Maailmalla Suomesta ei tiedetty mitään, mutta poika Kuortaneelta muutti kaiken – 1930-luku oli käännekohta, josta saamme kiittää Alvar Aaltoa

Sijainti mereen laskevan Kymijoen suulla ei olisi voinut olla parempi. Sisä-Suomesta kulki puuta jokea pitkin ja maailma aukesi satamasta. Uittoreitin päässä olevalla saarella oli riittämiin tilaa, vieressä mantereen puolella lisää. Tänne kannattaisi rakentaa iso sellutehdas.

Kotkan Sunila oli metsien ja kallioiden peittämä perisuomalainen luontomaisema. Sen keskelle ja sitä myötäilemään rakennettiin asuntoja tehtaanjohtajille ja työntekijöille, seuratalo ja muita kerhotiloja virkailijoiden kokouksille, urheiluseuroille ja muille vapaa-ajanriennoille, kirjasto, lastentarhakin. Kokonainen yhteiskunta pienoiskoossa siis, keskellä luontoa.

Kotkan Sunila oli teollistuvan Suomen suurimpia ja vaikutukseltaan kauaskantoisimpia rakennushankkeita, johon kiteytyi 1930-luvun teollinen murros.

Sunilan suunnittelijaksi kutsuttiin vasta kolmikymppinen arkkitehti Alvar Aalto (1898–1976).

Siitä tuli käännekohta paitsi Aallolle myös Suomelle.

Sunilan alueen maamerkki on Valliniemen lämpökeskus tehtaan logoineen. Rakennus oli alkujaan hyvin monikäyttöinen: keskuslämmityslaitoksen lisäksi siinä sijaitsivat tehtaan virka-autojen tallit, pesupaikka ja korjaamo. Kuva: Timo Pyykkö

Kun 1930-luku alkoi, Suomi oli vielä kaukana siitä hyvän elämän tyyssijasta, mihin nuoren arkkitehdinkin ajatukset kurottelivat. Itsenäinen valtio otti ensiaskeleitaan. Sisällissodasta oli ehtinyt kulua vain 12 vuotta, ja juopa eri kansanryhmien välillä oli syvä. Harva uskalsi kuvitella maatalousvetoista Suomea kansainvälisesti menestyvänä teollisuusmaana.

Edellinen vuosikymmen oli jättänyt perinnöksi vielä maailmanlaajuisen talouslaman, joka hiljensi rakennustyömaitakin vuosiksi. Niin kävi myös Kotkan Sunilassa, jossa tehdashankkeeseen oli ryhdytty metsäteollisuuden murroksen tähden.

Sahatavaran aikakausi oli kääntymässä lopuilleen, ja uudeksi menestystuotteeksi oli nousemassa paperi, jota kaupungistuvassa maailmassa tarvittiin muun muassa nopeasti kasvavaa neljättä valtiomahtia eli sanomalehdistöä varten.

Suomalaisen puunjalostusteollisuuden kärkiyhtiöt olivat vainunneet tämän muutoksen tuulen. A. Ahlström, Enso Gutzeit, Kymin Osakeyhtiö, Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus (myöhemmin Tampella) ja Yhtyneet paperitehtaat olivat vuonna 1928 perustaneet yhteisen puunjalostusyhtiön huolehtimaan siitä, että kunkin paperitehtaille riittää paperinteossa tarvittavaa sellua. Toisin sanoen: Sunila Osakeyhtiö syntyi, kun toistensa kovimmat kilpailijat löivät hynttyyt yhteen.

A. Ahlströmin toimitusjohtaja Harry Gullichsen suositti kumppaneilleen Alvar Aaltoa Sunilan suunnittelijaksi. Aalto oli suunnitellut aikaisemmin vain yhden sellutehtaan Oulun Toppilaan, mutta se oli saanut saksalaisen taide- ja arkkitehtuurikoulun Bauhausin hyväksynnän, kertoo Tommi Lindh, arkkitehti ja Alvar Aalto -säätiön toimitusjohtaja. Tämä kansainvälisiltä huipuilta saatu arvostus ei jäänyt A. Ahlströmin toimitusjohtaja Harry Gullichsenilta (1902–1954) huomaamatta.

