Suomen pisimmän kantatien varrelta löytyy ihmisiä, jotka viihtyvät siellä missä harva suomalainen enää asuu – ”Tässä ovat Napolin valoni”

Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäellä on peräti kolme erillistä liikenneympyrää. Niiden kautta kulkee nelostie Jyväskylästä Ouluun. Kokkolasta Kajaaniin etenevä kantatie 28 kiertää sekin kärsämäkisen liikenneympyrän kautta.

Ne tiet eivät kuitenkaan kiinnosta meitä, sillä ideanamme on kulkea kantatie 58 päästä päähän. Tie alkaa pohjoisesta, tästä Kärsämäen eteläisimmästä liikenneympyrästä, ja päättyy vasta 385 kilometriä myöhemmin Kangasalle.

Tien pohjoinen alku on näyttävä, sillä vasemmalle puolelle jää heti ensimmäisen kilometrin aikana Kärsämäen paanukirkko. Hyvin poikkeavasta, modernista puukirkosta on usein kyselty paikalliselta kyläaktiivilta Keijo Isolalta hänen reissuillaan, ihan ulkomaita myöten.

– Olen vastannut kysymyksiin, että minähän sen melkein tein, Isola veistelee.

Keijo Isola palasi eläkkeellä pysyvästi Kärsämäelle. Hän veistelee, että jos hän olisi tiennyt, että eläkkeellä on näin mukavaa, olisi hän jättänyt koko työelämän välistä. Taustalla pitäjän paanukirkko.

Jos heti pitkän maalaisseikkailumme alkuun etsittäisiin tyypillistä pitäjätarinoitsijaa, niin 72-vuotiaasta Isolasta olisi selkeästi sellaiseksi – ja Kärsämäen paanukirkkoprojektista olisi yhtä lailla kuvailemaan maaseudun ponnekkuutta.

Rakentamisessa käytettyjä puita on haettu ihan Isolan kotimökin vierestä. Ensimmäiset kuormat kuljetettiin hevospelillä. Seuraavassa työvaiheessa Isola oli mukana höyläämässä lattialankkuja.

– Oli siinä kolme kaveria mukana sen takia, että se oli neljän miehen höylä, hän heittää.

Vitsailun lomassa Isola jakaa kyllä kunniaa moneen suuntaan. Sellainen kuusissakymmenissä oleva mies kuin Tauno Karkulehto teki kertoman mukaan kirkossa käytetystä noin 50 000–60 000 paanusta peräti 6 000 yksin.

Paanukirkon seiniä voi avata ja sulkea. Luukkuja ovat esittelemässä Hanna Kieleväinen (oik.) ja Ira Toppinen.

Vuonna 2004 valmistunut tunnelmallinen kirkko rakennettiin 1700-luvun rakennusmenetelmin. Sähkötyökaluja ei käytetty. Puu on paikallisista metsistä, ja kirkon kankaisiin tarvittu pellavakin on täältä Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäeltä.

Rahoitusta saatiin toki paljon Euroopan aluekehitysrahastolta, joten kaikki ei ollut kuin 1700-luvulta.

Kantatie 58 on Suomen pisin kantatie, mutta hiljainen sellainen. Se luikertelee Suomenselkää pitkin keskeltä Suomea, maakunnista ennen kaikkea Pohjois-Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja lopuksi Pirkanmaalla, mutta ei isoja asutuskeskuksia yhdistäen.

Rajusti sanottuna tie kulkee keskellä ei mitään. Se jää aktiivisemman Pohjanmaan rannikko-Suomen ja nelostien varren isompien ja dynaamisempien paikkakuntien väliin.

Pikkuhiljaa rakennetun ja parannellun kantatie 58:n ideana on ollut tarjota yhtenäinen, edes jokseenkin hyvä liikenneyhteys, etteivät sen varrella olevat pitäjät jäisi vieläkin pahemmin kehitystrendien katveeseen.

Kun peräti viisi kuudesta suomalaisesta asuu tätä nykyä vain reilun kahden prosentin pinta-alan alueella Suomea, jää kantatie 58:n varrelle toisenlaista, harvaan asutettua maata.

Mutta nyt ei ole ideana kirjoitella vain klassisia väestötappiotarinoita, vaan kertoa kantatien varteen jääneistä ihmisistä.

Peräti 385 kilometriä pitkä kantatie 58 on Suomen pisin kantatie.

Keijo Isola lähti hänkin aikoinaan Kärsämäeltä, mutta palasi sitten työuransa jälkeen kotipitäjäänsä. Siellä hänet on yllättänyt positiivisuus.

