Apu

Kotirintamakin kesti – Suomen naisten rooli sotavuosina korvaamaton

Suomi ei olisi selvinnyt sotavuosista ilman kotirintaman naisia, jotka tekivät pitkää päivää ja ehtivät moneen rooliin.
Kuvat SA-Kuva, Hilja Hutila / Museovirasto

Suomi säästyi muihin Euroopan maihin verrattuna sotavuosina 1939–1945 monilta kärsimyksiltä. Maailmansota ei kulkenut kotirintaman ylitse kertaakaan. Naisten, lasten ja vanhuksien suorana uhkana olivat vain lentopommitukset, desantit ja partisaanit. Mittaluokaltaan vihollisen aiheuttamat ihmismenetykset olivat kotirintamalla vähäisiä. Talvisodan ja jatkosodan päivien siviiliuhriluku oli suurin piirtein sama, noin tuhat ihmishenkeä.

Sillanpään marssilaulussakin korostettiin, että äitien ja morsiamien kotiliesi oli turvattu niin kauan, kun yksikin mies olisi pystyssä maata puolustamassa. Kun siis miehet olivat rintamalla henkensä kaupalla, naisilta odotettiin tavallistakin suurempaa uhrautuvaisuutta. ”Kotirintama kestää!” muodostui tärkeäksi propagandistiseksi iskulauseeksi. Sitä kestämistä tuskin erityisesti edellytettiin vanhuksilta ja lapsilta. Sitä vaadittiin naisilta.

Naisia värvättiin teollisuuteen, maa- ja metsätalouteen sekä huoltotyöhön. Lisäksi heidän tuli kantaa äidin, kasvattajan, kouluttajan, viihdyttäjän sekä henkisen tukijan ja lohduttajan tehtävänsä. Suomen historian professori Maria Lähteenmäki on luetellut naisten moninaisia sotavuosien rooleja: tehtaantyöläinen, maatalouslomittaja, kotiavustaja, kummitäti, muonittaja, lotta, kanslisti, tähystäjä, sairaanhoitaja ja sotilaskotisisar.

Sakari Topelius oli suomalaista kansal­lisidentiteettiä rakentaessaan nostanut äidinrakkauden ihmistunteista korkeimmaksi. Äiti ”alati valvoo ja huolta kantaa, ei mitään vaadi, vaan kaiken antaa”. Sotavuosina sitä mitattiin toden teolla.

Ammustehdas vanhassakaupungissa 25.1.1940

Naisten osuus teollisuustyövoimasta kasvoi puoleen

Suomalainen nainen oli saanut pyristellä vuosisadat aviomiehen tahdon ja hellan välissä. Perheen talous oli ollut pitkälti miehen toimeentulon varassa. Samoin mies oli ollut perheen auktoriteetti. Yhtäkkiä tuo perinteiden edellyttämä tukipylväs olikin poissa kotoa. Nainen sai siis yksin huolehtia toimeentulosta, kodista ja pienistä lapsista, mutta myös rintamalle joutuneesta miehestä, kenties pojistakin.

Suomi oli mobilisoinut talvisotaan 350 000 miestä. Jatkosotaan heitä vietiin liki puolet enemmän. Se tarkoitti, että naisten oli täytettävä heidän paikkansa työelämässä. Naisten osuus teollisuustyövoimasta kasvoi puoleen.

Vuoden 1943 lopussa naisia oli sotateollisuuden palveluksessa 72 000. Työpäivät olivat pitkiä, ja työtä tehtiin kolmessa vuorossa. Kuva tammikuulta 1940.

Ennen muuta naiset lähtivät sotateollisuuden palvelukseen – aloittaen Molotovin cocktailien valmistamisesta, jatkaen käsikranaattien ja tykinammuksien tai kiväärintukkien ja lentokoneen osien teossa. Enimmillään, vuoden 1943 lopussa, naisia oli sotateollisuuden palveluksessa 72 000. Koulutus jäi olemattomaksi, mutta tulokset olivat hyviä. Työpäivät olivat pitkiä, usein kolmessa vuorossa.

Ase- ja ammustehtaiden lisäksi isänmaa pyöritti naisvahvistuksin elintarvike-, jalkine- ja kutomateollisuuden tuotantoa armeijan tarpeisiin. Lapsettomilta nuo työt sujuivat helposti, toisin oli perheenäidin laita. Siksi valtio kannustikin äitejä luopumaan lapsistaan ja lähettämään heidät sotalapsiksi Ruotsiin. Monessa tapauksessa sosiaaliviranomaiset suorastaan kehottivat siihen. Noin 80 000 lasta lähetettiin sotavuosina pitkän itkun kanssa matkaan – osa jäi pysyvästi sille tielleen. Kesäsiirtolatoimintaa ei tietenkään keskeytetty sotavuosina. Kaupungeissa aloittivat työnsä myös puistotädit.