Kansainvälisen tunnustuksen lisäksi Aallolla oli tuoreita ideoita ja kykyä esittää ne. Kirkkaalla insinöörijärjellään ja hyvillä puheenlahjoillaan hän vakuutti epäilevät patruunat esimerkiksi siitä, että tehtaan voisi rakentaa ilman että alle jäävää kalliota tarvitsisi räjäyttää tasaiseksi. Jyrkkä maasto tarjosi mahdollisuuden hyödyntää painovoimaa tehtaan prosesseissa.

– Sunilan ansiosta Aallosta tuli suomalaisen puunjalostusteollisuuden ’luottojätkä’, Lindh summaa.

Kun Sunilassa toukokuussa 1938 juhlittiin uuden sulfiittiselluloosatehtaan ensimmäistä sellupaalia, tultiin samalla juhlistaneeksi sitäkin suurempaa saavutusta. Yhtiöiden vainu oli osunut oikeaan.

Suomesta oli tullut modernin ajan maa, jonka talouden nousu sai voimaa puusta ja vauhtia viennistä.

Sunilaan tuli asuntoja kaikille tehtaan toiminnan kannalta keskeisille ammattilaisille. Työnjohtajille tehtiin rivitalot pihoineen, mutta eivät työntekijöiden asumukset niiden rinnalla kalvenneet. Sunilan terassitalot tunnetaan ympäri maailman työläisasunto­suunnittelun helmenä: alakerran yksiöillä on omat pihansa, ja ylempien kerrosten kaksi­oihin tuovat tilaa suuret terassimaiset parvekkeet. Kuva: Roos/Sunila Oy:n arkisto

Tehtaiden ja ruukkien ympärille rakennetut yhdyskunnat olivat jo historiallisesti olleet paljon enemmän kuin vain työpaikkakeskittymiä. Ne vastasivat työntekijöiden asumisesta, terveydenhuollosta ja jälkikasvun koulutuksesta.

1930-luvun teollisuuden suuryhtiöt toteuttivatkin parhaimmillaan hyvinvointiyhteiskunnan ihanteita jo ennen varsinaista hyvinvointivaltiota.

Sekä Alvar Aalto että hänen ensimmäinen puolisonsa arkkitehti Aino Marsio-Aalto (1894–1949) – tai lyhyemmin Aino Aalto – olivat vakuuttuneet hyvän arkkitehtuurin ja muotoilun myönteisestä vaikutuksesta ihmisen henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin ja koko yhteiskuntaan.

– Aalto aloitti Sunilan juuri asuntoalueen suunnittelusta. Ensin oli saatava työntekijöille hyvät asumukset, kertoo ympäristöneuvos Jussi Rautsi. Rautsi työskenteli Alvar Aallon toimistossa vuosina 1969–1978, ja on myöhemmin tehnyt tutkimustyötä Aallon töistä.

Liittolaisekseen Aallot saivat varakkaan ja vaikutusvaltaisen Ahlströmin suvun perijättären ja yhtiön toimitusjohtaja Harry Gullichsenin vaimon Maire Gullichsenin (1907–1990).

Tavallinen työväestön asumus 1930-luvun alussa oli puutalon hellahuone, johon vesi kannettiin kaivosta. Tarpeet tehtiin ulkorakennuksessa. Tilaa oli niukalti, valoa ei senkään vertaa.

Aallon toimiston piirtämissä, funkkistyyliä edustaneisissa Sunilan uusissa työläisasunnoissa oli isot nauhaikkunat, valkoiset seinät, juokseva lämmin vesi ja wc – valoa ja puhdasta. Siirtymää on verrattu taivaaseen pääsyyn, kuvaillaan Sunilan historiikissa tehtaan työläisten kokemusta.

