Suomalaisten suhde estetiikkaan näyttäytyy asenteessa, jonka mukaan taide on turhaa – luksusta
Suomessa kauneus sijoitetaan lähestulkoon aina luontoon, luonnollisuuteen ja luonnonkauneuteen. Koristautumista ja laittautumista halveksutaan, sillä se liitetään yhteen kuolemansyntiin, turhamaisuuteen, kirjoittaa Asta Leppä.
Tavaratalojen sisäänkäynnit on suunniteltu niin, että en- simmäiset osastot tarjoavat eri sortin tilpehööriä kotiin: on koristetyynyjä, kuivakukkia, kippoa ja kuppia. Vastikään esillä oli kynttilänjalkoja, jotka olivat koristeellisuudessaan vailla vertaa, kuin kristallimöykky olisi pudonnut keskelle myyntihyllyä.
Ihmisen maku kehittyy sitä enemmän, mitä enemmän hän on jonkin asian kanssa tekemisissä. Kahvimaku kehittyy, jos maistelee ahkerasti kahvilaatuja. Mikä tahansa potut ja soossi -ateria ei enää kelpaa, jos on tottunut satsaamaan ruoan maustamiseen ja tuoreisiin raaka-aineisiin. Jos harrastelee punaviinejä, alkaa pikkuhiljaa maistaa rypäleiden eri vivahteet.
Myös esteettinen maku jalostuu, jos altistaa itsensä toistuvasti kauneudelle.
Kaikki muistavat, miten lapsena rakastivat krääsää. Mitä enemmän ”timantteja” ja ”kultaa” esineessä oli, sitä hienommaksi se muuttui. Abstrakti taide oli lapsena käsittämätöntä, maailman upeinta taas kimallehipuin koristellut kiiltokuvat. Taidemaalari-tätini kertoi, miten hänen ystävättärensä ensi kertaa taidenäyttelyssä ihastui eniten museokaupan postikorttiin, johon oli kuvattu terrieri kastepisaroista kimaltava neilikka suussaan.
”Kauneudenjanon syrjäyttäminen lävistää miltei koko kulttuurin. Se näkyy vaatteissa, toimistorakennuksissa, halpatavaratalojen käytävillä, arkiesineissä.”
Siinä ei ole toki mitään pahaa. Tietenkään kaikkien ei tarvitse pitää samoista jutuista. On hienoa, että ylipäätään osaa tuntea nautintoa kauneudesta – uskon vakaasti, että meissä kaikissa elää syvä kauneudenjano.
Mutta lapsenomainen maku kertoo myös jotakin ympäristöstämme ja sen esteettisestä niukkuudesta. Suomessa kauneus sijoitetaan lähestulkoon aina luontoon, luonnollisuuteen ja luonnonkauneuteen. Koristautumista ja laittautumista halveksutaan, sillä se liitetään yhteen kuolemansyntiin, turhamaisuuteen. ”Vaatimattomuus kaunistaa” – onkohan missään muussa kielessä vastaavaa sanontaa? Kun kaikki on niukkaa, räikeä kimallus vetää puoleensa.
Kauneudenjanon syrjäyttäminen lävistää miltei koko kulttuurin. Se näkyy vaatteissa, toimistorakennuksissa, halpatavaratalojen käytävillä, arkiesineissä.
Arvoista tärkein on käytännöllisyys, kuten varautuminen lumimyrskyihin ja paukkupakkasiin, joita tosin sattuu aina vain harvemmin ilmastonmuutoksen edetessä.
Muistan yhä, kun Intiassa matkustaessani eksyin vahingossa slummiin. Jopa äärimmäisessä köyhyydessä ihmiset koristautuivat kukin ja maalasivat silmänsä ja otsansa.
Epäesteettinen ympäristö vaikuttaa mielialaan. Millaista onkaan maata pitkäaikaissairaana hoitolaitoksessa, jossa luontoa ei näy, mutta jossa kaikki on järjestetty sen mukaan, että hygienia on kunnossa?
Ihminen tarvitsee muutakin kuin lepoa ja ruokaa. Suomalaisten suhde estetiikkaan näyttäytyy niin ikään asenteessa, jonka mukaan taide on turhaa, ”luksusta”.
Muistan yhä, kun Intiassa matkustaessani eksyin vahingossa slummiin. Jopa äärimmäisessä köyhyydessä ihmiset koristautuivat kukin ja maalasivat silmänsä ja otsansa.
Kauneus on arvokkuutta. Myös ihmisen itsensä arvokkuutta.
