
Koska yhä useammalla on älypuhelin, on yhä useammalla myös ongelma. Pakko olla! Emme keskity, emme ole läsnä, haahuilemme aivosumussa ja käyttäydymme tökerösti muiden ollessa läsnä.
Älypuhelimen koukussa elämä typistyy, väitti Helsingin Sanomien pääkirjoitus otsikossaan. Mitäpä, jos se elämä onkin juuri siellä kännykässä? Omasta kokemuksesta ja teinin äitinä tiedän, että päivittäiset ruutuajat voivat olla valtavia. Miksi pidämme sitä automaattisesti huonona asiana?
Passiivinen skrollaaminen ja muiden muka loistokkaan elämän seuraaminen voi masentaa ja aiheuttaa paineita, jopa mielenterveysongelmia. Saamattomuuttakin se puhelin voi aiheuttaa, mutta todennäköisesti samaa on aiheuttanut vuosikymmenien ajan myös televisio.
Monelle kännykkä on avannut palasen tai koko maailman, joka muuten ei olisi saavutettavissa. Nuoren, tai miksei myös vanhan, ei ole pakko sopia muottiin ja löytää väkisin samanhenkistä seuraa samalta kadulta tai koulusta. Se läheinen ihminen voi löytyä toiselta puolelta maailmaa. Se voi olla uutta ystävyyttä, rakkautta tai yhteydenpitoa takavuosien kaveriin. Puhelin voi vähentää ja on varmasti vähentänytkin monien yksinäisyyttä ja lisännyt yhteenkuuluvuutta johonkin, mikä on aiemmin ollut mahdotonta. On meidän omaa rajoittuneisuuttamme, jos arvostamme ja laskemme sosiaalisiksi kontakteiksi vain ne perinteiset (fyysiset) tapaamiset ja tutustumiset, joihin olemme tottuneet. ●