Tommi Lindhin mukaan Sunilan työväenasunnoissa oli käytännössä aivan samanlaisia yksityiskohtia kuin vaikkapa Villa Maireassa, Aaltojen Gullichseneille suunnittelemassa upeassa yksityiskodissa.

– Juuri ’työväenasuntokysymys’ – ei siis vaikkapa taidemuseo – oli se, minkä Maire Gullichsen itse nosti tärkeimmäksi elämäntyökseen, Tommi Lindh sanoo.

Aino Aallon vastuulla Sunilassa olivat yhteistilojen kuten ruokaloiden sisustukset, toisin sanoen ympäristöt, joissa työntekijät viettivät paljon aikaa. Yhdessä Maire Gullichsenin kanssa hän sai aikaan sen, että Sunilaan rakennettiin myös neuvolat ja lastentalot.

Lastenhoidon järjestämisessä oli tehtaan kannalta järkeä. – Äidit tarvittiin tehtaisiin töihin, Lindh muistuttaa.

Aino Aallon kohdalla oli kyse kuitenkin paljon suuremmasta sitoutumisesta. Elämänsä loppupuolelle asti hän toimi aktiivisesti valtakunnallisen neuvolaverkoston kehittämisessä. Monet suomalaislapset ovat opetelleet loruja ja aakkosia Aino Aallon suunnittelemilla päiväkotien ja koulujen kalusteilla.

Aalto-keräilijä Jani Kylmäsen vapaa-ajan asunto Kotkan Sunilassa on kalustettu tietenkin Aallon huonekaluilla. Kuva: Timo Pyykkö

Hihat on kääritty, housun puntit työnnetty sukkien sisään. Auringonpaiste osuu silmiin, suu on hymyssä. Taustalla oleva rakennelma kielii jotain isoa olevan tekeillä.

Kuva hyväntuulisesta Alvar Aallosta on otettu rakennustyömaalla 1930-luvun vaihteessa.

Ennen Kotkan Sunilaa Aallon toimisto oli voittanut kaksi merkittävää suunnittelukisaa: parantolasta Varsinais-Suomessa ja kirjastosta Karjalassa.

Paimiossa tilaajan tavoitteet olivat yhtä kunnianhimoiset kuin Sunilan rakennuttajilla, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa: tuberkuloosiparantolan ympärille haluttiin viihtyisä yhdyskunta, jossa niin potilaat kuin heidän hoitajansa voisivat elää ihmisarvoista arkea. Tuberkuloosi oli sitkeä tauti, joten monet sairastuneet joutuivat viettämään pitkiä aikoja parantolassa – tyypillinen hoitojakso Paimiossa oli seitsemän kuukautta.

– Aallon arkkitehtuurissa oli kyse tavallaan tervehdyttämisestä, parantamisesta, Jussi Rautsi kuvailee.

Henkisellä tasolla parantaminen oli sisällissodan runteleman maan eheyttämstä, fyysisellä taas tappavan kulkutaudin nujertamista. Tuberkuloosi oli 1930-luvun alussa kansansairaus, joka aiheutti 15 prosenttia kuolemista Suomessa.

Männyt Paimion maastossa kohosivat korkeuksiin, valkoisen rakennuksen terassiparvekkeet niitäkin korkeammalle. Sisätilojen puolesta olisi voinut kuvitella olevansa pikemmin hotellissa kuin kalseassa klinikassa. Aallon toimisto loihti hoitohuoneisiin luonnonvalon, pyöreiden muotojen ja raikkaiden värien avulla jos ei pirteän niin ainakin piristävän tunnelman.

Suunnittelun lähtökohtana oli ihminen potilaan asemassa. Pedillä maaten tuli voida nähdä ulos, katon väri valittiin sellaiseksi että sitä jaksoi katsoa pitkään. Äänelläkin oli väliä: pesualtaat suunniteltiin siten, ettei niiden lorotus häiritsisi toipuvia.

