27-vuotias, hän ampui kotieläimiä tappaneen suden. Nyt hän on arvostettu susitutkija ja kohdannut satoja villejä susia. Noppe-susi oli yksi niistä. Se syntyi Pohjois-Karjalassa ja kuoli tiettävästi Suomen toisella laidalla Kristiinankaupungin lähettyvillä. Millainen sen elämä oli? Lähdimme susien jäljille.
Elämä alkoi kuusen juurelta, helmaoksien suojaamasta vaatimattomasta kuopasta jossain Pohjois-Karjalan syrjäseuduilla, jossa ihmisiä on vähän tai ei lainkaan. Noppe syntyi toukokuun alussa 2002, todennäköisesti kuun toisella viikolla.
Näin voimme olettaa sen pohjalta, mitä suden elämästä yleensä tiedetään.
Noppe oli yksi Nemon ja Nadjan neljännen pentueen pennuista. Isä Nemo tuli Kainuusta, äiti Nadja rajan takaa Venäjältä. Ne kohtasivat jossain Nurmeksen ja Lieksan tienoilla, Pieliseen päättyvissä metsissä, ja pariutuivat. Susilla liitto tapaa olla elinikäinen.
Ihmiset nimesivät sudet, kun ne otettiin kiinni ja varustettiin seurantapannalla. Nemo ja Nadja oli pannoitettu jo hyvän aikaa ennen Nopen syntymää.
Nemo oli tuolloin nuori uros, hyvä metsästäjä. Nadja oli naarassudeksi iso, jopa hieman pullea. Se painoi 43 kiloa. Hirveä oli riittänyt.
Ensimmäiset pennut pari sai vuonna 1999, ja seuraavina vuosina pentuja syntyi joka kevät. Toiminta oli tehokasta. Ensin parittelu helmikuun lopulla, sitten synnytys kutakuinkin 64 päivää eli reilua kahta kuukautta myöhemmin. Näin kävi myös vuonna 2002, kun Noppe syntyi.
Nopen nimi ei tietenkään pentuna ollut Noppe. Eläin nimettiin seuraavana talvena, kun tutkijat ottivat sen kiinni ja laittoivat sille seurantapannan kaulaan. Myöhemmin Nopesta tuli eräänlainen pioneeri.
Silloinen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, nykyinen Luonnonvarakeskus (Luke), oli aloittanut susien pannoitukset viisi vuotta aiemmin ensimmäisenä Pohjoismaissa. Pannoituksia teki neljän miehen porukka. Yksi heistä oli vieremäläinen Seppo Ronkainen.
Ronkaisen ja muiden tutkijoiden työn ansiosta susien elämää tunnetaan nyt Suomessa selvästi paremmin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Tuo elämä on aika toisenlaista kuin mitä sadut pahoista susista ovat kertoneet.
Sudet elävät ja saalistavat siellä, missä saaliseläimet liikkuvat, eivät siis välttämättä vanhoissa metsissä.
Susilauma on aina perhe
Kello on kahdeksan aamulla ja ilmassa kosteutta. Päivä valkenee kylmän yön jälkeen Vieremällä Pohjois-Savossa. Edellisenä iltana on satanut kevyt lumikerros, joka on hunnuttanut puut kauniisti.
Seppo Ronkainen tervehtii kotitalonsa pihalla. Hän on toista vuotta eläkkeellä Luken tutkimusmestarin työstä, mutta seuraa susia yhä omaksi ilokseen. Hänen kotikonnuillaan elelee Marttisenjärven lauma, kuusi sutta tai ehkä kahdeksan. Varmuutta ei ole. Susilauma on aina perhe: vanhemmat alfauros ja alfanaaras sekä näiden pennut, joita voi olla useaa vuosikertaa.
Ronkainen on luvannut lähteä etsimään kanssamme merkkejä susista: tassunjälkiä ja ulosteita. Suden näkeminen olisi lottovoitto, sillä susi karttaa ihmistä ja liukenee kyllä paikalta hyvissä ajoin.
Ronkainen on kuullut, että jonkin matkan päässä metsässä on nähty melko tuore hirvenraato. Susilauman ateriointi saattaa olla vielä kesken ja sudet voivat olla lähistöllä. Susilauma syö hirveä kolme neljä päivää. Päivisin ne lepäävät kauempana, parin kilometrinkin päässä, mutta palaavat öisin ruokapöytään.
– Ne syövät hirven aika puhtaaksi. Jäljelle jää yleensä vain joitakin kallonpalasia, leukaluut ja luun sirpaleita, Ronkainen juttelee.
