Image

Surujen ja hyveiden vuosi – eli Jyrki Lehtolan koonti vuodesta 2019

Surujen ja hyveiden vuosi – eli Jyrki Lehtolan koonti vuodesta 2019
Vuonna 2019 emme enää taistelleet paremman maailman tai tulevaisuuden puolesta vaan toisiamme vastaan, kirjoittaa Jyrki Lehtola.
Julkaistu: 28.12.2019

Iranissa olosuhteet ovat tukalat. Netti on ollut jo muutaman päivän pois päältä. Ihmisiä kuolee, vallankumous tulee olemaan verinen. Me voimme auttaa vaatimalla EU:ta takaamaan iranilaisille netti. (Ali Jahangiri Twitterissä)

Tämä kuukauden ikäinen vauva ei tule koskaan enää tapaamaan perhettään, koska Israelin asevoimat tappoivat hänen läheisensä. Jos haluat, että Suomi lopettaa kaiken asekaupan tämän roistovaltion kanssa, paina retweettiä. (Iikka Kivi Twitterissä)

Meidän pitäisi kiinnittää huomiota siihen, että entistä useampi uskaltaisi käyttää verkon ja somen avaamaa vapautta sanoa asioita ja että entistä harvempi vetäytyisi sieltä pois. (Jussi Pullinen Helsingin Sanomissa)

Mihin kohtaan Maslowin tarvehierarkiaa sijoittuu Twitterin ilmoitusnäkymän koko? Turvallisuuden vai rakkauden tarpeisiin?

”Sekoileeko teidänkin Twitter? Mulla on tosi hidas ja ilmoitusnäkymästäkin näkyy vain puolikas.”, murehti filosofian tohtori Pekka Sauri loppusyksystä 2019.

Sekoileehan se. Niin pahasti, että voisi luulla, että se on ihminen, ei Twitter, joka sekoilee.

Ennen Saurin Twitteriä sekoili Twitterin Sauri, jolla oli vuoden ajan #rakentavatwiittaaja-palkinto. ”Someguruksi” kutsuttu Sauri vietti paljon vapaa- ja työaikaansa Twitterissä, jossa hän joutui kohtaamaan muiden epätyydyttäviä ilmaisutapoja. Sauri päätti korjata internetin nostamalla twiittajista esiin niitä, jotka Saurin tavoin käyttäytyivät internetissä niin kuin internetiä ei olisi keksitty.

Someguru ei valitettavasti ollut perillä siitä, että älypuhelin oli muidenkin kuin Saurin minuuden jatke. Kesällä 2019 joku erehtyi luulemaan sanaa vapaaksi ja perusti parodisen #ragettavatwiittaja-­palkinnon, jossa nostettaisiin esille twiittaajia, jotka eivät arvostaneet, millainen kunnia on istua ruokapöydässä hiljaa kuuntelemassa vanhojen miesten jutustelua siitä, millaista oli, kun he olivat nuorempia.

Twitter nyt vain on paikka, jossa omia sielullisia ongelmia käsitellään jalostamalla ne yhteiskunnalliseksi raivoksi.

#Ragettavatwiittaaja! Huh! Nyt nousivat tunteet pintaan ja läiskyivät sieltä kaikkien kasvoille niin kuin internetissä parhaimmillaan. Oli tullut aika näyttää Pekka Sauria esittävälle ihmiselle, että sun rakentavuus on vain toinen nimi hierarkkisille rakenteille.

”Onkin jo jonkin aikaa vituttanut tämä etuoikeutetusta setämiespositiosta ojennettu lammaspalkinto, jollaista vihjeettömyydessään voi jakaa vain etuoikeutettu setämies, joka ei ole sorrettujen taisteluita koskaan joutunut käymään”, kirjoitti Helsingin pyöräilijöiden varapuheenjohtaja Marjut Ollitervo, jolle sorrettujen taistelut liikenneympyröissä – en vittu näytä käsimerkillä, milloin poistun täältä! – olivat arkipäivää.

Lammaspalkinto, etuoikeutettu setämies, setämiespositio, vihjeettömyys! Huhhuh, nyt oli satulalla sanoja mietitty, vaihdettu toisiin, mietitty uudestaan ja lopulta luovutettu.

