Susanna Juntunen: ”Syöpä oli kolaus identiteetilleni – en ollutkaan terveyden perikuva, vaan vakavasti sairas”

Susanna Juntusesta tuntuu, että hän katsoo elo­kuvaa. Päähenkilö on juuri syöttämässä lastaan, kun puhelin soi. Lääkäri kertoo, että on löytynyt pahanlaatuisia syöpä­soluja. Hänen on mentävä kiireesti jatkotutkimuksiin. Sohvalla istuva puoliso ­jäykistyy, sillä hän ymmärtää vaimonsa äänensävystä, että uutiset ovat huonoja. ”Nyt tuli tällainen tieto”, tämä sopertaa lopetettuaan puhelun.

Järkyttynyt pariskunta vie lapsen ­isoäidille hoitoon, minkä jälkeen he ajavat mielipaikkaansa, metsässä oleville ­kallioille. Tuuli humisee puissa, kun he pohtivat, mitä pahanlaatuinen syöpä ­tarkoittaa. Miten on ylipäänsä mahdollista, että nainen on sairas? Hänellä ei ole mitään oireita. Diagnoosi tuli täysin ­puskista.

Pari tahtoo kuitenkin luottaa, että syöpä on helposti hoidettavissa. Pakkohan sen on olla! Silti mielen taka-alalla värjyy pelko – entä jos heidän pieni ­poikansa joutuu kasvamaan ilman äitiä?

Tosiasiassa tämä kaikki tapahtuu Susannalle itselleen. Hän se siinä miettii oman miehensä kanssa syntyjä syviä, koska hänellä on todettu kohdunkaulan syöpä. Sitä on vaikea uskoa todeksi, koska hän on aina elänyt terveellisesti ja ­huoltanut kehoaan.

– Syöpä oli kolaus identiteetilleni. En ollutkaan terveyden perikuva, vaan ­vakavasti sairas. Yhdessä hetkessä ­elämäni muuttui täysin, Susanna, 33, muistelee edellistä syksyä.

Susanna Juntunen ajatteli, ettei voisi sairastua vakavasti, koska oli ­tehnyt kaikkensa terveytensä eteen. Nyt hän on viisaampi. – Syöpä voi tulla kenelle vain, minkä ikäisenä hyvänsä. Minulla oli onnea, kun siitä saatiin ajoissa kiinni, hän sanoo.

Unelmaelämään iski synkkä varjo

Vielä viime keväänä Miss Suomen 2008 ensimmäinen perintöprinsessa eli unelmiensa elämää. Hän oli mennyt naimisiin ­poikansa isän kanssa juuri ennen koronaa. Pandemiasta huolimatta työtilanne oli hyvä, koska hyvinvointivalmennuksia pystyi tekemään netin kautta.

Vapaa-ajalla remontoitiin vastikään hankittua omakotitaloa. Siellä olisi tilaa toiselle lapselle: juhannuksena vuoden täyttävälle Peetulle toivottiin hartaasti sisarusta.

Sitten Susanna sai kutsun kohdun­kaulansyövän seulontaan. Se ihmetytti hieman, koska edellisestä oli aikaa vain kaksi vuotta ja normaali seulontaväli on viisi vuotta. Hän oli ollut siinä luulossa, että kaikki oli hyvin. Kenties jotain piti vain tarkistaa.

Tällä kertaa posti toi kirjeen, että papa-testissä oli löytynyt solumuutoksia. Ne piti poistaa kolposkopiassa eli ­kohdunsuun tähystyksessä. Susanna ei ollut huolissaan. Hän uskoi entisenä ­voimistelijana ja fitness-urheilijana tuntevansa oman kehonsa niin hyvin, että olisi varmasti havainnut, jos jokin olisi vakavasti vialla.

– Mutta kuinkas kävikään. Kolpos­kopiassa otetuissa koepaloissa oli pintasyöpää. Sen vuoksi piti tehdä tarkempi tutkimus, jossa otettiin isompia koe­paloja. Syövästä ei vielä puhuttu, vaan ainoastaan esiasteesta.

Siksi puhelinsoitto lokakuun alussa oli varsinainen pommi. Susannan olo oli ­pitkään epätodellinen: kenen elämää hän oikein eli? Mitä tapahtuisi seuraavaksi?

