8 000 urheilutapahtuman mies Jorma Rajakannas on antanut elämänsä vapaaehtoistyölle – ”Ei varmaan ole urheilupiireissä ketään, joka ei häntä tuntisi”

Lauantaiaamuna kello kymmenen jälkeen Leppävirran Areenan sisäjuoksuradalla asiat alkavat olla aika lailla mallillaan. Kahden tunnin päästä alkavien voimailukisojen kaikki suorituspisteet eivät ole vielä valmiita, mutta vapaaehtoiset Arto Naukkarinen ja Jukka Vesterinen tekevät niitä. Jorma Rajakannas asettelee sivupöydälle kahvilla täytetyn termospullon ja pullaa.

– Maitoa ei ole, kun unohdin sen Sorsakoskelle, Rajakannas sadattelee.

Vajaan 10 kilometrin päässä Sorsakoskella on Leppävirran Urheilijoiden asunto. Siellä seuran puheenjohtaja, Mikkelissä nykyään asuva Rajakannas nukkuu silloin, kun hänen ei ole järkevää lähteä ajamaan takaisin kotiin. Tilanteita riittää.

Rajakannas, 70, on todennäköisesti eniten Suomessa urheilutapahtumia järjestävä henkilö. Pelkästään haastatteluviikolla kilpailuja on lähes joka päivä. Tiistaina oli onkikilpailut Joroisissa, torstaina Mikkelissä ja perjantaina Leppävirralla. Lauantain voimailukilpailujen jälkeen hän jatkaa sunnuntaina niin ikään Leppävirralla rantaonginnalla ja maanantaina yleisurheilulla.

– Keskiviikkona oli vapaata. Se oli kiva päivä, Rajakannas naurahtaa.

Tahti on ollut suunnilleen sama lähes taukoamatta 1980-luvun loppupuolelta asti. Viime vuonna Rajakannas järjesti 425 urheilukilpailua. Koko elämässään hän on järjestänyt arviolta 8 000 kilpailua. Se on tehnyt hänestä tunnetun erityisesti synnyinseudulla Leppävirralla, mutta myös laajemmin Savossa ja muuallakin.

– Ei varmaan ole urheilupiireissä ketään, joka ei häntä tuntisi. Näissä piireissä häntä arvostetaan paljon. Erilaisia kisoja riittää ja ihmisiä liikutetaan, sanoo Arto Naukkarinen.

Urheilukilpailujen järjestäminen vaatii käsipareja ja viitseliäisyyttä. Monille on vaikeaa tulla vapaaehtoiseksi edes pariksi tunniksi, mutta Rajakannas antaa monelle tapahtumalle koko päivän, etenkin, jos mukaan lasketaan myös ajomatkat. Niitä riittää.

– Kilometrejä kertyy 50 000 vuodessa, Rajakannas toteaa samalla, kun juo kupillisen itse keittämäänsä kahvia.

– Vaimoni leipoo aina erinomaisen hyvät pullat.

Kun kilpailijoita kertyy paikalle, Rajakannas ottaa esiin kynän ja lehtiön. Siihen hän kirjoittaa käsin jokaisen nimen. Aikansa sekin vie, aivan kuten tulosten puhtaaksi kirjoituskin.

Nykyään aikaa on, koska Rajakannas on ollut eläkkeellä jo yli parikymmentä vuotta. Aikanaan työnteko meinasi häiritä urheilukisojen järjestämistä. Näin oli esimerkiksi silloin, kun keskiviikkona oli ollut yli 300 osallistujan ja 700 suorituksen yleisurheilukisat. Rajakannas kirjoitti tuloksia puhtaaksi yömyöhään ja päätti jatkaa hommaa kello viisi torstaiaamuna ennen töihin menoa.

Aamulla häntä kuitenkin kehtuutti niin, että hän soitti töihin olevansa sairas ja kirjoitti tulokset puhtaaksi rauhassa.

– Mutta kovin monta kertaa en sitä tehnyt, Rajakannas hymähtää.

Rajakannas järjestää kisoja pienellä budjetilla. Palkintona on pokaaleita, ei rahaa. Osallistujia riittää silti.

Rajakannaksen poikkeuksellisessa seuratyössä harvinaista on paitsi tekemisen määrä, myös sen synty. Yleensä ihmiset lähtevät mukaan urheiluseuran vapaaehtoiseksi, koska oma lapsi harrastaa. Kun lapsi lopettaa, aikuinenkin lähtee.

Rajakannas oli vuonna 1987 vielä lapseton, kun Leppävirran Urheilijoiden silloinen puheenjohtaja voivotteli tälle, ettei lapsille ole tapahtumia.

– Sanoin hänelle, että ei niitä varmaan ole, jos kukaan ei järjestä. Minä aloin järjestää. Siitä lähtien olen ollut joka maanantai pitämässä yleisurheilukisoja. Vain joskus olen ollut poissa.

Rajakannasta motivoi oma urheilutausta. Hän oli parhaimmillaan voimanostossa SM-kisojen viides ja paras yhteistulos oli 760 kiloa. Siihen aikaan hänen sukunimensä oli Nyyssönen. Vaimonsa sukunimen myöhemmin ottanut Rajakannas harrasti myös yleisurheilun heittolajeja.

Kynä ja lehtiö ovat kisajärjestäjän tärkeimmät työvälineet. Rajakannas kirjaa huolellisesti ylös Jimi Nikkasen ja muiden osallistujien nimet ja tulokset.