Toisaalta lauman reviiri on tuhat neliökilometriä, kuten susilla keskimäärin on. Voi olla, että etsimme neulaa heinäsuovasta.
Hyppäämme Ronkaisen Land Cruiseriin ja suuntaamme metsäteille. Ronkaisen katse haravoi tottuneesti tietä ja penkkoja. Sudet tapaavat kulkea öisin, joten aamuisin on hyvä etsiä tuoreita tienylitysjälkiä.
Ronkainen on kohdannut villin suden satoja kertoja, todennäköisesti useammin kuin kukaan muu Suomessa. Hän on kiinnittänyt seurantapannan sudelle noin 300 kertaa, kaikkiaan 200 eri yksilölle, ja valokuvannut lisäksi useita muita. Hän on ottanut suden kiinni käytännössä paljain käsin, ja seurannut susilaumoja metsissä päiviä.
Hän jos joku tuntee sudet. Pelkoa hän ei ole kokenut, paitsi ihan ensimmäisissä kohtaamisissa.
Silloin ei nimittäin vielä tiedetty, miten ottaa kiinni elävä susi – ja miten susi siihen reagoisi.
”Kaikki sudet ovat erinäköisiä ja eri oloisia. Ne eivät ole samalla muotilla tehty.”
Seppo Ronkainen oli pannoittanut karhuja aiemmin 1990-luvulla Oulun yliopiston tutkimuksissa. Nyt hän alkoi miettiä, miten susille voitaisiin tehdä sama. Karhuun ammuttiin nukutuspiikki piilokojusta. Susille piti keksiä muuta, sillä susi liikkuu laumassa eikä yleensä tule tarpeeksi lähelle kojua.
Nukutusainetta ei voinut käyttää pakoon juoksevaan ja väsyksissä olevaan suteen, koska oli vaara, että siitä on eläimelle haittaa. Susi pitäisi siis ottaa kiinni ja saada rauhoittumaan.
Suunnitelma muotoutui. Yksi tutkimusapulainen ajaisi moottorikelkkaa, johon kiinnitettäisiin köysi. Ronkainen liukuisi suksilla köyden päässä valmiina ottamaan suden kiinni. Jos se onnistuisi, perässä tulevat maastotyöntekijät vetäisivät suden takajaloista laatikkoon, jossa se saisi rauhoittua, kunnes nukutusaine olisi mahdollista antaa. Uinuva susi pannoitettaisiin, punnittaisiin ja siitä otettaisiin näytteitä.
Eräänä lauantaina maaliskuussa 1998 maastoporukka suuntasi Kuhmoon, jossa Ronkainen oli jo kuvannut susia. Vielä tarvittiin jotain, jolla napata susi.
– Matkalla kävimme ostamassa tarvikkeet Heiskaselta, Vieremän K-raudasta. Siinä 2,5 tunnin ajomatkalla värkkäsin vimpaimen.
Vimpain oli reilu pari metriä pitkä putki, jonka sisällä kulki muovitettu sinkkinaru. Toisessa päässä naru teki kiristettävän silmukan. Se sujautettaisiin suden kaulan ympärille.
Paikallinen metsästäjä oli jo aamulla ajanut moottorikelkalla suden mottiin. Aamupäivällä Ronkainen hyppäsi suksille – ne olivat lyhyet venäläiset puusukset, joilla oli ketterä väistellä puita – ja sitten mentiin. Kaikki tapahtui äkkiä.
Ronkainen roikkui suksilla metsässä ajavan moottorikelkan perässä. Jo kymmenen minuutin päästä he tavoittivat suden aukealla suolla. Ronkainen lassosi suden vimpaimella, lensi nurin mutta sai silti kiristettyä vimpaimen narun ja painettua suden hankeen.
– Se pelotti, koska susista ei ollut kokemusta. Sanoin muille, että tulkaa nyt laittamaan narusilmukka takajalkoihin, mutta eivät he ensin uskaltaneet.
Susi saatiin kuin saatiinkin lopulta laatikkoon, nukutettua ja pannoitettua. Se oli naaras ja sai nimekseen Maija.
Aikuinen susi on 100–130 senttiä pitkä kuononpäästä hännäntyveen ja painaa 30–50 kiloa. Se voisi kyllä kellistää ihmisen. Ronkainen huomasi kuitenkin nopeasti, että kiinniotettu susi alistuu ihmisen edessä. Se ymmärtää tämän vahvemmaksi.
