Someriippuvuus on ongelma – Olisiko 2025 vihdoin vuosi, jolloin joukkopako somesta alkaa?
Podcastissa esitettiin paras ja helpoin tapa vastustaa somea. Se käy järjestämällä mahdollisimman paljon bileitä, tapaamalla mahdollisimman monia ystäviä ja lähtemällä mahdollisimman usein sosiaalisiin rientoihin, kirjoittaa Asta Leppä.
Kaikki muutos tuntuu enemmän tai vähemmän alkavan Piilaaksosta. Siellä syntyi esimerkiksi järjestelmä, johon 5,2 miljardia ihmistä maailmassa on paraikaa koukuttunut – sosiaalinen media. Tai ehkä se syntyi jonkun teknohemmon autotallissa, mutta Piilaakso oli se paikka, jossa siitä tehtiin teollisuutta.
Ei ole tarkkaa tietoa, montako psykologia sosiaalisen median yhtiöt ovat ajan kuluessa palkanneet tekemään alustoista addiktiivisia, mutta jotakin sopii päätellä muutamista paljastuksista – kuten Googlella työskennelleen Tristan Harrisin ja Facebookin entisen tuotejohtajan Chamath Palihapitiyan.
On päätelty, että somealustojen psykologinen design perustuu behavioristisen suunnan ”isän” B.F. Skinnerin ehdollistamiskokeisiin, joissa tehokkain tapa on tarjota palkintoja ennustamattomasti, mutta aika ajoin ja sopivissa määrin.
Skinner olikin ”hupaisa” veikko: hänen mielestään vapaus oli illuusio, joka syntyi tiedon puutteesta – ja vapaus oli yksi este paremman yhteiskunnan luomiselle. Sen sijaan pitäisi saada selville ihmisen käyttäytymisen kaavat – ja hups, pikku säätämisillä saataisiin aikaan uusi uljas maailma.
Skinnerin ehdollistamisoppeja on hyödynnetty sittemmin esimerkiksi rahapelikoneissa.
Ja niin, somessa.
”Oxfordin yliopisto valitsi viime vuoden sanaksi brain rotin, joka kuvaa, millaiseksi ajattelumme muodostuu, jos katsomme liikaa Tiktokin meikkitutorialeja.”
Mutta Piilaaksosta kantautui jo vuosia sitten myös niskuroinnin ääniä. Rikkaat piilaaksolaiset eivät halunneet antaa esimerkiksi älypuhelimia omille lapsilleen. Moni puhui somepaastosta (digital detox) – ja viime vuoden lopulla Wired-lehden pod- cast pohti, olisiko 2025 vihdoin vuosi, jolloin joukkopako somesta alkaa.
Trumpin ympärilleen houkuttelemat ”teknodudet” tekivät tässä suhteessa hyvää työtä. Itsekin huomasin, miten someseuraajistani katosi taannoin koko joukko ihmisiä (tosin he siirtyivät vain toiseen palveluun, ja viime aikoina heitä on palannut maitojunalla takaisin).
Mutta jotakin on ilmassa. Jo se, että puhutaan väsymyksestä, kertoo jostakin. Oxfordin yliopisto valitsi viime vuoden sanaksi brain rotin, joka kuvaa, millaiseksi ajattelumme muodostuu, jos katsomme liikaa kakadu-videoita tai Tiktokin meikkitutorialeja, joissa sivellään kahtakymmentä eri tököttiä naamalle.
”Osa nuorista on siirtynyt suljetumpiin somealustoihin kuten Whatsapp-ryhmiin ja Discordiin. Ajatus nettiin jäävästä ikuisesta jäljestä ei houkuta.”
On myös merkkejä siitä, että osa nuorista on siirtynyt suljetumpiin somealustoihin kuten Whatsapp-ryhmiin ja Discordiin. Ajatus nettiin jäävästä ”ikuisesta jäljestä” ei houkuta, ja mainoksetkin ärsyttävät yhä enemmän.
Ikävintä on se, että samalla kun alustat on rakennettu mahdollisimman koukuttaviksi, addiktoituneita ihmisiä on syyllistetty pinnallisuudesta tai itsekurin puutteesta. Pitäisi kuulemma vain osata ”hallita ruutuaikaansa”.
Väsymyskin on siis oma vika.
Wiredin podcastissa esitettiin paras ja helpoin tapa vastustaa somea. Se käy järjestämällä mahdollisimman paljon bileitä, tapaamalla mahdollisimman monia ystäviä ja lähtemällä mahdollisimman usein sosiaalisiin rientoihin.
Simppeliä?