– Se, mikä tuntui pessimistisyydeltä, on tavallaan selviytymisen mustaa huumoria, hän kertoo.

Nuoriin hän luottaa. Ja aivan erityisesti hän toivoisi, että metsiä suojeltaisiin lahjana tulevillekin polville.

Keijo Isola on toiminut elämäntarinakerronnan aktiivina.

Reilun 2 000 asukkaan Kärsämäen kokoaan aktiivisempaan elämänmenoon kuuluu tarinankerronta. Tarinoita on pitäjällä kuulemma kerrottu aina, mutta sittemmin on koettu entistä tärkeämmäksi tallentaa kertomuksia menneestä elämänmenosta. Muuten kaikki unohtuisi isojen yhteiskunnallisten murrosten keskellä.

Kärsämäellä on järjestetty Elämäntarinafestivaaleja ja Tarinaniskennän SM-kisoja. Suomen Elämäntarinayhdistyskin on pyörinyt sieltä käsin, Isolan toimiessa sen puheenjohtajana. Kisoissa tarinointiin liittyy sääntöjä, joista yksi on seitsemän minuutin tavoitepituus.

– Tarinoiden pitää myös olla tosia, tapahtunut itselle tai jossain lähipiirissä. Ei voi kertoa kuin Keijo näitä tarinoita, Kärsämäen sivistysjohtaja Ira Toppinen heittää ja kaikki nauravat.

Kärsämäen kunnan palveluksessa työskentelevät Hanna Kieleväinen (vas.) ja Ira Toppinen ovat ylpeitä ”positiivisten tarinoiden” kunnastaan.

Matka kohti etelää pääsee Kärsämäen jälkeen kunnolla käyntiin. Haapajärvelle on noin 30 kilometrin matka, kuten siitä Reisjärvellekin. Sykli toistuu myöhemminkin. Selitys saattaa olla siinä, että kyliä on rakennettu hevosen yhden päivän matkan välisille etäisyyksille toisistaan.

Reisjärvellä Minna Helminen ohjaa meitä pienemmältä tieltä vieläkin pienemmälle tielle, josta sitten kävellään metsän halki lammen rantaan. Hänen perheensä on rakentanut sinne retkeilypaikan.

Minna Helminen rakastaa kotipaikkansa Reisjärven luontoa. Hän tietää muitakin Helsingistä muuttaneita, jotka arvostavat maaseudun rauhaa.

Hyvinvointiyrittäjänä Helminen, 56, ammentaa luonnosta, mikä ei ainakaan suoraan juonnu hänen lapsuutensa kotiympäristöstä. Hän kun on kotoisin Helsingistä, betonisesta Itä-Pasilasta. Vuonna 1985 Helminen, joka oli silloin 16-vuotias, päätti kuitenkin yhtäkkiä lähteä serkkunsa kanssa kokkikouluun Pohjois-Pohjanmaan Nivalaan ja jäi sille tielle.

– Löytyi prinssi ja puoli valtakuntaa, hän sanoo.

Minna Helminen toivoisi, ettei luontoa pidettäisi itsestään selvänä, vaan siitä osattaisiin ammentaa rauhaa ja energiaa.

Tai ainakin prinssi ja maatila Reisjärveltä. Helmisiä asuu nyt neljässä sukupolvessa lähekkäin toisiaan. Reisjärvi on perinteisesti elänyt maataloudesta, ja Helmisen lapset vielä yrittävät. Helmisen omat navettahommat jäivät, kun lehmät olivat kovakouraisia lauman pienintä kohtaan.

Helminen on ollut monessa mukana, keittiöhommista ja maatilamatkailusta hyvinvointikursseihin. Elämä on maallakin kiireellistä, mutta eri tavalla kuin kaupungissa. Elinkeinon eteen on oltava ahkera, mutta ympäristö sentään rauhoittaa.

Helminen haluaa ihmisten löytävän hyvinvointikursseiltaan luonnosta harmoniaa ja tasapainoa. Helsinkiläislähtöisenä hän ei pidä sitä itsestään selvänä.

– Täällä se on niin lähellä, että sen merkitys ehkä unohdetaan. Tätä tuon esille, että muistakaa aukaista silmät, katsokaa ja ottakaa voimaa sieltä.

Helmisen omalla helsinkiläisperheellä on ollut mökki juuri Reisjärvellä. Sinne suunnattiin kesäisin Skodalla. Kännyköitä tai pelejä ei vielä ollut, joten piti temmeltää luonnossa. Helminen muistaa muun muassa etsineensä serkkupojan kanssa kivikoista käärmeitä.

