Hoivaköyhyys on häpeätahra maailman onnellisimmassa maassa
Kun varmasti tiedetään, paljonko ympärivuorokautista hoivaa tarvitsevia vanhuksia kussakin ikäluokassa suunnilleen on, miksi ei lasketa, paljonko heille tarvitaan paikkoja? kirjoittaa päätoimittaja Marja Aarnipuro
Olen oppinut uuden sanan: hoivaköyhyys. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ikääntynyt ihminen ei saa tarvitsemiaan hoivapalveluita. Hoivaköyhyys voi johtua esimerkiksi siitä, ettei yksinäinen vanhus kykene hakemaan tarvitsemiaan palveluja, koska asiointi on hänelle liian vaikeaa.
Huono-osaisuus puolestaan voi johtaa siihen, että vaikka kotiin olisikin saatavissa palveluja, niitä ei rahanpuutteen vuoksi käytetä. Hoivaköyhyyteen voi ajaa myös se, että perheenjäsenet asuvat kaukana. Yhteiskunta nojaa entistä enemmän siihen, että läheiset osallistuvat vanhusten hoivaamiseen, mutta yhä useammassa perheessä välimatkat ovat pitkiä.
”Tuskinpa äänestäjistä tai veronmaksajista kovinkaan moni panisi hanttiin, jos tällaisiin talkoisiin ryhdyttäisiin.”
Ympärivuorokautista hoitoa on purettu 1990-luvulta lähtien ja kotihoidon ensisijaisuus on kirjattu jopa lakiin, joten ympärivuorokautiseen palveluasumisen piiriin on entistä vaikeampi päästä. Hyvinvointialueet vähentävät säästösyistä ympärivuorokautisia paikkoja, vaikka huonokuntoisia vanhuksia on koko ajan enemmän. Kotona asuu entistä huonokuntoisempia vanhuksia, jotka kärsivät hoivaköyhyydestä.
Suomalaiset ovat kuitenkin järkevää insinöörikansaa, joka on tottunut ratkomaan ongelmia ja hoitamaan asioita kuntoon. Kun varmasti tiedetään, paljonko ympärivuorokautista hoivaa tarvitsevia vanhuksia kussakin ikäluokassa suunnilleen on, miksi ei lasketa, paljonko heille tarvitaan paikkoja ja haeta sitten keinot toteuttaa ne? Tuskinpa äänestäjistä tai veronmaksajista kovinkaan moni panisi hanttiin, jos tällaisiin talkoisiin ryhdyttäisiin. Hoivaköyhyys on häpeätahra maailman onnellisimmassa maassa.