– Jokainen suunnitelma oli aina osa jotain laajempaa kokonaisuutta, Jussi Rautsi kiteyttää Aaltojen suunnittelun ytimen.

Oli siis kyse työläisasunnon keittiöstä tai sairaalan pesualtaasta, pieninkin yksityiskohta oli yhteydessä johonkin suurempaan, ja oli siksi merkityksellinen.

Aallon toimisto voitti Paimion parantolasta järjestetyn suunnittelukilpailun nimimerkillä “Piirretty ikkuna”. Rakennus oli monella tavalla uraa uurtava niin muodoltaan kuin suunnitteluprosessiltaan. Aallon toimisto kuunteli lääkäreitä parhaiden ratkaisujen löytämiseksi – nyky­päivänä puhuttaisiin varmaankin ”palvelumuotoilusta”. Valon ja värien parantavasta vaikutuksesta löytyi eri puolilla Eurooppaa kokeiluja, joista Alvar Aalto oli kiinnostunut. Kuva: Pietinen/Museovirasto

Paimio avautui käyttäjilleen vuonna 1932. Vähän sen jälkeen nytkähti liikkeelle vihdoin myös toinen rakennushanke, Aallon suunnittelema kirjasto Viipuriin.

Suunnittelua ohjasi sama ihmislähtöisyys kuin Paimiossa. Kun parantolassa näkökulma oli sairaspedissä makaavan, Viipurissa Aalto keskittyi lukevaan ihmiseen. Koska lukeminen tarvitsee hyvää valoa, tuli sekä luonnon- että keinovalon hyödyntämisestä Viipurin kirjaston tunnistettavin piirre.

Viipurin kirjasto sai rahoituksensa yksityiseltä mesenaatilta. Lukemisen ja sivistyksen haluttiin kuuluvan muillekin kuin hyväosaisille. Viipurin kirjastossa hyllyt olivat helposti lähestyttävät ja salit lämpimän kutsuvat.

Aalto pyrki arkkitehtuurilla kokonaisvaltaiseen kokemukseen. Siksi kaikki kalusteita ja pienimpiäkin yksityiskohtia myöten suunniteltiin itse. Aallon toimistosta tuli siis omien designkalusteiden päätilaaja.

Alvar Aallolle kalusteiden suosikkimateriaali puu ei tarkoittanut perinteistä puusepäntyötä vaan mahdollisuutta keksintöihin. Luottovalmistaja Otto Korhosen huonekalutehtaan kanssa niitä syntyikin. Kalusteiden tunnusmerkit kuten taivutetut jalat olivat Aallon ja Korhosen kehittämiä innovaatioita.

– Aallon tapa lähestyä puuta ei ollut alkukantainen eikä romanttinen, Jussi Rautsi korostaa. – Esimerkiksi lentokoneiden osissa käytettiin tuolloin materiaalina vaneria, jonka mahdollisuuksista Alvar Aalto ja Harry Gullichsen olivat hyvin kiinnostuneita.

Vanerin taivuttamisella syntyi parantolaan kokeellinen nojatuoli, joka tunnetaan nykyisin yksinkertaisesti Paimio-tuolina.

Aaltojen kaluste- ja valaisintuotanto olivat jo hyvässä vauhdissa, kun perheystävä Nils-Gustav Hahl (1904–1941) ja Maire Gullichsen lähestyivät Aaltoja ehdotuksella uudesta yhtiöstä. Designkalusteiden markkinointiin keskittyvä yritys otti nimensä englanninkielisistä sanoista art and technology – taide ja teknologia. Artek lähti rakentamaan demokraattisuuden ja designin liittoa valmistamalla yksinkertaisia, oivaltavia kalusteita tavallisiin koteihin, kouluihin ja työpaikoille. Artekin kautta Aalloille ja suomalaiselle puuosaamiselle aukesi ovia myös maailmanmarkkinoille.