Mutta mitä pienistä. Tuollaista sosiaalisessa mediassa on, kun suru iskee päälle, yksinäisyys ahdistaa, eikä kukaan välitä. Ei se Sauri varmaan tuosta loukkaannu. Se on psykologi ja filosofian tohtori, Pekka Saurin klikkaama virtuaalisydän Pekka Saurille, kyllin suuri ymmärtämään, että Twitter nyt vain on paikka, jossa omia sielullisia ongelmia käsitellään jalostamalla ne yhteiskunnalliseksi raivoksi.

Mutta ei Pekka ymmärtänyt! Pekka Sauri suuttui ja alkoi mököttää. Sauri lopetti #rakentavatwiittaaja-palkinnon ja ilmoitti vetäytyvänsä Twitteristä, mutta jos suru on vain omassa puserossa, se on piilossa, joten Sauri pomppasi saman tien takaisin ja huusi ulos suruaan kysymällä, onko sen Twitter ainoa, joka sekoilee olemalla tosi hidas.

Sauri on Helsingin yliopiston organisaatioviestinnän työelämäprofessori, Helsingin entinen apulaiskaupunginjohtaja, supervihreä jo vuodesta 1922, ”somevaikuttamisen asiantuntija”, ”vuoden 2014 johtaja”, viestintätoimisto Tekirin senior advisor… ja nyt Sauri mököttää, koska… koska… hmmmm… se on myös media.

Yleisradion haastattelussa psykologi Sauri analysoi itseään kertomalla, kuinka hänen 100 000 Twitter-seuraajaansa on ”enemmän kuin usealla maakuntalehdellä. Suhtaudun siihen nyt niin, että olen ikään kuin media ja minun täytyy ajatella toimintaani mediana.”

Sekoileeko teidänkin Twitter? Sekoilee, ja nyt tarvittaisiin joku asiantuntija tutkimaan, mitä sosiaalinen media meille tekee, kun se suistaa psykologinkin haperaksi ja harhanäkyiseksi mediaksi.

Pekka Saurin pirstaloiduttua mekin saimme luvan luovuttaa.

Saksalaisfilosofi – OK Boomer! – Jürgen Habermas on ammatikseen idealisoinut julkisen puheen tilaa, jossa voimme rationaalisen dialogin avulla päästä yhteisymmärrykseen yleisesti tärkeistä aiheista. Vuoden 2019 rationaalinen dialogimme koostui meemeistä, silmiä pyörittelevistä GIF-kuvista, ”poistun täältä nyt toistaiseksi” -kohtauksista, ”Huuhkajat!”-huudosta, koska halusimme olla kaikessa mukana, blokkauksista ja hashtageista, joiden perässä oli tarpeeksi sanoja, jotta joku varmasti meidät huomaisi, ja jos ei huomannut, ”poistun täältä nyt toistaiseksi”.

Ymmärryksen ja suhteellisuudentajun oli korvannut suurempi voima: oma tietoisuutemme siitä, että oma tietoisuutemme on korkeammalla tasolla kuin muilla.

Informaatiolla, ymmärryksellä, suhteellisuudentajulla ei ollut enää merkitystä. Eivät niihin muutkaan tukeutuneet. Ne oli korvannut suurempi voima, suurin kaikista: oma tietoisuutemme siitä, että oma tietoisuutemme on korkeammalla tasolla kuin muilla.

”RIP-trolliksi” kutsuttu 25-vuotias Sean Duffy keskitti 2010-luvun alkupuolella energiansa niiden pilkkaamiseen, häpäisemiseen ja kiusaamiseen, jotka olivat joko kuolleet nuorina tai olivat edesmenneen vanhempia. Kun Duffy joutui oikeuteen, puolustus vetosi siihen, että Duffy sairasti Aspergerin oireyhtymää, joka teki Duffysta sillä lailla kohtuuttoman, ettei hän hahmottanut toimintaansa eikä sen seurauksia.

No olipa vääränlainen Aspergerin oireyhtymä!