Ehkä vielä enemmän intoa antoi kotoa saatu työnteon malli ja halu vaikuttaa yhteiskuntaan. Isättömän pojan kasvattivat lähinnä isovanhemmat. He olivat ahkeria esikuvia. Nuori poika oppi kannattamaan Työväen Urheiluliiton TUL:n seuroja, joihin Leppävirran Urheilijatkin kuului. Mikkelissäkin hän käy edelleen katsomassa vain Mikkelin Pallo-Kissojen eikä koskaan Mikkelin Palloilijoiden pelejä.

– En tiedä, onko TUL:n kannattaminen huono motiivi, mutta yksi motiivi se on. Minulle on tärkeää laittaa kapuloita rattaisiin valtaseuroille.

Seuratyössä on tietysti kyse myös yhteisöllisyydestä. Rajakannas pitää urheiluyhteisöä kuin toisena perheenään. Kisojen järjestäminen on tuonut mukanaan monenlaista ystävää ja tuttua.

– Mitä Jorkki? Vanha jengi koossa, voimailu- kisoihin saapuva miesjoukko tervehtii ja paiskaa Rajakannaksen kanssa kättä.

Myös Arto Malava, Pekka Käräjämies, Ismo Iivarinen ja Hannu Miettinen kuuluivat Suomen parhaisiin voimailijoihin 1980-luvulla. Miettinen aikoo kisata tänäänkin.

– Pojat lähtivät kannustamaan, hän sanoo.

Rajakannas itse ei voi enää nostaa painoja. Raskas fyysinen työ renkaidenasentajana kulutti käsiä. Toinen olkapää vahingoittui pysyvästi vuonna 2000 voimanostokilpailuissa.

– Kesän jälkeen nostin kisoissa kylmiltään ja ajattelin, ettei 145 kilon penkkipunnerrukseen tarvitse kenenkään lämmitellä. Olkapäässä rapsahti. Vajaan parin vuoden aikana tehtiin kolme leikkausta, mutta käsi ei nouse edelleenkään.

Rajakannas joutui sairaslomakierteeseen 46-vuotiaana ja virallisesti eläkkeelle kymmenen vuotta myöhemmin.

Leppävirran Areenalla toisten kädet ja painot nousevat. Tänään kilpailulajeja on viisi. Ne ovat yhden käden maastanosto, tavallinen maastanosto, penkkipunnerrus, farmarikävely ja krusifiksi. Jälkimmäisellä tarkoitetaan miehillä 18 kilon tynnyrin ja naisilla 8 kilon kahvakuulan kannattelua suorilla käsillä.

Voimailukilpailut ovat Rajakannaksen järjestämistä kilpailuista tunnistettavimmasta päästä. Toisin kuin suurin osa seura-aktiiveista, hän ei tyydy vain yhden tai kahden oman lajin kilpailun järjestämiseen. Rajakannas organisoi voimailu-, yleisurheilu- ja hiihtokilpailuja, mutta myös paljon sellaista, mistä moni ei ole koskaan kuullut mitään. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi kalajuoksu, koukkupolvikävely, sankohiipiminen ja hirrensyöksy.

Osa lajeista on esillä Perinneurheiluliiton sivuilla, mutta Rajakannas nimeää tapahtumiin ne uusiksi. Esimerkiksi syksyiset heittolajien kilpailut ovat Huurreheitot, koska pakkanen jo kolkuttaa.

– Saksalainen tv-toimittaja kysyi, että mitä huurretta te heitätte. Luulivat varmaan, että oluthuurretta.

Sellaiseen Rajakannas ei suostu. Hänestä ihmisille pitää olla tarjolla hauskaa kisailua, mutta se ei saa tapahtua ruuan eikä elävien olentojen kustannuksella.

Rajakankaan oma kilpailuinto on tuonut häntä ulkomaille. Elokuussa odottavat turistina saappaanheiton MM-kisat Italiassa.

– Se on minun kesälomani. Siitä tulee kiva reissu yhdessä vaimon kanssa.

Jukka Vesterinen juoksee, Rajakannas seuraa. Vapaaehtoinen Arto Naukkarinen yrittää ehtiä napata kuvan.

Rajakannaksella on kolme lasta. Heistä kenestäkään ei tullut urheilijaa. Rajakannas on huomannut niin lasten urheilun kuin vapaaehtoistoiminnan muuttumisen. Halukkaat vähenevät. Menestyminen edellyttää sisäistä paloa ja samaa vaatii seuratyö.

– Jos aamulla herätessä miettii, että viitsiikö lähteä, sellainen homma jää väliaikaiseksi.

Rajakannas on antanut vapaaehtoishommille kaikkensa, ehkä vähän terveyttäänkin. Seitsemän vuotta sitten hän huomasi kisapäivän jälkeen, että käsivartta puristi. Kuopion yliopistollisessa sairaalassa tehtiin pallolaajennus.

– Kyllä se vähän pysäytti. Sitä kuvittelee, että voi tehdä vaikka mitä vuorokauden ympäri, mutta ei se niin ole. Ihminen ei ole ikuinen.

Rajakannas on silti jatkanut. Joskus hän miettii lopettamista, mutta kuka tapahtumat järjestäisi. Ihmiset tykkäävät ajaa kisoihin eri puolilta Savoa ja kauempaakin. Tapahtumat tuovat myös arvokasta pientä lisää seuran tilille.

– Eivät toki paljoa, koska minulle on aina ollut tärkeää, että nämä ovat matalan kynnyksen tapahtumia. Osallistumismaksut ovat pieniä.

Paras palkinto on, kun kisapäivä menee hyvin.

Tänään yksi kilpailijoista on Martta Saastamoinen, 21. Penkkipunnerruksen ja farmikävelyn välissä hän antaa Rajakannakselle sen, mitä tämä harvoin kuulee, mutta eniten arvostaa: kiitoksen.

– Kun itse olen urheillut pienestä asti, niin monessa on Jorma ollut mukana.