– Kun susi huomaa, että tästä ei ole poispääsyä, se alistuu. Se ei uskalla purra. Susi ei ole koskaan yrittänyt purra minua.
Sen jälkeen hän ei ole susia pelännyt.
”Kun seurasin susilaumaa, ajattelin susia koko ajan”
Kun ensimmäiset sudet oli pannoitettu, niiden liikkeitä seurattiin paitsi pannan lähettämistä koordinaateista myös maastossa. Seppo Ronkainen saattoi olla päiviä susien jäljillä. Hänellä ei tuolloin ollut vielä lapsia.
– Kun seurasin susilaumaa, ajattelin susia koko ajan. Asuin metsäkämpillä ja olin päivät susien perässä – ja kyllä yölläkin. En malttanut tulla pyhiksi kotiin. Ajan saatossa se aukaisi minulle, miten susi elää ja käyttäytyy.
Sudenpennut syntyvät sokeina. Naaras hoivaa niitä synnytyspesässä viikon pari, kunnes vie ne siirtopesään. Susilla voi olla kesän aikana jopa kymmenen siirtopesää riippuen vähän siitä, kuinka paljon ihminen niitä häiritsee.
Ronkaisen työhön kuului myös sudenpentujen laskeminen ja DNA-näytteiden ottaminen. Pesän sijainti selvitettiin pannoitetun alfanaaraan liikkeistä. Ronkainen pyrki tekemään tehtävän aina iltayöstä, kun naaras oli lähtenyt liikkeelle. Saattoi kuitenkin olla niin, että hän säikäytti sen pois.
– Ne eivät puolusta pesää, vaan häipyvät siitä, hän kertoo.
Ennen vierailua Ronkainen piti ulkovaatteitaan pussissa havujen ja sammaleen kanssa, jotta pentuihin ei tulisi niin vahvaa ihmisen hajua. Silti sudet siirsivät pennut jälkikäteen.
– Aina tuli paha mieli, kun olin käynyt laskemassa pennut pesällä. Se on aina häirintää.
Vain kerran 24 vuoden susitutkijan uransa aikana Ronkainen näki alfanaaraan pesän luona. Silloin hän oli kulkenut alta tuulen, eikä susi ollut huomannut tunkeilijaa.
– Siinä se ensin vusahteli, ja kun se huomasi, että lähestyjä oli ihminen, se lähti alta pois.
Täällä Marttisenjärvellä susilla on tapana tuoda pennut heinäkuussa turvesoille, Ronkainen kertoo. Turvesoiden reunoilla on syvät, vesakkoiset kanavat, jotka tarjoavat pennuille hyvän suojan. Siellä on myös myyriä ja jäniksenpoikasia, joilla voi harjoitella saalistamista.
– Ja jos sudella on kirppuja, se tykkää piehtaroida turpeessa ja karkottaa niitä.
Sudet liikkuvat öisin ja nukkuvat päivisin, tavallisesti kello yhdeksän ja iltapäiväkolmen välillä. Pennut saattavat puuhata välillä muutakin, kuten käydä saaliilla ajamassa korppeja pois.
Noppe-suden ensimmäisien kuukausien vaiheista ei ole tietoa, mutta tavallisesti sudenpennut alkavat syksyn tullen kulkea lauman mukana ja opetella elintärkeitä taitoja. Näin Nopenkin oli tehtävä, jotta se myöhemmin selviäisi itsenäisesti ja kasvaisi alfaurokseksi.
”Minä ulvoin, ja ne vastasivat.”
Elokuussa sudenpennuilla alkaa äänten opettelu. Uh, au, Ronkainen matkii. Hän on opetellut myös ulvomaan oikealla sävyllä ja sävelkorkeudella. Ensi kerran Ronkaisen mieleen tuli kokeilla ulvomista eräkämpällä Kuhmossa.
Oli kirkas kuutamoyö, kuinka muutenkaan. Ronkainen ajoi kämpältä korkean mäen päälle ja antoi mennä. Kohta hän sai vastauksen, hyvin vaimean ulvonnan, joka tuli rajan takaa Venäjän puolelta. Ronkainen ulvoi uudelleen. Sitten vastaus tuli jo lähempää. Näin jatkettiin.
– Minä ulvoin, ja ne vastasivat.
Kesällä pienet sudenpennut ovat tulleet Ronkaisen luokse tämän ulvoessa, varovaisesti ja vähän ihmetellen.