Meitä opasti kohti parempaa maailmaa oikeanlaisen Aspergerin Greta Thunberg, joka sai meidät esimerkillään paheksumaan sängyistämme, miten toiset elävät, ja pitämään pulleaa monomaanisuuttamme hengen suurena saavutuksena.

Ne toiset eivät eläneet kuin Greta, eivät twiitanneet olkiveneessä ilmastonmuutoksesta niin kuin me kotona twiittasimme Gretasta Finlaysonin luomulakanoissa odottaessamme maahanmuuttajan tuomaa vegetable kormaa, joka aina sunnuntaisin saapuu myöhässä, mutta olimme jo varautuneet siihen.

Ja nyt, nyt Greta puhuu YK:ssa… harmageddon, harmageddon!...tekisipä Kridlokk tästä biisin!... kuinka joku edes kehtaa ajatella nyt jotenkin muuten kuin miten me ajattelemme.

Neljän minuutin puheen aikana aavikoitui taas uudet 80 hehtaaria, mutta onneksi Greta antoi toivon maapallon kalleimmalle luonnonvaralle, meille, ja meidän uskollemme, että vain Gretan nimeä toistamalla voimme pelastaa lapset, tulevaisuuden ja jonkun kolmannen tärkeän jutun.

Ja sitten …sitten… tapahtui se… pahin… Amazonin sademetsät paloivat, Siperia oli tulessa, vajaa 30 000 ihmistä kuoli tänään nälkään, mutta MITEN MINÄ VOIN HENGITTÄÄ LASSE LEHTISEN SAASTUTTAMAA ILMAA, EN VOI.

Lasse Lehtinen oli kirjoittanut kolumnin – OK Boomer! – jossa oli kutsunut Thunbergia… tyttöseksi.

Tyttönen! Normaalia verisempi lapsimurha! Maailma hajoaa ympärillämme, vanha mies sanoi tyttönen, miten voi elää helvetissä, no eihän täällä voikaan elää.

Me olimme kehittäneet itsellemme uuden oireyhtymän. Meillä oli meta-asperger, jossa emme pystyneet ajattelemaan, puhumaan, tuntemaan, näkemään tai suhteuttamaan maailmaa enää minkään muun kuin ruotsalaisen Asperger-teinin kautta.

Ei ollut rakenteita, ei suuryrityksiä, ei markkinoita, institutionaalista valtaa, monikansallisia yrityksiä, globaalia vääryyttä, moraalin harmaita alueita, ei läheisten kasvavaa huolta mielenterveydestämme. Oli vain yksi hetki; hetki, jolloin meistä poikkeava ihminen asetteli väärää mieltä ollessaan sanansa väärin edustaessaan ikäluokkaansa, asemaansa ja sukupuoltaan, vaikka hänen olisi pitänyt edustaa sitä kaikkea, mitä meissä oli.

Maailma hajoaa ympärillämme, vanha mies sanoi tyttönen, miten voi elää helvetissä, no eihän täällä voikaan elää.

Me emme enää lyöneet ylöspäin, vaatisi voimia, tietoa, näkemystä, kurkottautumista kohti jotain muuta kuin itseämme, ja siksi me löimme vieressä istuvaa vanhusta, se oli meidän taistelumme.

Keskeytettyjen opintojen ja raiteiltaan suistuneen minäkäsityksen seurauksena me osasimme argumentoida taistelussa kohti parempaa maailmaa, ja näin me argumentoimme:

”Kuinka sä kehtaat!” Argumentoimme varastamalla tuohtumuksemme ilmaisun 16-vuotiaalta, joka oli varastanut sen aikuisilta tehdäkseen heihin vaikutuksen.

”Setämies!” Tarvitseeko sanoa enempää? No ei!

”OK Boomer!” Lopulta voiton vei monikansallinen minimalismi. Panoksemme yhteiskunnalliseen keskusteluun oli sonnustautua globaaliksi meemiksi itkiessämme raivosta, millaisia muut ovat, emme surusta, millaisia meistä oli tullut.

2019 oli vuosi, kun voittajat vyöryivät vihdoin sinne, minne olivat kauan himoinneet: häviäjien eteen kärsimään niin, että häviäjät – sori, mutta mitäs ootte häviäjiä! – hävisivät toisen kerran.

