Tietokirjailija Kaija Sepposen isä kuoli vuonna 1947. Kuolema johtui vuosina 1941–44 käydyssä jatkosodassa saadusta keuhkotaudista. Ylikersantti Niemi oli kuollessaan 26-vuotias, ja hautajaisissa saattoväelle oli epäselvää, oliko hänellä oikeus edes sankarihautaan.

Kaija Sepponen on yksi 55 000 lapsesta, joiden isät kaatuivat sodissamme tai kuolivat niiden seurauksiin. Leskeksi sota jätti 30 000 naista, heistä enää 35 on elossa. Nyt Sepponen on kirjoittanut tietokirjan Sururisti – Kertomus suomalaisista sotaorvoista (Warelia 2020), jotta tämä ryhmä saisi äänensä kuuluville. Kirja julkaistaan lauantaina 21. marraskuuta.

– Sotien jälkeen Suomessa ei ollut sopivaa puhua tappioista. Sotaveteraanien ja lottien tarinat ovat tulleet näkyviksi, mutta sotaorvot ja -lesket ovat jääneet pimentoon. Olemme ideologisesti ja yhteiskunnallisesti petetty ryhmä, Sepponen sanoo suoraan.

Kaatuneitten omaisten yhdistyksen puheenjohtajana Sepponen tietää, mistä puhuu. Yhdistysväen kanssa vuosikaudet keskusteltuaan hänelle on selvää, että sotaorvot ja -lesket olisivat tarvinneet kuntoutusta, jota heille ei koskaan suotu.

– Ensimmäisen kerran osoitimme mieltämme vuonna 2007. Eduskuntaan on tehty yli kolmesataa kyselyä. Aina vedotaan rahapulaan. Minusta tuntuu, ettei vieläkään ymmärretä, miten sota vaikutti perheisiin, Sepponen sanoo.

Kirjailijan elämään sotaorpous vaikutti kouriintuntuvasti.

Sepponen jätti koulut kesken nuorena, meni aikaisin naimisiin ja perusti perheen. Lukio- ja korkeakoulutututkinnot hän suoritti vasta aikuisiällä, kasvatustieteen tohtorintutkintoon asti.

– Isäni oli ajatellut, että sodan jälkeen äiti jää kotiin, ryhtyy ehkä ompelemaan, ja lapsia voi olla useampia. Minä jäin perheen ainoaksi lapseksi. Äiti joutui odottelemaan pientä sotalesken eläkettään kaksi vuotta. Hän joutui antamaan minut sukulaisille asumaan muutamaksi vuodeksi, kun lähti etelään töihin.

Kokemus pienen lapsen lähettämisestä sukulaisten hoidettavaksi painaa 96-vuotiasta äitiä yhä.

– Äitini oli tuolloin 23-vuotias. Hän on tehnyt kaikkensa lastensa eteen, ja suurin osa sotaleskistä oli samanlaisia.

Perheenisän kuolema rintamalla sotki monien elämänkulut. Monet lapset joutuivat äidin avuksi raskaisiin maataloustöihin tai palkkatyöhön elättämään pienempiä sisaruksiaan eikä ammatillisesta koulutuksesta voinut haaveillakaan.

Se yhteiskunnallinen luokkanousu, joka leimasi Suomea sotien jälkeisinä jälleenrakennusvuosina, jäi sotaorvoilta usein saavuttamatta.

– Yhteiskunta varmaan teki niissä oloissa parhaansa, ja sotaorvoille turvattiin koulutus raskaisiin, suorittavan tason töihin. Harva silti tiesi, että meillä olisi ollut oikeus korkeampaan koulutukseen, ja monella ei ollut edes teoriassa mahdollisuutta lähteä kouluttautumaan.