Noppe oli hyväkuntoinen ja vanttera
Noppe-susi oli kymmenkuinen nuorukainen, kun Seppo Ronkainen lassosi sen Nurmeksessa ja laittoi sille seurantapannan 28. maaliskuuta vuonna 2003. Tuossa iässä sudet tapaavat olla jo melkein aikuisen kokoisia. Noppe painoikin jo 39,8 kiloa.
Pannoituksen jälkeen Ronkainen valokuvasi Nopen. Kuva löytyy miehen arkistosta. Nopella on siinä vähän pörröinen turkki, selästä harmaa ja jaloista ruosteenpunertava. Se näyttää vahvalta ja vantteralta.
– Kaikki sudet ovat erinäköisiä ja eri oloisia. Ne eivät ole samalla muotilla tehty, Ronkainen sanoo.
Noppe-susi oli kymmenkuinen nuorukainen, kun Seppo Ronkainen laittoi sille seurantapannan ja valokuvasi sen maaliskuussa 2003.
Sudella on erinomainen hajuaisti ja tarkka kuulo. Se kuitenkin näkee tarkasti vain noin 30 metrin päähän.
Susi välttelee ihmisen katsetta. Kun Ronkainen on pidellyt sutta vimpaimen päässä, susi on katsonut vain syrjäsilmällä, tosin tarkkaavaisesti. Jos siinä huomio herpaantuu tai vimpain löystyy, susi on valmis ampaisemaan karkuun.
Niin on käynytkin. Eräällä kerralla pannoitus onnistui silti. Samean silmän vuoksi Silmäpuoleksi kutsuttu susi oli pannoitettu jo kolmesti aiemmin. Kun se neljännellä kerralla pääsi irti, se juoksi vain vähän matkan päähän. Sitten se palasi Ronkaisen luokse ja työnsi itse päänsä vimpaimen silmukasta. Se muisti, mistä on kyse.
On Ronkainen katsonut susia silmiinkin, tai susi häntä.
– Se katse on rauhallinen, ja siinä on viisaus ja varmuus, ylväs varmuus.
Hakkuuaukeat ja taimikot pilkkovat tien vierustaa Marttisenjärven lauman reviirillä. Tällaista tavallista talousmetsää susien elinpaikat usein ovat.
Seppo Ronkainen pysäyttää auton. Lumessa on jäljet.
– Tästä on ilves mennyt, hän toteaa heti, kun pääsee ulos autosta.
Tassun muoto ei näy kovin hyvin pehmeässä, hiljan sataneessa lumessa, mutta käynti paljastaa kulkijan. Näyttää siltä, että eläin olisi hypännyt pienen nyppylän päälle. Suden askel on suorempi ja virtaviivaisempi.
Urossuden tassunjälki on 12–13 senttiä pitkä ja 9–10 senttiä leveä. Naaraalla se on sentin pari pienempi. Iso koira voi jättää hyvin samanlaiset jäljet, mutta jälkijotoksesta puuttuu suden määrätietoisuus.
– Koira kulkee tiellä eri lailla, ees taas, ja jäljet hajoavat, Ronkainen kuvailee.
Hän erottaa suden myös virtsan hajun perusteella. Sudella sen aromi on väkevä, koiralla taas vähän karvas ja ilveksellä selvästi kissamaisempi. Sudet merkkaavat vakioreittinsä ja reviirin virtsallaan.
Jos kahden laumat reviirit kohtaavat, susilla on tapana myös kuopia sammalta ja maata – tehdä tiettäväksi, että tässä menee meidän raja, pysykää muut loitolla.
Suden ulosteen voi taas tunnistaa siitä, että usein siinä on mukana saaliseläimen karvaa ja luun paloja.
Noppe vaelsi satoja kilometrejä Suomen poikki
Sudet itsenäistyvät emoistaan nuorina, jo kevään koittaessa huhtikuussa. Osa nuorista susista jättää laumansa ja lähtee omilleen. Tavallisesti yksi tai kaksi nuorta sutta jää kuitenkin laumaan uuden pentueen lapsenvahdeiksi. Ne paimentavat pikkupentuja kesän yli ja lähtevät laumasta vasta myöhemmin.
– Ihan kuten ihmisillä, joillakin susilla on vahvempi vietti maailmalle ja toiset ovat kotiuskollisempia. Monesti voimakkaimmat yksilöt lähtevät laumasta ensin, Seppo Ronkainen sanoo.
Noppe oli näitä vahvoja ja uteliaita susia. Vajaan vuoden ikäisenä se lähti Nurmeksen metsistä eikä palannut.