Me olimme suvaitsevaisia, ylpeitä suvaitsevaisuudestamme, vaadimme sitä muiltakin, ihmisyyden ihana kirjo, mutta jokin raja hyvyydessämmekin, ja se raja oli siinä kohdin, jossa toisen ihmisen tapa ilmaista eriävää mielipidettään tuntui meistä epämukavalta.

Muut eivät olleet meitä ja puutteitamme kohtaan samalla lailla suvaitsevaisia kuin itse olimme. Niillä oli erilaisia mielipiteitä, erilaisia puhetapoja, niille ”mielenterveys” oli kaksi eri sanaa.

Jos et ollut samaa mieltä kanssamme, olit juntti, mikä mielessämme tarkoitti usein samaa kuin natsi.

Juntti-sana ponnahti takaisin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jos et ollut samaa mieltä kanssamme, olit juntti, mikä mielessämme tarkoitti usein samaa kuin natsi.

Sori syrjäytyneet, ammattikoulun käyneet köyhät juntit. Te ette osanneet käyttää edes sananvapauttanne. Kun teille annettiin ääni, ja kun tuo ääni ei ollutkaan meidän päivityksemme perään lätkäisty sydän tai itsemarkkinointimme jakaminen eteenpäin, se oli vihapuhetta.

Geert Lovink on huomauttanut kirjassaan Sad by Design: On Platform Nihilism, kuinka aikaamme määrittää ”hauraan minän mikrohuolet”. Juntin ääni täytyi vaientaa blokkaamalla se pois omista silmistä, ettei hauras minämme murenisi meihin kohdistuvasta kritiikistä.

Väärien äänien blokkaamisesta tuli saavutus, josta informoitiin militaristisella ylpeydellä. ”Mua ei kiinnosta, jos sun tai sun frendies mielestä blokkaus oli ’epis’ tai liian herkkä. Te olette väärässä, mä oikeassa. Mitä jos itsereflektoisit”, kirjoitti Jessikka Aron sisko Pipsa Aro, joka nimeää erääksi ”syttymisen” kohteekseen ”#diversiteetin”.

Hyvä meininki! Kun olimme saaneet väärät äänet vaiennettua, jatkoimme puhumista keskenämme, kenenkään muun enää kuulematta, niin että parhaimmillaan tuntui kuin oma ääni kaikuisi kaikkialta, ja juuri sitä habermasilainen dialogi parhaimmillaan tarkoittaakin.

Ja kun me puhuimme vain kaltaisillemme, meillä oli jatkuvasti vähemmän sanottavaa. Ainoa energinen puolemmekin, raivomme, muuttui väsyneeksi ylimielisyydeksi. Sen kohteina olivat ne, jotka olimme blokanneet, niin että sisältömme oli enää vain vihamuminaa blokattujen selkien takana.

Marraskuussa 2019 Yleisradion gallupissa kerrottiin perussuomalaisten kannatuksen nousseen 23 prosenttiin.

Paljonhan tuossa olisi mietittävää suhteessa omaan luotaantyöntävyyteen, kaikkivoipaisuuden harhaan, maailman ja sosiaalisen maailman erottelutaitoon, dialogi- ja sietokykyyn, mutta ei ollut aikaa, kun ensimmäinen ja syvin reaktiomme galluptulokseen oli klikata laskukonesovellus esiin. Sen avulla pystyi laskemaan, että vastasyntyneet vauvat mukaan lukien 1.2 miljoonaa suomalaisista on rasisteja.

Se riitti analyysiksi. Yksi. Pilkku. Kaksi Miljoonaa. Ihmistä. Jotka. Eivät. Ole. Kuunnelleet. Mitä. Olen. Sanonut. Kavereilleni.

Nyt perussuomalaisia on jo muutama tuhat enemmän, koska emme miettineet, mistä nousu johtuu, mitä sille voisi tehdä, mitä omalle itselle voisi tehdä, teemmekö me kenties oikeamielisessä hybriksessämme jotain väärin ja karkotamme kaikki kauemmas ja siksikö olen taas yksin sosiaalisessa mediassa ja mistä tämä suru, tämä hellittämätön suru tulee, vaikka juuri kirjoitin aika vitun ylpeänä, että perussuomalaisista saa – itse asiassa! – anagrammin ”ulostemassapieru” ja etnonationalisteista – katsokaapa tätä! – ”natsiletti onanoi”.