– Siinä oli tietyllä tapaa vapauden tunnetta.

Kantatie 58:n varrelle mahtuu paljon autiota seutua, jonne on voitu rakentaa tuulivoimaloitakin.

Kantatie 58:n nimissä on pituuden lisäksi toinen kantateiden Suomen ennätys. Tiellä on eniten käännöksiä eli löytyy peräti 13 risteyskohtaa, jossa on riskinä ajaa harhaan. Reisjärven jälkeen jää meiltäkin risteyskäännös huomaamatta ja suunta onkin yhtäkkiä Sieviä kohti.

Kantatie 58 käväisee vähän matkaa Keski-Pohjanmaallakin, kunnes alkaa pitkä Keski-Suomen osuus. Kinnulassa sijaitsee muun muassa Vihtori Storckin perinneateljee. Maanviljelijä Storck (1911–1993) tykkäsi kuvata taiteessaan maaseudun mennyttä elämänmenoa.

Ateljeeta ylläpitävän Storckin pojanpojan Tapio Leppäsen mukaan hänen isoisänsäkin ymmärsi, ettei tämä tienpätkä ollut ihanteellinen vierailijoille, joten hän ehti katsella verstaspaikkaa myös suhteellisen läheltä kulkevan nelostien varrelta.

Tapio Leppänen pitää Vihtori Storckin perinneateljeen ovia auki Kinnulassa.

Maanviljelijä Vihtori Storck vaali taiteessaan maalaisaiheita.

Kinnulasta on lähtöisin myös Keskustan konkaripoliitikko Mauri Pekkarinen. Hän osaa puhelimitse ihan lonkaltakin kertoa 20 minuutin verran tiestä ja sen liikennemääristä, pitäjistä, elinkeinoista ja voimavaroista.

Tien varteen jäävää aluetta voi Pekkarisen mukaan lähes kaikilla mittareilla pitää ”haasteellisena”, vaikka menestystarinoitakin löytyy.

– Vaikka ihmiset ovat vähentyneet, niin teollinen pohja on tänä päivänä vahvempi kuin 20 vuotta sitten, hän sanoo.

Kantatie 58 kulkee yhteensä viiden maakunnan kautta, koska mukaan mahtuu vähän jopa Keski- ja Etelä-Pohjanmaata.

Pekkarinen siteeraa kantatie 58:n varrella olevien Keski-Suomen kuntien osalta Tilastokeskuksen väestöennusteita vuodelta 2000. Niiden pohjalta nähdään, että väki on vähentynyt aikaikkunassa 2000–2024 jopa rajummin kuin ennustettiin. Syntyvyys ei pysy kuolleisuuden tahdissa, eikä maahanmuutto täällä kompensoi muuttotappioita.

– Mutta minulla on edelleen käsitys, että jos mennään kauemmaksi, niin 1970-luvun loppupuolella tehdyt ennustukset näyttivät paljon synkempiä lukemia, Pekkarinen kertoo.

Palveluiltaankin jää kantatie 58:n varrelle paljon katvealueita. Parempi palvelutaso on ollut ja mennyt.

Kliseistä amerikkalaista road tripin henkeä on ”Route 58:lta” vaikea löytää. Tienvarsiruokapaikkoja tai karismaattisia huoltoasemia ja puoteja ei taajamien ulkopuolella juurikaan ole. Metsää ja peltoa on sitäkin enemmän. Maatiloja näkyy paljon. Jotkin ovat vireän näköisiä, toiset jo enemmän tai vähemmän hylättyjä. Tien kunto vaihtelee sekin.

Ihmisiä täytyy pitäjien välisillä osuuksilla oikein etsiä – kuten kääntymällä Keski-Suomessa Karstulan kunnan alueella hiekkatielle ja ajamalla tien päässä sijaitsevalla talolle.

Hannu Patamaan hieno Trekin polkupyörä nojaa siellä autotallin seinää vasten. Alla on 36 kilometrin lenkki lähiseuduilla. Sen verran vilkas kantatie 58 sentään on, että Patamaa, 69, hankki pyörälenkkejä varten gravelrenkaisen menopelin, koska sillä voi ajaa myös soraisilla pikkuteillä.

– Tänäänkään ei tullut kuin yksi traktori vastaan, hän kertoo.

Hannu Patamaalla on vaimonsa kanssa ollut myös kaupunkiasuntoja, mutta Karstulan maaseudulla on hänen henkinen kotimaisemansa.