Noppe jätti perheensä 24. huhtikuuta vuonna 2003 ja suuntasi lounaaseen. Se kulki Rautavaaran pohjoispuolelta ja ohitti sitten Lapinlahden. Se oli vielä kokematon metsästäjä, mutta sai ehkä napattua saaliikseen keväällä syntyneitä hirvieläinten vasoja tai lintujen ja jänisten poikasia.
Osa nuorista susista jää asumaan melko lähelle synnyinlaumaansa, mutta osa saattaa kulkea pitkiäkin matkoja ja etsiä omaa paikkaansa. Näitä susia kutsutaan vaeltajiksi. Noppe oli sellainen.
Noppe lähti synnyinlaumastaan Nurmeksesta 24.4.2003. Valkoiset pallot ovat Nopen kaulassa olleen seurantapannan lähettämiä paikannustietoja. Punainen pallo on lähtöpiste, ruskea viimeinen havaintopiste. Ne näyttävät suden pitkän vaelluksen. Noppe asettui Kristiinankaupungin eteläpuolelle. Viimeinen havainto seurantapannasta tuli 30.12.2003.
Pian Noppe kääntyi etelään ja ohitti Äänekosken ja Jyväskylän. Toukokuun viides se pysähtyi Päijänteen itäpuolelle Toivakan tienoille. Se eleli siellä melkein kahdeksan viikkoa, ja jatkoi matkaansa 27.–28. kesäkuuta. Se ui pohjoisen Päijänteen salmien yli ja suuntasi pidemmälle länteen.
Tämä oli uutta. Tuohon aikaan susia ei ollut Länsi-Suomessa kuin joitakin yksittäisiä kulkijoita. Laumoja siellä ei ollut ollut sataan vuoteen.
Vaeltaminen on nuorille susille riski. Kun pallo on vielä hukassa, ne saattavat päätyä ihmisasutuksen lähelle tai jäädä auton alle. Mutta aina joku onnistuu.
Noppe oli yksi ensimmäisistä susista, jotka vaelsivat pitkälle länteen. Se pysähtyi vasta, kun Pohjanlahti tuli vastaan Kristiinankaupungin eteläpuolella heinäkuun puolivälissä. Jos olisi ollut talvi, olisiko se ehkä jatkanut jään yli Ruotsiin?
Tänne Noppe kuitenkin jäi. Jossain vaiheessa se kohtasi naaraan, jonka kanssa pariutui ja sai pentuja. Syntyi Nopen lauma.
Seppo Ronkainen kävi kerran katselemassa Nopen elinmaisemia. Hirvikärpäsiä oli riesaksi asti.
Sittemmin sudet ovat levittäytyneet niin, että Länsi-Suomessa on nykyään enemmän laumoja kuin idässä. Lännessä susi löytää helpommin ruokaa, sillä valkohäntäpeuroja ja metsäkauriita on runsaasti.
Ronkainen pysäyttää jälleen auton. Tien varressa on kiinnostavia jälkiä, syvät kuopat, jotka johtavat siististi tielle ja joidenkin metrien päästä sieltä pois. Nyt tärppää.
– Siinä on suden jälki. Sen huomaa siitä, että se on raahaavampi. Yksi tai useampi susi on tullut metiköstä tielle. Todennäköisesti useampi, koska jäljet ovat painuneet.
Jäljet eivät ole ihan tuoreet, eikä kuopista erota tassunmuotoa.
Ronkainen ottaa autosta esiin ”tiedustelusukset”. Ne ovat leveät ja lyhyet ja kiinnitetään remmeillä kenkiin. Hetkessä mies astuu ojan yli, kiipeää lumipenkan päälle ja suuntaa risukon läpi. Olisiko siellä tarkempia jälkiä?
Lumen syvyys on 70 senttiä, eikä metsään voi mennä kävelemään. Ronkaisella on ollut tapana hiihtää metsissä talvisin ja seurata, missä sudet liikkuvat. Sitä varten hänellä on pitkät, 280-senttiset metsäsukset. Eläkkeellä se on kuitenkin jäänyt.
Tarkempia tassunjälkiä ei löydy, ja Ronkainen palaa tielle. Hän huomaa kuitenkin lähettyviltä, vastapenkalta selkeät ahman jäljet. Ahma on kulkenut parihypyllä, mitä susi ei tee.
– Ahma seuraa sutta. Kun susi kaataa hirven, ahma käy samalla haaskalla, irrottaa pään tai takajalan ja viepi sen itselleen puuhun.