Naisia Airamin tehtaalla Helsingissä 26.1.1940.

Naisten työpäivä jo ennen sotia 12-tuntinen - ja piteni vain

Suomi oli vielä voimakkaasti maatalousvaltainen maa, jossa oli paljon pieniä tiloja. Emännät saivat tarttua kirveeseen ja viikatteeseen, kotiaskareiden ja navettatyön ohessa. Jo ennen sotia maatilojen emäntien työpäivän oli laskettu kestäneen yli 12 tuntia. Miehen puuttuessa pelloilta ja metsistä työtaakka vain kasvoi.

Asemasodan aikana poikkeuksellinen työtilanne kärjistyi. Rintamalla yritettiin saada aika kulumaan puhdetöillä ja kortinpeluulla samaan aikaan, kun naiset raatoivat tehtaissa ja pelloilla uupumatta.

Kuten Rokan Antti tuhahtaa luutnantti Lammiolle Tuntemattomassa sotilaassa: ”Miun raskaana oleva eukkoin leikkajaa yksin ruista Kannaksel, ja sie mokoma vähä-älyne meinaat panna miut tääl laittelemmaa kivilöi siun pohkuloihes pielii.”

Vuoden 1939 lopulla oli otettu käyttöön yleinen työvelvollisuus, joka koski kaikkia 18–55-vuotiaita. Jatkosodan toisena vuonna se ulotettiin 15–65-vuotiaisiin. Sinällään siinä ei ollut mitään tavatonta – nuoret tytöt olivat piikoneet Suomessa lapsesta asti. Toisaalta, työvelvollisille maksettiin palkkaa, joskin vain puolet miehille maksetusta.

Kesällä 1942 kaikkiaan 32 000 työvelvollista naista lähetettiin maaseudulle kylvö- ja sadonkorjuutöihin. Seuraavana vuonna heitä oli jo 140 000. Raskaat peltotyöt koettelivat monen kaupunkilaisnaisen isänmaallisuutta – heinänteko, lypsäminen tai perunannosto eivät sujuneet heti rutinoituneeesti.

Sen sijaan perheisiin kotiapulaisiksi sijoitetut työvelvolliset naiset ja tytöt olivat haluttuja, koska aiemmat työntekijät olivat hyvinkin voineet lähteä paremmille palkoille tehdastyöhön.

Mottitalkoot vuonna 1942

Köyhä isänmaa turvautui myös ikiaikaiseen perinteeseen, talkoisiin. Vapaaehtoisvoimin rakennettiin, säästettiin, kerättiin, autettiin ja tehtiin maatöitä. Tunnetuimmaksi tulivat laskiaisena 1942 käynnistetyt mottitalkoot. Energiapulasta kärsivää maata lämmitettiin polttopuulla. Iskulause ei noteerannut naisia, kun se oli muodossa ”Motti mieheen – miljoona mottia talkootahdissa”.

Opettaja Tyyne Saarinen kaataa koivuja sodanaikaisissa mottitalkoissa. Työ tehtiin pokasahalla ja kirveellä.

Mottitalkoot tehtiin pystymetsästä pokasahalla ja kirveellä. Seuraavana vuonna rinnalle tulivat myös pakolliset kansanhakkuut. Kaupunkilaisille järjestettiin yhteiskyydityksiä viikonloppuisin. Vuoden 1943 mottikuningatar oli 23-vuotias jyväskyläläinen keittäjätär Nina Tuomela, joka pisteli haloiksi 70 mottia puuta, parhaan päivätuloksen ollessa yksitoista kuutiota.

Professori Lähteenmäki onkin määritellyt sota-ajan jättäneen syvän jälkensä suomalaisten naisten minäkuvaan. Sen sisällöksi tulivat nöyryys, omatoimisuus ja työtä pelkäämättömyys.

Naisten urakka ei päättynyt rauhan tuloon. Kaikki miehet eivät palanneet rintamalta. Sotaleskiä jäi noin 30 000. Heidän lisäkseen moni nainen joutui tahtomattaan vanhanpiian rooliin siitä yksinkertaisesta syystä, että miesikäluokat olivat vahvasti harventuneet.

Kovin moni sai aviomiehensä takaisin fyysisesti tai henkisesti rampautuneena. Ne arvet eivät umpeutuneet nopeasti – jos koskaan.

Julkaistu: 6.12.2019
Kommentoi »