Patamaa oli kolmevuotias, kun hän päätyi vuonna 1958 kasvattilapsena asumaan tähän viehättävään maataloon. Vastingin kylä oli vielä täynnä lapsia ja oli koulukin, jonka käytyään Patamaa muutti Jyväskylään opiskelemaan.

– Tuli itselle vannotettua, että en ikinä Karstulaan palaa, mutta ei siinä mennyt kuin kahdeksan vuotta, hän naurahtaa.

Työt luokanopettajana, sivistysjohtajana ja kansanopiston rehtorina pystyi yhdistämään maalaiselämän. Vastingista on päässyt myös vaikka juoksemaan Patamaan juoksu-uran viimeistä maratonia Venetsiaan. Hänellä on vaimonsa kanssa kaupunkiasunto Jyväskylässä, sillä lapsenlapset ovat siellä, mutta Patamaa kertoo kasvaneensa kiinni tähän maisemaan.

– Tässä kun on tämä luonto lähellä, hän sanoo.

Syvältä Keski-Suomestakin pääsee käväisemään maailmalla. Patamaa juoksi juoksu-uransa viimeisen maratonin Venetsiassa.

Kantatie 58 on metsäinen alusta loppuun, mutta Keski-Suomessa maisema on lehtipuiden myötä jo vehreämpää. Järviäkin on enemmän kuin vielä Pohjois-Pohjanmaalla.

Annuli Merkku pääsi 18 vuotta sitten rakennuttamaan unelmiensa talon Keuruulle, kun niemen kulmasta vapautui tontti. Pihalta näkyy kahteen suuntaan järveä – ja iltaisin vastarannan talojen valot valaisevat järvinäkymää.

– Moni kysyy, miten raaskin jättää Sorrenton taloni, kun Napolinlahti näkyi valoineen, niin olen monta kertaa tässä ajatellut, että siinä ovat Napolin valoni, Etelä-Italian Sorrentossakin elämänsä aikana asunut Merkku, 78, hymyilee.

Annuli Merkku päätyi sattumalta Keuruulle. Hänelle Keuruu vetää vertoja jopa Etelä-Italian Sorrentoon.

Toiset jäävät tai palaavat kotipaikoilleen, mutta neulesuunnittelijana työuransa tehnyt Merkku varta vasten muutti Keuruulle. Hän oli pysähtynyt sinne miehensä kanssa kahville ja todennut, että onpas kaunis paikka.

– Olisimme Helsingissä joutuneet hankkimaan isomman tehdashallin ja ajattelimme, että mehän muutammekin tänne Keski-Suomeen.

Tehdas valmistui vuonna 1980. Keuruulla oli Merkun mukaan helppo toimia yrittäjänä ja työntekijät olivat uskollisia. Posti toi lankoja Italiasta asti ja vei neuleita muualle.

Anneli Merkku harmittelee väen vähenemistä Keuruultakin, mutta ei surkuttele omaa elämäänsä. Hän toimii muun muassa saattohoidon tukihenkilönä, järjestää syöpähoidon puolesta tukitapahtumia ja soittaa Keuruun pelimanneissa harmonikkaa.

– Tämä on juuri sopivan kokoinen paikkakunta. Voimme vaikuttaa paljon kaikkiin asioihin. Ja se on mielestäni parasta, että täällä kuuluu joukkoon, Merkku sanoo.

Annuli Merkku pääsi rakentamaan unelmiensa talon Keuruulle.

Kantatie 58:n varrelta löytyy kerrostumia aiemmilta vuosikymmeniltä. Kuva Keski-Suomen Multialta.

Keuruu edustaa Suomen pisimmällä kantatiellä eräänlaista viimeistä rajaseutua. Sinne jää tarinoita, jollaisia ei enää kantatien eteläisimmissä osissa kerrota.

Keuruun jälkeen tie 58 ylittää Oriveden kohdalla isomman maailman Eurooppatie E63:n. Ruuhka-Suomen läheisyyden aistii jo. Viimeisen osuuden kantatiestä ajamme ilman pysähdyksiä. Kellokin on jo paljon. Taakse jää Mänttä, sitten Orivesi.

Matka ja kantatie 58 päättyy lopulta Kangasalle, ilman fanfaareja – liittymään, josta on enää 20 kilometriä Tampereelle.

Kantatie 58 etenee paikoin huomaamattomasti. Risteyksissä pitää olla tarkkana, että kääntyy oikealle tielle. Se myös päättyy huomaamattomasti Kangasalle.