”Nuorena olin metsällä koko ajan”
Vaikka Seppo Ronkainen tunnetaan susi-Ronkaisena, eivät muutkaan suurpedot ja villieläimet ole hänelle vieraita. Susien lisäksi hän on pannoittanut karhuja, ilveksiä ja ahmoja.
Jo lapsuus meni luonnossa. Ronkainen on kotoisin maalaistalosta täältä Vieremältä.
– Nuorena olin metsällä koko ajan. Kaikki metsästivät.
Hän muistaa, kuinka sai kerran lapsena kiinni linnun ja silitteli hellästi sen pehmeää höyhenpeitettä. Ei silloin kuitenkaan tullut mieleen kyseenalaistaa, että linnulta otetaan elämä pois. Metsästäminen oli elämäntapa.
– Olen miettinyt, että jos olisin syntynyt kaupungissa, minusta ei luultavasti olisi tullut metsästäjää.
Ronkainen on ampunut suden nuorena miehenä, ennen kuin alkoi tutkia niitä. Se oli vuonna 1982, kun hän oli 27-vuotias ja kovakuntoinen urheilija.
Vieremällä liikkui silloin yksinäinen susi, joka tappoi kotieläimiä. Se päätettiin lopettaa. Ronkainen hiihti motista karanneen suden perässä pysähtymättä yhdeksän tuntia, pääsi lopulta näköetäisyydelle ja ampui sen. Muutaman vuoden päästä oli vielä toinen samanlainen tapaus.
– Olin silloin metsästäjä. Ei se mieltä ylentävää ollut, mutta sitä ajatteli saalistustilanteena. Tänä päivänä en pystyisi sutta ampumaan, en missään nimessä. Se on täysin selvä asia.
Hirvimetsällä hän käy, koska hirvestä saa lihaa ruoaksi. Muuten hän ei enää juuri metsästä.
– En vaan enää halua. Tuntuu, että mitä minä niitä.
Susi määritellään Suomessa erittäin uhanalaiseksi. Se on rauhoitettu, eikä sitä saa tappaa kuin poikkeusluvalla.
Silti moni susi kuolee yhä ihmisen käsistä. Kokonaisia susilaumoja on hävinnyt, eikä niin käy tutkijoiden mukaan itsestään.
”Oli selvää, että jotain myrkkyä ne olivat syöneet.”
Lauma tuli haaskalle vaikean näköisesti, selät köyryllä. Seppo Ronkainen katseli susiperhettä piilokojustaan Kuhmossa reilu vuosi sitten. Hän oli seurannut ja valokuvannut lauman alfanaarasta vuosia. Oli selvää, ettei kaikki ollut kunnossa.
Alfauros jäi makaamaan maahan. Susi lepää kyljellään, kiepillä, mutta nyt uros makasi suorana, pitkin pituuttaan. Muu lauma lähti pois.
– Siinä se makasi ainakin puoli tuntia. Luulin, että se kuolee siihen.
Lopulta susi kuitenkin nousi ylös. Tämä ei ollut vielä sen loppu.
– Oli selvää, että jotain myrkkyä ne olivat syöneet, Ronkainen sanoo.
Suomalaiset tappavat susia monella tavalla: ampumalla, myrkyttämällä ja ajamalla autolla tai moottorikelkalla yli, vahingossa tai tarkoituksella. Poliisi ja Rajavartiolaitos tutkivat joitakin tapauksia joka vuosi, ja tuomioitakin tulee. Kokonaiskuvaa on vaikea saada, sillä asiasta ei ole kootusti tietoa.
Ruokavirasto tutkii kaikki sudet, jotka ovat kuolleet liikenteessä, lopetettu poliisin määräyksellä tai jotka löytyvät kuolleena luonnosta. Se tutki 14 sutta vuonna 2022 ja 21 sutta vuonna 2021. Apu Luonto kävi läpi näistä tehdyt julkiset raportit ja yhteenvedot. Yhdestä vuonna 2022 tutkitusta sudesta tietoja ei ollut vielä saatavilla poliisitutkinnan vuoksi.
Auton alle oli jäänyt 16 sutta ja joko kuollut paikan päälle tai lopetettu vammojen vuoksi. Lisäksi yksi oli jäänyt junan alle. Poliisin määräyksellä oli lopetettu 13 sutta. Niistä 6 oli ollut silminnähden sairaita tai ontunut, joissakin syynä olivat pihakäynnit ja muutamasta perustelu puuttui.