Kuvateksti. Kuva: Jaska Poikonen/Paimion parantola

Kaduilla huristellaan autoilla ja moottoripyörillä. Torit ovat täynnä kauppiaita ja ostajia. Juhlivat ylioppilaat ottavat kaupunkia haltuun kuin uudet valtiaat. Veneet vievät auringonpalvojia saarten uimarannoille.

Elokuvateattereiden valkokankailla säihkyvät niin täkäläiset kuin Hollywoodin tähdet. Huvituksiin on vihdoin varaa, eikä kieltolakikaan enää kiusaa. Uusia ravintoloita ilmaantuu tiuhaan katukuvaan – niiden joukossa Savoy, jonka sisustuksesta vastaa, kuinkas muuten, arkkitehtitoimisto A. Aalto.

Aho&Soldanin lyhytelokuvista välittyy 1930-luvun puolivälin kaupunkielämä. Nousukausi oli ehtinyt kohottaa elintasoa, ja ilmapiiri oli virkeän tulevaisuususkoinen. Helsinkiin odoteltiin malttamattomina vuoden 1940 kesäolympialaisia, suurtapahtumaa joka kääntäisi koko maailman huomion Suomeen.

– 1930-luvulla Suomesta ei tiedetty maailmalla juuri mitään. Urheilumainekin oli jäänyt 1920-luvulle, muistuttaa dosentti Elina Melgin. Melginin väitöskirja käsittelee Suomen maakuvan varhaista rakentamista, ja erityisesti taiteen ja kulttuurin vaikutusta.

– Valtiolla ei vielä ollut laajaa maakuvatyötä, joten Suomi-kuvaa rakensivat pienten lähetystöjen ja Suomi-seurojen rinnalla nimenomaan tuotteliaat ja hyvin verkostoituneet yksilöt.

Paimion tuberkuloosiparantolasta oli tullut Aallon toimiston kansainvälinen läpimurto. Myös Viipurin kirjasto herätti huomiota. Lisää kansainvälistä nostetta Aallon toimistolle tuli maailmannäyttelyistä: Aallot voittivat sekä vuoden 1937 Pariisin maailmannäyttelyn että vuoden 1939 New Yorkin Suomen paviljongin suunnittelun.

”Olkoon vaatimattomia ne, joilla on siihen syytä”, sanotaan Alvar Aallon lohkaisseen itse.

Kuortaneen pojalla ei syytä ollut. Alvar Aallon nimi alkoi vakiintua kansainvälisten huippuarkkitehtien joukkoon.

Varsinkin Yhdysvaltojen sanomalehdistö ihastui suunnittelijapariskuntaan. Aallot tasavahvana työparina oli hyvää pr:ää Suomelle. Verkostoitunut ja ulospäinsuuntautunut Alvar nautti matkustelusta. ”One feels more at home among suitcases – matkalaukkujen keskellä sitä on enemmän kotonaan”, totesi reissaaja itse.

– Kiitos pitkälti Alvar Aallon aktiivisuuden, Suomesta syntyi maailmannäyttelyiden ansiosta kuva demokraattisena ja modernina maana. Suomen tarina kulki aina hänen mukanaan, Elina Melgin sanoo.

Alvar Aalto -säätiön Tommi Lindh sanoo, että Aallon maailmanvalloitus oli 1930-luvun viimeisinä vuosina etenemässä ”kuin surffilla”.

– Jos siis sotaa ei olisi tullut.

Sodan syttyminen oli edistyksen vääjäämättömyyteen uskoneelle Aallolle henkilökohtainen pettymys ja järkytys. Yhteiskunnallisuudestaan huolimatta Aalto oli pitänyt politiikan etäällä, eikä tiettävästi koskaan äänestänyt vaaleissa. Vastakkainasettelu ei kiinnostanut häntä. Isänmaallisuutta puhkuvissa maailmannäyttelyissäkin hän pyrki luomaan kuvan Suomesta ei-nationalistisena, edistyksellisenä maana.