Natsiletti onanoi! Sen sijaan, että olisimme miettineet, analysoineet, hiljentyneet, pysähtyneet, me vastasimme maailman meluun muuttamalla sen anagrammiksi.

SOS-kummina annat Nalan kaltaiselle orvolle rakastavan kodin alle eurolla päivässä”, ilmoitti SOS-lapsikylä nettisivuillaan Nalan kasvokuvan vieressä.

Aika edullista, mutta kutsuuko Nala meidät Kämpiin juomaan kuplivaa? Ja olisiko teillä lisää kuvia Nalasta, nyt tuo Nalan päähuivi ei näy kokonaan, vaikka oon ite tollasesta eksoottisemmasta päähuivista kauan haaveillut.

Vuosi 2018 jätti hyvän mielen, kun saattoi polskia loppuvuoden niissä omia tunteita koskevissa tunnelmissa, jotka Perttu Häkkisen menehtyminen oli saanut muillekin näkyviin.

Siitä tuli niin syvä ja herkkä olo, että tällekin vuodelle tarvittiin energisoiva tragedia, ja onneksi Hesariin tehtiin iso kaverihaastattelu Samu-Jussi Koskesta, jonka Samuji-muotiliikkeellä ei mennyt niin kuin sillä olisi pitänyt mennä.

Hesarin ansiosta Samujin tila levisi laajempaan tietoisuuteen Somalian nälänhätää – Taasko?! Vastahan se oli! – nopeammin, mutta onneksi mesenaatti.me-yhteisörahoituspalvelussa voi auttaa hädänalaisia.

Samujin joukkorahoitus oli uutta solidaarisuutta; sellaista, joka kääntyy lahjoittajan hyväksi.

Samujin joukkorahoitus oli Mesenaatin historian intohimoisin hyväntekeväisyyskohde, joka keräsi 205 000 euroa. Se oli helsinkiläisten projekti osoittaa toisille helsinkiläisille helsinkiläisiä kohtaan tuntemaansa solidaarisuutta näinä vaikeina aikoina, kun 1.2 miljoonaa suomalaisista on natseja.

Samujin joukkorahoitus oli uutta solidaarisuutta; sellaista, joka kääntyy lahjoittajan hyväksi. Uusiutuvaan solidaarisuusmallistoon saattoi pukeutua niin kuin aina olisi suruaika, olla ei-anonyymisti hyvän puolella ja tukea vaateteollisuutta, joka ei ainakaan tietoisesti hyödynnä lapsiorjia – bravo! – toisin kuin se monikansallinen yhtiö, joka tuotti sen puhelimen, jolla joukkorahoituskampanjaan siirrettiin 175 euroa, millä summalla Nala – pois nyt täältä fiiliksiä pilaamasta! – olisi elänyt puoli vuotta, mutta mitä se on verrattuna siihen, että 175 eurolla sai hyvän mielen lisäksi ”hotelliyön kahdelle Noli Sörnäisissä sisältäen aamiaisen. Huonetyyppi Large Fully Furnished Studio, saatavilla myös Samujin stailaamia huoneita”.

Staycation oli vuoden 2019 matkailua omaan itseen – vähän kuin Nala, jolla voi nukkua!

Amazon.comista – terve, aikuisorjat! – löytyy minuutin haulla mm. seuraavat kirjat: Bad Girls Throughout History: 100 Remarkable Women Who Changed the World; 100 Women Who Made History; Remarkable Women Who Shaped Our World; Herstory: 50 Women and Girls Who Shook Up the World; Legendary Ladies: 50 Goddesses to Empower and Inspire You; 2020 Inspiring Women a Celebration of Women Who Changed History -kalenteri; Great Women in American History sekä Hilary Rodham Clintonin ja Chelsea Clintonin The Book of Gutsy Women: Favorite Stories of Courage and Resilience.

