Soidinmenot junavaunussa muistuttivat, mitä on eurooppalaisuus
Epäonnistumiset yhteispolitiikassa ovat tahranneet ajatuksen eurooppalaisuudesta, kirjoittaa Ville Blåfield.
Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai tekstin lopussa olevalla lomakkeella.
Kölnistä Brysseliin kolisevassa pikajunassa taakseni istuu kuusikymppinen versio Rakkautta ennen aamua -elokuvan Ethan Hawkesta ja Julie Delpystä. Mies on jenkki Floridasta, nainen wieniläisopettaja kesälomamatkalla. Molemmilla on aikuisia lapsia, mutta vaikuttaa siltä, että puolisoa ei ole kummallakaan.
Koko matkan Brysseliin floridalaismies tekee tuttavuutta, kyselee ja jututtaa, ja koko matkan itävaltalaisnainen vastailee kohteliaasti mutta vähäsanaisesti. Jos keskustelun ylläpitäminen jäisi naisen vastuulle, juttu tyrehtyisi hetkessä.
Väsytystaistelu kuitenkin onnistuu, ja juuri ennen junan määränpäätä mies onnistuu saamaan naisen vaihtamaan puhelinnumeroita, ja jopa Facebook-kaveruuksia.
Salakuuntelijaa tietysti hymyilyttää; soidinmenot olivat viihdyttävää seurattavaa, ja yhtymäkohdat ihanaan ysärielokuvaan… ihania.
Aivan kuten Ethan Hawken Jesse, iäkkäämpi floridalaismies on junanvaunuun monella tapaa liikaa. Liian äänekäs, liian hyväntuulinen, liian aktiivinen. Vaikka sivistystasoni ja elämänkokemukseni varmasti poikkeavat wieniläisopettajasta dramaattisesti, en voi pariskuntaa kuunnellessani olla samastumatta häneen. Naisen sosiaalinen kömpelyys, passiivinen flirtti, tilanteesta kiusaantuminen mutta sittenkin nauttiminen, tuntuvat kaikki syvästi tutuilta. Miehen pelikirja on kuin elokuvista, mutta naisen jokaisen siirron ymmärrän sisäsyntyisesti.
Hän on tämän kohtauksen eurooppalainen.
”1990-luvulla Eurooppa vaikuttikin innostavalta projektilta.”
Kesäreili saa pohtimaan, vieläkö on olemassa eurooppalaisuutta, jonka tunnistaisin; maailmankansalaisen ja suomalaisen väliin sijoittuvaa identiteettiä, joka merkitsisi jotain?
Junan ikkunan takana vilisevä keski-Eurooppa näyttää kyllä tutulta, ja maasta toiseen samalta. Peltoja, tuulimyllyjä, kaupunkeihin tultaessa ensin graffiteja, sitten leveä ratapiha ja yhtäkkiä tajuton tuomiokirkko.
Muistan, miten nuorena jonkin aikaa ajattelin, että olen kyllä helsinkiläinen ja eurooppalainen, mutta ajatus ”suomalaisuudesta” tuntui tekemällä tehdyltä. 1990-luvulla Eurooppa vaikuttikin innostavalta projektilta. Tuoreessa EU-jäsenmaassa se ei vielä tarkoittanut eurokriisejä, vaan Erasmus-vaihtoja, reilejä, ja pian euroja. Tuntui jotenkin mannermaiselta, että suomalaisen ei tarvinnut Berliiniin matkustaessa vaihtaa valuuttaa, kuten ruotsalaisen.
Sittemmin into on laantunut. Yhteisvaluutta on osoittanut heikkoutensa, ja Euroopan unioni ankeat puolensa. Rajattoman liberaalin rauhanprojektin sijaan olemmekin sidottuina talous-, energia- ja viimeisimpänä puolustusliittoon, jossa kaikki jäsenmaat ovat parin autoritäärisen johtajan panttivankeina.
Epäonnistumiset yhteispolitiikassa ovat tahranneet ajatuksen innostavasta ”eurooppalaisuudesta”.
Eurooppaa pitkään tutkinut ja siitä kirjoittanut Timo Miettinen kuvasi Euroopan ideaa jo väitöskirjassaan vuonna 2013 kauniisti pyrkimyksenä yhteistyöhön: ”Yksittäisten totuuksien tai arvojen sijaan kyse on kreikkalaisen filosofian myötä syntyvästä yhteistoiminnan ja kritiikin muodosta, jonka ytimessä on ajatus eri perinteiden yhteensovittamisesta, oman ja vieraan välisen eron ylittämisestä.”
Yhä nykykriisienkin aikaan Miettinen on optimistinen. Jos tulkitsen akatemiatutkijaa oikein, hän pitää Euroopan unionia edelleen puolustamisen arvoisena projektina, sillä vaihtoehdot ovat vähissä, ja ilmastonmuutoksen kaltaiset akuutit haasteet vaativat kansallisvaltioiden yhteistyötä.
Junassa istuvalle eurooppalaiselle tällainen pragmaattinen ajattelu ei kuitenkaan ihan identiteetiksi riitä. Mitä minä wieniläisopettajassa tunnistin, jos en yhteistä unionia?
”Estetiikka on myös etiikkaa.”
Keskustelen aiheesta ystäväni Thibaultin kanssa. Thibault on syntyjään ranskalainen, mutta nykyisin myös Yhdysvaltain kansalainen. Hän on asunut New Yorkissa jo toistakymmentä vuotta.
”Kyllä eurooppalaisuus on minulle identiteetti”, hän sanoo. ”Eurooppalaisilla on erityinen suhde kauneuteen ja estetiikkaan. Se pohjautuu vuosisatojen kulttuuri-, taide- ja arkkitehtuurihistoriaan. Olemme kasvaneet niiden kerrostumien keskellä. Tästä muodostuu syvä ja arkinen kauneuden ymmärrys, jollaista en näe Yhdysvalloissa.”
Thibault selittää, että amerikkalainen estetiikka tuntuu eurooppalaisesta usein pinnalliselta, vaikka se juuri pinnan tasolla saattaisikin olla ”täydellistä”. Eurooppalaisessa estetiikassa ja kulttuurissa saa olla rosoja, mutta niiden alla arvojen, pyrkimysten ja historian kerrostumien on oltava kohdallaan. Estetiikka on myös etiikkaa.
Voin kuvitella, miten ylimieliseltä, ihan Julie Delpyn Celineltä, ajatus jenkistä kuulostaisi. Mutta jälleen: ymmärrän Thibaultin joka sanan.
Juuri tuota se tuttu Eurooppa junan ikkunan takana näyttää. Graffitit ovat kauniisti sanottuna rosoisia, ja tuomiokirkot kauneimmalta kulmaltaan pressujen peitossa. Ja silti kaikki on kohdallaan, tukevalla perustalla, ja jotenkin jaetusti meidän.
Ihan hyväksi Euroopan ideaksi riittäisi pyrkimys tämän tunteen säilyttämiseen.