”Mietin, olinko elänyt niin, että voisin kuolla hyvillä mielin. Toisaalta ­luotin vankasti selviytymiseeni. Minulla oli vahva keho, joka kestäisi kolhut ja ­raskaat hoidot.”

– Susanna Juntunen –

Suru vauvahaaveiden hautaamisesta

Hoitoneuvottelussa hän sai kuulla, että syöpä oli todennäköisesti levinnyt imusolmukkeisiin. Se oli huono merkki, koska kohdunkaulan syövät saadaan yleensä kiinni varhaisvaiheessa. Sytostaatti- ja sädehoidot alkaisivat kahden viikon päästä. Seurauksena raskaus ei olisi enää mahdollista.

– Kuulin tämän kello yhdeksältä aamulla. Kello kaksitoista vedin jumppaa MyBnB Live-treeniyhteisössä. Kukaan ei taatusti huomannut minussa mitään outoa. Olin šokissa, mutten tiedostanut sitä.

Konkreettisin suru liittyi vauvahaaveiden hautaamiseen. Susanna ajatteli antaa Peetun vanhat vaatteet ja tavarat pois. Samanaikaisesti mieltä kaiversi lohduton ajatus siitä, ettei hän ehkä olisi näkemässä pojan ensimmäistä koulupäivää.

– Mietin myös, olinko elänyt niin, että voisin kuolla hyvillä mielin. Toisaalta ­luotin vankasti selviytymiseeni. Minulla oli vahva keho, joka kestäisi kolhut ja ­raskaat hoidot.

Susanna on saanut paljon voimaa ajatuksesta, ettei kenellekään meistä ole luvattu huomista. – Tajuamme sen vasta, kun joudumme ­pelkäämään, onko sitä. Samalla jokainen hetki muuttuu kallisarvoiseksi.

Työ oli pelastukseni

Aluksi syöpä hävetti Susannaa eikä hän halunnut puhua siitä kuin lähimmille. Häpeä johtui pitkälti hänen omista ennakkoluuloistaan ja peloistaan.

Hän kuvitteli, että sairastumisen ­ajateltaisiin johtuvan hänen valinnoistaan – vaikka tiesi, että valtaosa ihmisistä saa usein oireettoman HPV-infektion­­ ­jossain vaiheessa elämäänsä. Sitä ilman ei synny kohdunkaulan syöpää. Virus ­tarttuu intiimissä kanssakäymisessä. Sen tartunta-aikaa on mahdoton ­määrittää.

– Silti minua askarrutti, mistä olin saanut viruksen. Olen aina ollut huolellinen ja varovainen.

Pian Susanna tajusi, että itsensä syyttely oli turhaa. Hän myös oivalsi, ettei syöpä tehnyt hänestä huonompaa ihmistä tai ammattilaista. Jos joku ei enää voisi luottaa hänen terveysvinkkeihinsä tai osallistua hänen vetämiinsä treeneihin, sille ei mahtanut mitään. Hän teki rohkean ratkaisun ja kertoi sairastumisestaan sosiaalisessa mediassa avoimesti.

– Sain pelkästään positiivista vasta­kaikua. Minua kiitettiin uskalluksestani tuoda inhimillisyyteni esiin.

Myös keskustelut puolison kanssa ­syvenivät. Syöpä herätti Susannan ja hänen miehensä tajuamaan, ettei mikään ollut itsestään selvää. Pienistä asioista valittaminen saisi jäädä. Enää ei myöskään himmailtaisi, vaan elettäisiin täysillä. Lisäksi pysähdyttäisiin nauttimaan ­saavutuksista. Ennen elämä oli ollut ­aikamoista suorittamista.

– Kenties tarvitsimme tällaista ­herätystä. Päätimme, ettemme palaisi vanhaan, vaan antaisimme oppimamme kantaa meitä eteenpäin.

Magneettikuvauksessa selvisi, ettei imusolmukkeissa ollutkaan syöpäsoluja. Näin ollen Susanna selviäisi pelkällä ­leikkauksella. Kohtu säästettäisiin, jolloin raskauskin voisi olla mahdollinen.

– Se oli valtava helpotus, mutta ­leikkaus jännitti. Se sujui onneksi hyvin. Lääkäri sanoi uskovansa, että kaikki paha oli saatu pois.

Susanna uskalsi hengittää vapaammin ja nauttia lähestyvästä joulusta. Sen jälkeen mielessä alkoi jälleen pyöriä synkkiä ajatuksia, koska ensimmäinen syöpäkontrolli lähestyi. Mitä jos tauti ei ollut tässä? Miten hän jaksaisi selvitä uusista vastoinkäymisistä, kun edellisistä oli yhä pala kurkussa?

