Ennen sivistyspolitiikalla tehtiin Suomessa ihmeitä, nyt leikataan, verotetaan ja valitetaan – Miksi tämä on tämmöistä?
Usko sivistykseen nosti sotien särkemän Suomen vaurauteen ja onnellisuuteen. Siksi nykyisiltä sivistyspoliitikoilta saa vaatia enemmän, kirjoittaa Ville Blåfield.
“Kullakin aikakaudella on omat kipeät kohtalonsa, joiden korjaamisessa sen täytyy voimansa ponnistella; sillä historiallinen edistys ei ole jotakin loikomista sivistyksen nautinnossa, vaan yhtämittaista työtä ja tointa.”
Näin kirjoitti Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen vuonna 1874. Kun nyt, 151 vuotta myöhemmin, miettii tämän ajan vastausta Yrjö-Koskisen haasteeseen, hippasen hävettää. Tältäkö näyttää, kun ponnistelemme voimamme tämän aikakauden kipeiden kohtaloiden korjaamiseksi?
Aivan erityisesti hävettää, jos rajaa katseensa Yrjö-Koskisellekin läheiseen sivistyspolitiikkaan. Sillä saralla Suomessa tehtiin viime vuosisadalla ihmeitä. Yhdestä maailmanhistorian verisimmistä sisällissodista ja vielä toisen maailmansodan jälkeen Unicefin lastenkenkiä köyhäinapuna vastaanottaneesta maasta kehittyi puolessa vuosisadassa yksi maailman vauraimmista ja onnellisimmista. Tämän tarinan tunnemme.
Olen pitänyt historiantulkinnasta, jonka mukaan kansaa ei yhdistänyt talvisota vaan peruskoulu. Menestysresepti oli sivistys: ensin kiertokoulut ja kansankirjastot, kansakoulu, kansanvalistus- ja työväensivistysliike, sitten kunnankirjastot ja peruskoulu, maksuton ja kaikille avoin yliopisto. Oli suomalaisen yhteiskunnan erityispiirre ja todellista näkemyksellistä reformipolitiikkaa, että juuri sivistyksen levittäminen kaikille kansanosille nähtiin väärtinä tulevaisuusinvestointina.
Rohkea avaus, sanottaisiin nyt.
“Sivistyksen pääperusteisiin kuuluvat äly ja tieto, tunne ja sivistys, mutta ei ole olemassa eri älyä ja eri tietoa yläluokkaa ja alaluokkaa varten”, kirjoitti sivistyspolitiikan suurmies Väinö Voionmaa (1869-1947).
Nyt ajatus voi tuntua itsestään selvältä, mutta aikanaan se oli vallankumouksellinen, ja on monessa muussa maassa yhä. Suomessa sivistys ei ole ollut luokkakysymys, toisin kuin vaikkapa Ranskassa. Édouard Louis kuvaa kirjoissaan koskettavasti, miten väkivaltaiselta hänestä tuntui työväenluokkaisessa lapsuudenkodissaan kirjan lukeminen.
Myös politiikan teot Suomessa olivat vallankumouksellisia. Peruskoulusta väännettiin neljä vuosikymmentä ennen kuin porvaripuolueiden sosialismiksi leimaama uudistus saatiin toteutettua. Mutta se saatiin! Samoin saatiin maksuton varhaiskasvatus, ne kirjastot, ne yliopistot, ammatillinen koulutus, työväenopistot. Äitiyspakkaukset ja niihin kirja kaupan päälle.
”Missä ovat tämän ajan rohkeat sivistyspoliitikot?”
Tämän vuosituhannen kurimuksessa hyvinvointivaltion ja samallakansansivistyksen rakenteet ovat alkaneet natista. Tiedot ammattikoulujen opetuksen rapistumisesta erityisesti yleissivistyksen osalta, suomalaisnuorten oppimistuloksista ja lukutaidon kehityksestä, tai koulushoppailusta ja peruskoulun eriarvoistumisesta kertovat, että virta vie nyt vastakkaiseen suuntaan: täälläkin sivistyksestä uhkaa tulla luokkakysymys.
Miten sivistyspolitiikan suurvalta vastaa tähän kehitykseen? Leikkaamalla ja verottamalla. Kiirehtimällä opiskelijoita ulos yliopistoista, nostamalla kirjojen arvonlisäveroa.
Kun sivistysvaliokunnassa istuvilta kansanedustajilta kysyy viime aikojen merkittävimpiä sivistyspoliittisia tekoja, saa vastaukseksi opetussuunnitelmiin lisättyjä yksittäisiä tunteja tai torjuntavoittoja kouluja uhanneista lisäsäästöistä – jotka kuitenkin on tehty tyhjiksi toisaalla tehdyillä leikkauksilla.
Varmaankin merkittävimmät tämän aikakauden sivistyspoliittiset reformit ovat olleet ammatillisen koulutuksen “uudistaminen”, yliopistoleikkaukset ja oppivelvollisuusiän kiistanalainen nostaminen 18 ikävuoteen.
Miksi tämä on tämmöistä? Missä ovat tämän ajan rohkeat sivistyspoliitikot?
”Voi hyvin olla, että politiikka on nyt vaikeampaa kuin sata vuotta sitten. Mutta oli se kohtuullisen vaikeaa silloinkin!”
Kirjasyksy on nostattanut kirjailijoiden ja kulttuurijournalistien piirissä kiivasta keskustelua kirjallisuuden merkityksistä, kirjailijoiden asemasta ja sivistyksen tilasta. Hienoa! Sivistys oli teemana Helsingin Kirjamessuillakin (joiden ohjelmajohtajana tämän kolumnin kirjoittaja toimii).
Kulttuurikeskustelun riski vain on, että se kääntyy kirjallisen kentän sisällissodaksi. Sivallusten ja vaatimusten hyviä kohteita löytyisi omien piirien ulkopuoleltakin – esimerkiksi sieltä sivistysvaliokunnasta tai valtioneuvostosta.
Ymmärrän hyvin, että elämme kasautuvien kriisien ja pirullisten ongelmien aikaa. Voi hyvin olla, että politiikka on nyt vaikeampaa kuin sata vuotta sitten. Mutta oli se kohtuullisen vaikeaa silloinkin!
Sakari Topelius kuvasi 1900-luvun alun arkea suomalaisissa työläiskodeissa “harmaaksi puolihämäräksi”, Väinö Voionmaa ajan suurinta uhkaa “sysimustaksi hengenpimeydeksi”.
Valo molempiin metaforiin oli sivistys.