Aallon verkostot, yhteistyökumppanuudet ja ystävyyssuhteet olivat 1930-luvulla ulottuneet maihin, jotka sodan alettua olivat äkisti vihollisia. Kuin symbolina yhden aikakauden päättymiselle Suomi menetti Viipurin sodan seurauksena ja Aallon suunnittelema kirjasto – sivistyksen tyyssija – jäi rajan toiselle puolelle.

Optimismin liekki ei kuitenkaan sammunut, ei Aallon eikä Suomen. Sen todistivat 1930-lukua seuranneet vuosikymmenet.

Aallon käsissä modernismi ei ollut ankaran virtaviivaista minimalismia, jota monet hänen aikalaisensa harjoittivat. Kun esimerkiksi saksalaisen Bauhausin suunnittelijat taivuttivat kalusteita teräksestä, Aalto suosi puuta, koska se tuntuu lämpimältä ”saunan jälkeen paljaalle iholle”. Kuva: Timo Pyykkö

Kun nykyisin puhutaan paluusta 1930-luvulle, viitataan usein äärioikeiston nousuun, vastakkainasettelun lisääntymiseen, epävakauteen, sodan läheisyyteen. 1930-lukua käytetään varoituksena, esimerkkinä historiasta josta tulisi oppia.

Mutta voi 1930-luvusta oppia muutakin.

Alvar Aalto oli kehittyvän maan ja kirkastuvan maakuvan arkkitehti. 1930-luvulla hänestä tuli myös kiistatta Suomen kansainvälisesti tunnetuin arkkitehtuurin edustaja. Tänään hänen nimeään kantaa yliopisto ja perintöään säätiö. Artekin kalusteita valmistetaan kotien, työpaikkojen ja julkisten tilojen käyttöön, nyt saksalais-sveitsiläisessä omistuksessa.

Rakennuksiakin käytetään edelleen – osaa alkuperäisiin käyttötarkoituksiin, osaa uusiin. Aallon 1930-luvun rakennuksista Viipurin kirjasto saatiin korjattua ja käytännössä pelastettua Aallon lesken, arkkitehti Elissa Aallon (1922–1994) periksiantamattomuuden ja osaamisen ansiosta. Paimion sairaalan kohtalo oli pitkään epäselvä, mutta nyt sen tulevaisuudesta huolehtimaan on perustettu säätiö. Sunilan työläisasunnotkin ovat vähitellen nostamassa suosiotaan arkkitehtuuri-intoilijoiden ”loma-asuntoina”.

Alvar Aallon syvin vaikutus on silti jäänyt siitä, mitä hän edusti, missä hän oli mukana ja minkä puolesta hän työskenteli. Suomi lähti 1930-luvulla polulle, jota viitoittivat teollinen osaaminen, oppiminen, hoiva ja luovuus. Niihin kiteytyi idea oikeasta edistyksestä.

Niinpä kun Suomi täytti 100 vuotta, itsenäisyyden merkkivuotta juhlittiin rakennuttamalla pääkaupunkiin uusi lastensairaala ja kirjasto. Keskustakirjasto Oodi rakennettiin maan kalleimmalle tontille, kaikille yhteiseksi julkiseksi tilaksi, jonka parvekkeelta olisi näkymä suoraan vallan ytimeen Eduskuntatalolle.

Oodin parvekkeelta näkyy myös Finlandia-talo, yksi Aallon viimeisimmistä rakennuksista ja luultavimmin se, joka useimmille tulee nykyään mieleen Aallon arkkitehtuurista.

Silti Alvar Aalto toimistoineen nousi kansainväliseen maineeseen käytännöllisillä, kaikille kuuluvilla rakennuksilla: tehtailla, kouluilla, asunnoilla, sairaaloilla, kirjastoilla. Niistä piirtyi myös kuva Suomesta ja suomalaisista maailmalle. Ehkä meille itsellemmekin.