Neljä sutta oli tapettu luvattomasti. Kaksi näistä löytyi kuolleena, yksi oli niin pahoin loukkaantunut, että se piti lopettaa. Yhden suden metsästäjä oli ampunut, ja häntä epäiltiin rikoksesta.
Tutkimuksissa havaitaan välillä myös vanhoja ampumavammoja. Ne osoittavat, että sutta on ammuttu jo ennen sen kuolemaa, mutta tappo ei ole onnistunut. Eräässä raportissa todetaan näin:
”Eturaajoista löytyi kolme, noin 3 mm läpimittaista lyijyhaulia, joiden kohdalla ei todettu tuoreeseen vammaan viittaavaa, vaan haulit olivat kudoksessa kapseloituneina.”
Salametsästyksestä vain pieni osa tulee tietoon
Marttisenjärven nykyinen lauma on jo neljäs. Se ei ole sukua edeltäville laumoille. Se on asettunut tänne, kun aiempi lauma on kadonnut.
– Ihmisellä on todennäköisesti ollut tekemistä katoamisen kanssa. Toimintakykyinen lauma ei oikein voi muuten hävitä, Seppo Ronkainen sanoo.
Hän seurasi työssään Marttisenjärven susia. Yhtä sutta oli ammuttu päälaen läpi niin, että luodin ulostulo oli vienyt toisen silmän mennessään. Toisella sudella oli hauleja joka puolella kehoa, kun sitä tutkittiin metallinpaljastimella pannoitustilanteessa.
Tällaiset tapaukset jäävät selvittämättä, eikä niitä tilastoida. Myös onnistuneesta salametsästyksestä vain pieni osa tulee tietoon.
– Suurpetoihin liittyvällä laittomalla tappamisella on Suomessa pitkät perinteet. Se on samanlaista piilorikollisuutta kuin perheväkivalta ja huumausainerikollisuus, kertoo rikosylikomisario Harri-Pekka Pohjolainen Itä-Suomen poliisilaitokselta.
Se tutkii vuosittain yhdestä viiteen salametsästysepäilyä, joista oikeuteen päätyy arviolta puolet. Esimerkiksi jos auton alle jääneestä sudesta löytyy koteloituneita hauleja, on mahdotonta selvittää, kuka ne joskus aikoinaan on ampunut ja missä yhteydessä.
”Asenteet ovat jyrkät etenkin nuoremmilla sukupolvilla: tekniikka näyttelee tärkeää roolia metsästyksessä, ajattelu on raakaa ja eläin on vain pelin kohde.”
Joskus tutkinta onnistuu. Joulukuussa 2021 lieksalainen mies sai neljä kuukautta ehdollista vankeutta metsästysrikoksesta. Hän oli yrittänyt myrkyttää susia. Mies oli hankkinut strykniininitraattia, syanidia ja ksylitolia, joita hän oli sekoittanut jauhelihaan myrkkysyöteiksi ja vienyt niitä maastoon.
Suurpetojen laiton tappaminen on törkeä metsästysrikos. Siitä voi saada vankeutta neljästä kuukaudesta neljään vuoteen. Pohjolaisen mukaan kaikki tähän asti Suomessa annetut vankeusrangaistukset ovat olleet ehdollisia.
Maaliskuussa 2022 Suomessa eli Luken arvion mukaan 295 sutta. Arvio on uusin saatavilla oleva. Se perustuu havaintoihin, tunnettuun kuolleisuuteen sekä DNA-analyyseihin. Susia ei ole pannoitettu vuoden 2019 jälkeen, vaan nykyään niiden liikkeitä ja sukulaissuhteita seurataan ulosteista otettujen DNA-näytteiden avulla.
Seppo Ronkainen on saanut osansa susivihasta. Aluksi pannoittajat olivat sankareita, mutta sitten alkoivat huhut. Jotkut väittivät, että Ronkainen olisi siirtänyt susia tiettyihin paikkoihin.
– Se oli järjetöntä. Susia ei ole koskaan siirretty minnekään.
Hän miettii, mikä on suden tulevaisuus.
– Kyllä se on aika huono. Varsinkin maaseudulla sutta vihataan niin paljon. Asenteet ovat jyrkät etenkin nuoremmilla sukupolvilla: tekniikka näyttelee tärkeää roolia metsästyksessä, ajattelu on raakaa ja eläin on vain pelin kohde. Vaikka salametsästäjiä on minunkin ikäluokassani, ollaan pehmeämpiä.