Ei riitä! Me tarvitsemme oman helppolukuisen Bitch In a Good Way -kuvakirjan.

Ei riitä! Me tarvitsemme oman helppolukuisen Bitch In a Good Way -kuvakirjan, sellaisen, jossa jollakin tavalla itsekin olisimme sukupuolestamme riippumatta osana historian vaiettujen, rohkeiden, jännien, oikealla tavalla pahojen naisten – ei pliis niitä lapsimurhaajanaisia tähän joukkoon! – jatkumoa.

Tuohon markkinarakoon änkesi roolipelaaja-päätoimittaja Maria Pettersson kopioimalla Suomeen tuotantolinjan siitä, että historiassa on kaikenlaisia naisia. Idea oli kunnianhimoisen kyyninen, niin kuin Pettersson olisi roolipelannut pahaa noitaa huijaamassa yksinkertaisia, hyviä ihmisiä.

Pettersson julkaisi kesällä 2019 moniosaisia twiittejä historian unohdetuista naisista, joihin oli kaapinut mukaan muutaman suomalaisenkin. Projekti oli pultattu niin jykevästi historian oikealle puolen, että twiiteistä oli kaikkien tykättävä – vai miksi vihaat naisia? – ja seuraavaksi olikin jo kirjan vuoro, koska jos jokin on twiitti, se voi olla myös kirja, OK Boomer? Historia ei ole tekijänoikeuslain alainen, ja jokainen yli vuoden journalistina toiminut osaa useimmiten kopioida ja liittää.

Historian jännät naiset -kirjan joukkorahoituskampanjan minimitavoitteena oli 2 000 euroa ja varsinaisena tavoitteena 10 000 euroa. Koska kyseessä oli globaalin kärsimyksen minimoiminen, idealistien rahavyörylle ei tullut loppua, ja kirjan tekemistä rahoitettiin lopulta 45 819 eurolla, tavallisen Normi-Petterssonin kirjaennakko olisi ollut 1000–2500 euroa.

45 819 euroa – laskukonesovellus taas esiin! Jos Nalan kaltaisen orvon rakastava koti maksaa 90 senttiä päivässä, Petterssonin mesenaattikampanja vei juuri 140 orvolta kodin.

Varsin kohtuullista! Etenkään kun ei täydy edes ostaa sitä kirjaa. 12 eurolla sai Historian jännät naiset -aiheisen kiitoskortin – 11 euroa arvokkaampaa hyväntekeväisyyttä kuin Ison Numeron joulukortti, joka maksaa vain euron. 15 eurolla sai mahdollisuuden heiluttaa hyveellisyyttään Historian jännät naiset -kangaskassilla, jossa on jonkun supersiistin naisen silhuetti sekä kysymys ”Onko mitään, mihin suomalainen nainen ei pystyisi?” (ei tietenkään!), oiva kassilisäys sinne NARTTU-, Bad Motherfucker- ja sateenkaarikassien sekaan.

Greta Thunberg kysyi Timo Soinia siteeraten ”Kuinka te kehtaatte?” ja kiitos kysymästä, hyvin kehdataan! 30 eurolla – Nuku hyvin, Nala! – pääsee sisälle suljettuun Historian jännät naiset -Facebook -ryhmään, 50 eurolla saa Historian jännät naiset -kirjan omistuskirjoituksella, 100 eurolla saa Historian jännät naiset -kirjan sekä kutsun julkkareihin, ja tuhannella eurolla saa ”tunnin tarinatuokion, jossa Maria lukee yrityksen/tapahtuman/oppilaitoksen tilaisuudessa kirjan parhaita paloja”, HYVIN KEHDATAAN.

Omat sielulliset ongelmat ja itsetuotetut kohtuuttomuuden tunteet olivat vuoden 2019 merkittävimmät uutistapahtumat.

Vuonna 2019 emme taistelleet paremman maailman tai tulevaisuuden puolesta. Me taistelimme toisiamme vastaan maailmassa, jota ei vielä reilut kymmenen vuotta sitten ollut olemassa, ja tuossa maailmassa toisen sanat satuttivat meitä koko ajan enemmän, koska kivusta, vihapuheen kohteeksi kohoamisesta oli tullut statuspäivitys, kertomus siitä, että oli tehnyt jotain ryhdikkäästi, luovuttamatta.

