En pääsekään täältä vähään aikaan. Sanat tulivat takellellen, ja ääni kuulosti oudon vieraalta. Sitten puhelu katkesi. Harpoin läpi lentoaseman ja koetin vimmatusti soittaa takaisin. Tappelin paniikkia vastaan, sillä tiesin jo silloin. Ne olivat viimeiset sanat, jotka syöpää sairastanut äitini sanoi minulle. Puhelu sairaalasta tuli vasta, kun olin ehtinyt kotiin.

Itkin päivän tai kaksi ja sitten kävin toimeen. Oli järjestettävä hautaaminen ja perunkirjoitus, tyhjennettävä vuokra-asunto, suljettava puhelin ja sähkö, selvitettävä laskuja. Tämä kaikki oli pakko hoitaa, eikä ollut ketään muita kuin minä. Suru piti pyyhkäistä jonnekin sivuun.

Kesälomani viimeiset päivät menivät nopeasti tavaroita lajitellessa, mutta iltaisin tumma painava möhkäle yritti pesiytyä viereeni. Pakotin sen kuitenkin pois, sillä tekemistä oli vielä jäljellä. Lopulta ilmoitin siunauspäivän lähimmille sukulaisille, palautin tyhjän asunnon avaimet ja kannoin vanhat valokuva-albumit autooni.

Surua voi ehkä lykätä, mutta sitä ei voi paeta. Tämä selvisi minulle kouriintuntuvasti eräänä aamuna, kun olin ajamassa töihin. Kesken matkaa havahduin siihen, ettei minulla ollut mitään käsitystä, mihin olin menossa. Stressireaktio, totesi työterveyslääkäri ja passitti sairauslomalle. Loppukesän auringossa jämähdin uimarannalle valkoposkihanhien seuraan. Vasta tuolla hiljaisella rannalla aloitin hitaan matkani surun läpi. Nyt 17 vuoden jälkeen äidin kuolema kulkee yhä mukanani, mutta suru on muuttunut lohduttaviksi muistoiksi.

Harva meistä välttyy menetyksiltä. Apu Terveydessä 9/2023 Leena-­Maija Tuominen kertoo, miten on selviytynyt omastaan. Surua ei voi estää, mutta sen kanssa oppii ajan myötä elämään.