Tekniikan ansiosta salapyynti voi onnistua, vaikkei ihmisellä olisi vahvaa tuntemusta luonnosta. Aiemmin saaliseläimet ja niiden käytös piti tuntea paremmin ja maastossa piti osata liikkua ilman paikannuslaitteita.
Voi kuitenkin olla, että nuorissa elää muutos. Nuoret ovat suvaitsevaisempia, ehkä suttakin kohtaan, Ronkainen pohtii. Hänellä itsellään on kolme lasta, 15-, 14- ja 10-vuotiaat. Heille Seppo Ronkainen ja hänen puolisonsa, luontokuvaaja Katja Ronkainen ovat halunneet opettaa luonnon arvostamista.
Kun Ronkainen muutama vuosi sitten otti lähellä kotia suden kiinni pannoitusta varten, lapsetkin pääsivät katsomaan nukutettua sutta.
– Kaksi vanhinta ovat eettisistä syistä vegaaneja, omasta tahdostaan. Kyllä he tietävät luonnosta paljon.
Ronkaiselle itselleen tärkeintä on ollut ymmärrys, että susilauma on aina perhe: on vanhemmat, pennut ja usein edellisestä pentueesta jääneet lapsenvahdit. Kun Ronkainen on seurannut laumoja piilokojusta, hän on nähnyt, ettei alfauros menetä paikkaansa laumassa, vaikka se vanhenee ja raihnastuu. Nuoremmat – ja vahvemmat – alistuvat yhä sen edessä.
– Se opettaa perheen merkitystä.
Susi voi elää yli kymmenvuotiaaksi, mutta se raihnaistuu
Ei tiedetä, kuinka pitkään Noppe-susi eli ja miten se kuoli. Seurantapanta lähetti viimeisen havainnon 30.12.2003, eikä Noppea pannoitettu uudestaan. Se tiedetään, että yhden sen pennuista ilmoitettiin jääneen traktorin alle ja kuolleen siihen – ja että lopulta lauma hävisi.
– On selvää, että ihminen on vaikuttanut lauman katoamiseen. Niin ei muuten kävisi, koska Noppe ja sen pari olivat nuoria susia, Ronkainen sanoo.
Jos susi saa elää rauhassa, se voi elää yli kymmenvuotiaaksi. Elämästä tulee kuitenkin vaikeampaa. Suden hampaat alkavat heikentyä, kun se on 6–8-vuotias. Hirven luu on kovaa ja kuluttaa niitä. Hampaisiin voi tulla halkeamia ja tulehduksia, jotka leviää muualle elimistöön. Eläin ei enää kestä villieläimen elämään kuuluvaa rasitusta.
Ruokaviraston tutkimat kuolleet sudet ovat olleet melko terveitä. Joillakin on ollut ikääntymisen aiheuttamia sairauksia. Eräällä huonokuntoisella, nääntymisen vuoksi lopetetulla sudella oli nivelrikkoa raajoissa, sidekudostumista maksassa ja munuaisissa sekä krooninen tulehdus keuhkoissa. Joillakin susilla on ollut todennäköisesti hirven potkusta syntyneitä vammoja.
Tauteja susilla on harvoin, ekinokokki- ja trikinellaloisia jonkin verran. Susille niistä ei ole haittaa. Rabiesta ei ole koskaan tutkimuksissa löytynyt.
Suden luonnollisesta kuolemasta tiedetään vähän.
– Koira vetäytyy omiin oloihinsa kuoleman lähestyessä, sudella voi olla sama juttu, Seppo Ronkainen pohtii.
Ehkä se jättäytyy jälkeen laumasta? Mutta tätä edes Ronkainen ei tiedä.
Aurinko on hävinnyt taistelun pilville. Iltapäivällä maa on valkoinen ja taivas on valkoinen ja maisema on kuin samalla liidulla väritetty.
Ajamme vielä Naimalammen tienoille. Tien toisella puolen aukeaa pieni suopläntti, joka jatkuu sitten kauemmas, katseen ulottumattomiin. Oksattomat rungot törröttävät lumen keskeltä siellä täällä.
Ronkainen työntää sukset jalkoihinsa ja suuntaa mäntyjen läpi kauemmas suon reunalle. Olisiko Marttisenjärven lauma liikkunut hiljattain täällä?
Lumi on kuitenkin koskematon.
Juttuun on haastateltu myös Luken tutkimusprofessoria Ilpo Kojolaa, joka antoi muun muassa tiedot Noppe-suden elämästä, ja Ruokaviraston erikoistutkijaa Minna Nylundia.