– Työ oli pelastukseni. Se painoi ahdistusta taka-alalle ja piti pään pinnalla. Levittäessäni hyvää mieltä muille omakin mieliala parani.

”En halua alkaa surra toista lasta, koska minulla on jo yksi ihana lapsi. Hän on ansainnut sen, että riittää yksinäänkin.”

– Susanna Juntunen –

Tahdon vaikuttaa asioihin

Osallistuessaan 13 vuotta sitten missikisoihin Susanna ei vielä tiennyt, että hänestä sukeutuisi hyvinvointivalmentaja. Lukiolaistyttö haki mittelöstä esiintymiskokemusta ja mallintöitä. Seuraavaksi hän kokeili rahkeitaan bikini fitness -kisoissa. Fitness-urheilu tuntui luontevalta jatkeelta joukkuevoimistelulle, joka oli ollut iso osa hänen nuoruuttaan. Menestys innosti kiertämään kilpailuja muutamia vuosia. Jo ennen fitness-uraa Susanna opiskeli sosionomiksi ja teki töitä päihde- ja mielenterveyskentällä. Halu auttaa muita virisi kuin itsestään.

– Aika pian tajusin, että ennaltaehkäisy on minun juttuni. Tahdon vaikuttaa ­asioihin vielä, kun ne ovat hyvin, tai ennen kuin ne menevät kovin huonoiksi.

Nykyään Susanna työskentelee voimistelijoiden psyykkisenä valmentajana ja tarjoaa hyvinvointivalmennuksia muille urheilijoille ja asiasta kiinnostuneille.

Viime maaliskuussa hän perusti koti­treenijengin ja alkoi vetää livetreenejä MyBnB Live -yhteisössä, kun koronan vuoksi piti löytää uusia tapoja treenata. Lisäksi hän tuottaa sisältöä sosiaaliseen mediaan.

– Olen onnekas, kun saan tehdä sitä, mistä nautin. Kaikki polut, joita olen ­kulkenut, tukevat nykyistä tietäni.

Susanna Juntusen suurin toive on, että hän olisi jo seuraavan kontrollin aikana heinäkuussa raskaana. Hän sanoo hyväksyvänsä senkin, jos Peetu jää ainoaksi lapseksi.

Puhtaat paperit

Tammikuussa oli juhlan paikka. Susannan suureksi riemuksi syöpäkontrollissa todettiin, ettei pahanlaatuisia solumuutoksia enää ollut. HPV-viruskin oli sammunut.

– Saimme luvan tehdä vielä yhden ­lapsen, mutta sen jälkeen kohtu poistettaisiin, jottei syöpä voisi uusia. Lääkäri halusi lähettää meidät lapsettomuusklinikalle, koska minulla oli jo Peetun kohdalla vaikeuksia tulla raskaaksi. Toki saamme yrittää lasta luonnollisesti, mutta hoidot aloitetaan, jos ei tärppää pikaisesti.

Suurin toive on, että hän olisi jo seuraavan kontrollin aikana heinäkuussa raskaana. Hän sanoo hyväksyvänsä senkin, jos Peetu jää ainoaksi lapseksi.

– En halua alkaa surra toista lasta, koska minulla on jo yksi ihana lapsi. Hän on ansainnut sen, että riittää yksinäänkin.

Tällä hetkellä arki on aika lailla entisenlaista, päällisin puolin. Syöpä istuu ­kuitenkin olkapäällä. Henkisen taakan kantamisessa ovat auttaneet aiemmat vaikeat kokemukset, isoisän kuolema ja kummitädin sairastuminen rintasyöpään. Susannalla on takanaan myös avioero nuoruuden rakkaudesta.

– Tiedän hyvin, että eheytyminen ottaa aikansa. Sitä ei voi kiiruhtaa, vaan jokainen vaihe on käytävä läpi. Toivon, etten leimau­­du loppuelämäkseni syöpäsairaaksi. Silti haluan puhua asiasta, jotta kaikki ymmärtäisivät syöpäseulontojen merkityksen. Jos en itse olisi käynyt seulonnassa, olisinko tässä kertomassa tarinaani?

Päivitetty 18.6. – Ilmestynyt 8.6.2021