Pekka Saurin somehajoaminen oli symboli sille, ettei ulkopuolella ollut enää rauhallista, rauhoittavaa ja rationaalista ääntä, ja omat sielulliset ongelmat ja itsetuotetut kohtuuttomuuden tunteet olivat vuoden 2019 merkittävimmät uutistapahtumat.

Valitettavasti etnonationalistien, sovinistien, miesten, oikeiston, vanhojen, autoilijoiden, maalaisten ja muiden junttien pilkkaaminen ei enää habermasilaisena dialogina toiminut, koska me olimme sulkeneet ulos kaikki paitsi kaltaisemme.

Yhteiskunnallinen radikalismimme oli sitä, että istuimme Skinnerin laatikossa odottamassa positiivista palautetta mielipiteillemme, jotka eivät olleet mielipiteitämme vaan Nietzschen ”tottumusten ja mielipiteiden sumupilvi”.

Me emme kamppailleet alistavia voimia ja rakenteita vastaan, me olimme sumupilvi niiden edessä.

Muiden mielipiteet muutettiin sairauksiksi, fobioiksi suhteessa omaan hyvyyteen.

Ilmastoraporttikin oli hiljaa unohtunut, kun huoli ei enää koskenut maailman tilaa vaan oli muuttunut raivoksi siitä, ettei kaikilla ollut samaa huolta.

Oma mielenterveys alkaa tällaisessa usein murtua, mutta siitä selvittiin epäilemällä muiden mielenterveyttä, kun muiden mielipiteet muutettiin sairauksiksi, fobioiksi suhteessa omaan hyvyyteen.

Tuo hyvyys määriteltiin oman olemisen kautta, vastaamalla: ”Totta kai! Mikä sua vaivaa?” Nietzschen kysymykseen ”Ja eikö tämän varsinaisen narriuden takana kökötä vielä vaateliain kaikista taka-ajatuksista, että meidän itsemme täytyy olla hyvän prinsiippi, koska hyvää ja pahaa mitataan meidän mukaamme?”

Nuorten idealismin varjolla myös me saimme olla yksipuolisia, yksinkertaisia, naiiveja ja narsistisia tunnelätäköitä.

Siksi meidän oli niin helppo ihastella, kuinka fiksuja nykynuoret ovat. Nuorten idealismin varjolla myös me saimme olla yksipuolisia, yksinkertaisia, naiiveja ja narsistisia tunnelätäköitä. Gretan selän takaa oli aikuisten hyvä huudella ”natsi onanoi!” (silloin kuin emme huutaneet ”Huuhkajat!”).

Ennen lukutaito tarkoitti lukemista, luetun ymmärtämistä, uteliaisuutta oppia, kykyä kyseenalaistaa sekä omaksua ajatuksia. Tuossa kaikessa oli se ongelma, että joku muu oli aina se, joka kirjoitti. Siksi lukutaito tarkoittaa nykyään omaa kirjoitus- ja ilmaisutaitoa; kykyä ja tarvetta tuottaa jatkuvasti lisää sisältöä, reagointeja, vastauksia, mielipiteitä ja päivityksiä.

19.11.2019 kulttuurin ja taiteen edunvalvojan Kulta ry.:n pääsihteeri ja Taiteen Keskustoimikunnan taideneuvoston – ei yhtään neuvostoliittolainen käsitekokonaisuus! – varapuheenjohtaja Rosa Meriläinen jakoi yhdeksännen videon koiranpennuistaan. Videossa koiranpennut telmivät taustamusiikin tahdissa koiranpentujen lailla. Videon alle Meriläinen oli tulkintaohjeeksi kirjoittanut: ”vastalääkettä kyynisyyteen ja pessimismiin”.

Surkeat lääkkeet. Parempia tarvittaisiin; vaikkapa sellaisia – terve Pullisen Jussi! – joiden avulla entistä harvempi käyttäisi verkon ja somen pakotetta sanoa asioita.

Kommentoi »